Ajankohtaista

Omakustannealbumikooste – Syyskuu 2026

21.09.2026

Celadon: Canvas

Helsinkiläinen Celadon julkaisi jo kesähelteillä debyyttialbuminsa, joka summaa kansiinsa kummatkin kuluvana vuonna ilmestyneet sinkut. Sinkkujen kavereiksi on saatu kuusi muutakin kappaletta, joiden ansiosta annoskoko on kohdillaan. Soundissa raskas kitararock ja vahva groove käyvät kädenvääntöä rakentavassa hengessä, mutta kuvassa on muitakin tekijöitä. Popahtavat elementit nousevat pitkin kiekkoa eri tavoin esiin – toisinaan hyvinkin yllättävillä tavoilla.

Sinkuista keväinen 12th edustaa materiaalin nopeampaa ja jouhevaan melodiaan suoremmin luottavaa laitaa. Eikä ryhmä kaahaa yksiraiteisella, sillä nopealta rallauskaistalta osataan tarvittaessa siirtyä maalailevaan väliosaan ja takaisin. Hieman samoilla linjoilla liikkuu All Rejects, jonka osaset eivät tosin istu aivan yhtä nätisti samoihin karmeihin. Kerrassaan metallisiksi äityvä kitarasahaus puraisee kyllä lujaa ja syvältä, mutta näin ruvelle ajetut soundit eivät mielestäni pelaa enää ryhmän eduksi. Mallikkaammin ääripäitä yhdistelee albumin alkupuolella kuultava Embrace, josta olisi puolestani ollut sinkuksi asti.

Kesäinen sinkkuveto Wild Hearts on klassisella tavalla rokimpaa kamaa, joka tosin tuntuu hetkittäin hukkaavan punaisen lankansa villisti heiluvien soundiverhojen ja puoliprogehtavien sivuvirtausten sekaan. Mielenkiintoisia siirtoja melodisempaan suuntaan tarjoaa kuvitteellisen A-puolen sulkeva Give What’s Left, jota ei pienen rypistelyn päätteeksi räjäytetäkään osasiin. B-puolen instrumentaalivälipala Aurora on myös rohkea avaus, jota olisi puolestani voinut kehittää rohkeasti eteenpäin, nyt kun jäädään lähinnä istumaan hetkeksi pianon äärelle.

Albumia yleisemminkin vaivaava ongelma on runsaus. Kyse ei ole niinkään siitä, etteivätkö kaikki ideat toimisi, niitä on vain sijoitettu joissain kohdin aivan liikaa liian pieneen tilaan – tai yhteen ja samaan biisiin.

Mika Roth

Dragsvik: Kapital

Helsinkiläisen postpunk-yhtye Dragsvikin kolmas pitkäsoitto on korkealaatuista postpunkkailua, joka kuitenkin myös muuttaa bändin musiikillista linjaa kirjoissani merkittävästi. Siinä missä yhtye satsasi aiemmin perinteisempään ja kovempaan punk-soundiin, on uusi albumi selvästi melodisempi ja sisältää suorastaan hävyttömän tarttuvia pop-koukkuja.

Saatesanoissa todetaan kuinka vanhojen dystooppisten teemojen toteutuessa on aika laulaa toivosta sekä solidaarisuudesta. Ideaa suoraan toistaa Synkät ajat, jonka melodiakulku ojentaa käden nuorta New Orderia kohtaan ja taivas aukenee horjumattoman parempaan huomiseen uskomisen edessä. Vieläkin popimpaa, tarttuvampaa ja suorempaa brittimeininkiä 80-luvun synaparatiisista edustaa superhitikäs Kontrolli, jonka rytmikuviossa housekin soi. Kitaravetoisempaa postpunkpoppia helkkyvin soundein huokuva Solidaarisuudesta-ankkuri täydentää linjan.

Popimman ja päivänpaisteisemman maailman rinnalla on muitakin paikkoja. Suruisasti keikkuva Sumu on tavallaan reipas, mutta varjot pitenevät ja askel painaa. Räkäisempi ja punkimpi Euforia muistuttaa taas bändin anarkopunkahtavista juurista, jotka eivät ole kadonneet täysin ja vaihtelu tekeekin hyvää kiekon loppupuolella. Asteen askarruttavampi tapaus on avauksena soiva Interregnum, jonka tummuus viistää jo synkkyyden mustia verhoja. Otsikko viittaa vallanvaihdokseen, tekstin ollessa dystooppinen kuvaus järjestelmän murskaamista yksilöistä. Avaus ei voisi osua positiivisesta päätöksestä juuri kauemmas, mikä on valintana mielenkiintoinen.

Dragsvikin musiikillinen muoto on muuttunut ja pop-rajapinta jalostunut, mutten näe bändin myyneen tai ostaneen mitään sieluaan vahingoittavaa. Kapital ottaa hanakasti kantaa rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta, se vastustaa niin kapitalismia kuin kaikenlaista ja kaikissa muodoissa ilmenevää väkivaltaa. Synkkinä aikoina on vaikea laulaa toivosta, mutta sydän tietää kyllä oikean vastauksen.

Mika Roth

Iha Sama: Soitellaan

Hyvän aikaa sitten Hämeenlinnassa perustettu Iha Sama julkaisi toisen pitkäsoittonsa kesäkuun alkupuolella. Desibeli.netissä toisinaan hyvinkin ronskiin soundiin luottavan bändin tekemisiä ei ole aiemmin käsitelty, joten oli korkea aika korjata tilanne.

Liiasta kaupallisuuden alttarille kumartelusta yhtyettä ei voi syyttää, kun kaksi kolmesta kiekkoa edeltäneestä sinkusta on sysätty albumin perille. Ratkaisu on ankara, sillä nuoren The Curen mutkan kautta mieleen tuova Soitan sulle on täydellisyyttä hipova ässä. Postpunkimpi ankkuri Bunny rusauttaa jyrkemmän vaihteen silmään ja väkevä päätös saa haukkomaan henkeä. Näitä herkkuja kuulija saa kuitenkin odotella ja avausraita Telerunkkari on kuin potku herkkään paikkaan. Yhdessä Lirre-Petterin kanssa kiekon alku onkin melkoista turpasaunaa ja sormen heiluttelua, että näin PR-hommat hoidetaan ja sitä rataa.

Toisaalta kymmenen kappaleen levy on kokonaisuutena niin linjattoman tyylikäs, että kannattaakin suosiolla keskittyä koristelistojen sisään runkopalkkeihin. Pakkopullaa survoo kitararockin pyöreää palikkaa neliön muotoisesta aukosta sisään ja hyvää tulee, kun taas Antakaa mulle röökiä lipsauttaa Siekkarit ja ehkä jopa Kuolleet Intiaanit grooveisella raivorokillaan lavalle. Sekava heiluja vaikuttaa kiistatta hieman sekavalta, mutta tässäkin puolipostpunkissa on omat puolensa ja vahvuutensa.

Iha Sama ärsyttää ja törkkii, mutta tekee sen riittävän luovalla ja innoittavalla tavalla. Etenkin vokaaleissa vedetään välillä tahallisesti lyönnit pitkiksi ja liu’ut jäävät lyhyiksi, mutta kokonaisuutena Soitellaan alkaa jo muutaman kierroksen jälkeen osoittamaan orastavia tarttumisen merkkejä. Mestarin teerenpeli räppirockin kanssa saattaa olla tolppalaukaus, mutta mahdollisesti sisäänpäin kimmahtava sellainen.

Mika Roth

Pauliina Syrjälä: Sydänmaat

Pauliina Syrjälä on musiikkiin avoimemmin suhtautuva kansanmuusikko-säveltäjä. Sydänmaat on jatkoa kahdelle aiemmalle sooloalbumille. Monet Nävöt ilmestyi 2005 ja Lunkula 11 vuotta myöhemmin, joten albumeita näyttää syntyvän noin yksi vuosikymmentä kohden.

Levy koostuu seitsemästä instrumentaaliteoksesta, joista kuusi on sävelletty 20-kieliselle Saarijärven kanteleelle ja yksi viisikieliseille kanteleelle. Musiikki huokuu positiivista ajattomuutta ja sitä leimaa vahvasti toistuvuus, kehissä ja kaarissa kulkeminen, sekä vuoksimainen syklisyys. Saatesanoissa kerrotaan kuinka Syrjälä luo musiikkia erilaisten kanteleiden avulla, sekä rautakaupastakin löytyvin välinein. Sydänmaat on kuitenkin erittäin vahvasti kanteleen kauniilla soinnilla elävä levy, jolla ’hälyäänetkin’ tahtovat olla viehättäviä.

En ehkä tiedä miten Kanteleen synty -raidan jotkin äänet on luotu, mutta kanteleesta ne tuntuvat jotenkin lähtevän ja mikä tärkeintä: täydentävän kappaleen kertomaa tarinaa. Avausraita Pyörteissä johdattaa kuulijan ripein elein keskelle olennaista. Äänikentät huokuvat avaruutta ja kaiulle on annettu valta täyttää tiloja, runsaiden nuottien kiertäessä kauniisti kehissään. Kappale tuntuu tavallaan muuttumattomalta, käyden silti läpi eri vaiheita rytmin pysyessä samana ja paineen vaihdellessa. Helkkyvä Vihreän kuun ripatska saa mieleni valkokankaalla keijut tanssimaan valonsäteillä, kun taas leikkisämmin kääntyilevä Pilvilampaan uniravia askeltaa pumpulisemmissa mielikuvissa. Erot eivät soitossa ole suuret, mutta tunnelma muuntuu Syrjälän sormissa taianomaisesti yhdestä toiseksi.

Meillä kaikilla on sydänmaamme. Ehkä hieman syrjäiseksikin katsottava paikka, jossa sydän rauhoittuu ja mieli rentoutuu. Syrjälä luottaa uudella levyllä akustiseen kanteleeseen, hän luo sillä avaria tiloja ja antaa samalla itse soittimelle tilaa soida kauniin herkkänä.

Mika Roth

Stinkbird: Do Something

Helsinkiläinen Stinkbird osui jo kelpo prosentilla kohdilleen kolmen vuoden takaisella Human Garbage EP:llä. Tässä välissä bändiin on liittynyt rumpali, jonka myötä monet jutut kuulemma loksahtivat kohdilleen. Viime vuoden lopulla parissa päivässä narulle pistettiin levyllinen materiaalia, josta on nyt sukeutunut debyyttipitkäsoitto.

Musiikki kolisee, rämisee ja särisee bändin rysähdellessä näennäisen holtittomasti garagen, punkrockin, postpunkin ja jopa noiserockin seinistä ees taas. Soundihygienialla ei ole niin väliä, mutta roisin pinnan alta paljastuu ihan varteenotettavaa soittotaitoa sekä sovitustajua. Ainoana raitana menneisyydestä mukaan on päässyt Stink EP:n hanakasti tarttuva Watch My Back, joka melkein varastaa koko show’n. Sinkkunakin julkaistut Something ja Safety Off oireilevat myös rakenteista kumpuavaa tarttuvuutta, joka ei ole millään tasolla sattumaa.

Parissa päivässä äänitetyksi paketiksi Do Something on yllättävän selkeää, kypsää ja toimivaa materiaalia. Vokaalit ovat jääneet äänikakussa sen verran pintaan, että sanoista saa selkoa. Ja sanottavaa muuten riittää, eikä silläkään saralla suosita helpoimpia ratkaisuja. Good Energy Levels kääntää ironian ruuvia ja levyn sulkeva Resistance antaa oivaltavilla riveillä ajattelemisen aihetta. Liki kaaosta kiertyvä Kultainen Vasikka puristaa infon ja äänen vieläkin tiukemmaksi nyrkiksi, jonka ei kuitenkaan sallita hajottaa kaikkea. Musiikki tihkuu näin voimaa entistäkin enemmän ja köysi kiristyy.

Stinkbirdin ilmaisu on jatkuvaa särön ja melodisuuden köydenvetoa, jossa laulumelodioista pidetään kiinni ja kitara saa vaeltaa pinnoilla raapien. Rytmipuolella basso ja rummut pelaavat napakasti yhteen, etunojan ollessa usein optimaalisen. Pakkaa ei kaadata liikaa niskaan, mutta menosuuntakaan ei pääse unohtumaan.

Mika Roth

Teddy Moose: Dead End

Teddy Moose ilmoittaa musiikkinsa nojaavan 90-luvun rockhenkeen, mikä on tietysti hahmottoman väljä ilmaisu itse tekemisen luonteesta. Helsinkiläinen viisikko on veivannut yhdessä reilut viisi vuotta ja omaa materiaalia on työstetty useampi vuosi, minkä ansiosta debyyttialbumin parhaat palikat napsahtelevat jo mukavasti kohdilleen.

Peli avataan energisesti uusimmalla sinkulla One True Love, joka summaa 183 sekuntiin pumpun vahvuudet. Bassolinja kulkee vikkelästi, ilmeikkäät rummut jyskyttävät välejä luoden, rapea särökitara ja naisvokalisti täyttävät maisemaa, eikä energisessä kyydissä pääse tylsyys tekemään tuttavuutta. Hiljainen väliosakin saadaan sovitettua, eikä bändi ammu silti äänikenttää umpeen. Tästä käynnistyy matka, jonka eri lukuja ei monesti yhdistä muu kuin kova yritys ja kuulaan kirkas soundi. Funkympaa kulmaa sekaan viskaava Elephant on siirto lupaavaan suuntaan, taustalle jäävät efektit ovat valttia ja tekstikin pelittää.

Teddy Moosesta on moneksi, esikoisen kymmenen raidan mitoissa ehkä liiankin moneksi. Ensimmäisenä sinkkuna julkaistu plus kuusiminuuttinen Shame on seikkailu progemmin kaartelevan ja heleän ilmavan kitararockin tiloihin. Reteää amerikanrokkia edustava Something About You keulii mukavasti ja takaa yllättävät hei-stemmat ovat kirsikka kakun päälle. Aikakaudet ovat musiikissa usein viitteellisiä, mutta I Look Good in Black toi mieleen jopa hippikauden Jefferson Airplanen, joten spektrissä riittää ja laveudessa löytyy. Nostan esiin myös You-raidan, joka vie em. JA-soundia entistäkin pidemmälle, ysärin rapeudesta kuitenkaan siinä samalla tippaakaan tinkimättä.

Dead End on esikoiseksi riittävän vahva ja lupaava kokoelma kappaleita. Eihän jokaisesta sinkkua saisi, mutta suoranaista hutia ryhmästä on turha etsiä. Melodioiden ja säröisempien riffien tasapaino on herkkää peliä, jonka Teddy Moose tuntuu jo hallitsevan.

Mika Roth

The New Magnetic North: Some Days

Aikaa on kulunut siitä, kun kuuliin viimeksi The New Magnetic North -yhtyettä. Pandemian sotkemassa maailmassa ilmestynyt Forget My Name -sinkku oli harmonioiden, melodioiden ja americanan tuoksuisen kitarapoprockin pehmeää riemujuhlaa. Sinkkuja ilmestyi samana vuonna pari lisääkin, mutta sitten laskeutui hiljaisuus. Some Days -albumi on ryhmän toinen, mutta sillä ei kuulla ainuttakaan pitkäsoittojen välissä julkaistua sinkkua, mitä voi pitää rohkeana siirtona – ja outona vetona.

Minulle levy on aina ensisijaisesti kokonaisuus. Kappaleiden joukko, jonka soisi olevan arvoltaan osiaan suuremman ja joka saisi viedä minut erilaisiin paikkoihin. The New Magnetic North etsii täydellistä pop-biisiä, eikä yritys ole tuloksetonta. DIY-henki kukoistaa ja vain kolmella raidalla on vieraileva soittaja. Pariin kertaan puhallintakin kuullaan, ja aina vain tarpeesta. Kahdella päävokalistilla luodaan syvää draamaa ja Matti Karin koskettimilla sekä trumpetilla vahvistettu Changed For Good osuu jo liki häränsilmää. Ryhdikkäämpi kitarapoprock pääsee lyömään kertosäkeellään kunnarin jo minuutin kohdilla, eikä Karin kanssa niin ikään esitetty So Many Ways jää tarttuvuudessa jälkeen.

Flirttiä tapahtuu jatkuvasti niin countryn kuin power popin kanssa, eivätkä rajat tule niissäkään vastaan. Fade Out on kuin fab fourin powerpoppailua ja Vicious Cyclen westernmäinen venyttely sai muistamaan Neil Youngin. Todellinen temppu on kuitenkin täysin oman soundin omistaminen näin tutuissa maisemissa. Queen of Rock’n’Rollin maalatessa urbaanin maailman takapihojen karua arkea voi korva poimia tuttuja kaikuja Sami Hakalan sähköpianon ja Ilkka Fermin saksofonin kruunatessa kokonaisuuden. Äänikenttä on muhkea ja täsmälleen kohdillaan.

Some Days -albumi yllätti monella tavalla ja tasolla. Bändin soundi ei ole moderni, mutta se on tuore, raikas ja sävyisä. Rock elää ja voi hyvin, joten on aika kohdistaa kompassi uudelleen pohjoiseen.

Mika Roth

violent kites: MISANTHROPIC UPBRINGINGS

On helppoa tokaista musiikin olevan rajatonta, mutta harvemmin rajoja koetellaan niin rajusti kuin nyt. Pianovetoista punkkia ja sekopäistä jazzia satunnaisilla klassisen musiikin sirpaleilla luova violent kites on äärilaitaa. Kymmenosainen MISANTHROPIC UPBRINGINGS on musiikillinen betonimylly, johon violent kites -artisti kaataa tunteensa.

Ensimmäiset pyöritykset menivät ympäristöön totuttautumisessa. Yritin tehdä muistiinpanoja, mutta ne olivat lähinnä nimilistoja. Dillinger Escape Plan, Emilie Autum, System of a Down, Frank Zappa… Eihän noilla paljoa yhteistä ole, paitsi violent kites, sekä taipumus sarkasmiin ja ironiaan. Tuossa lieneekin yksi avain albumiin, sillä violent kites lyö toistuvasti pallot takalaittomiksi ja astuu hyppynsä yli. questionnaire No. 1000 ottaa kaaosriemun irti kaavakkeen täytöstä, kysymyspatteri ei ihmistä pilko, vaan toisinpäin. Ironian muurien korkeudet ja syvyydet jäävät usein kuulijan päätettäväksi, sillä pomegranate skin on tulkittavissa eri tavoin, koska kaikki äänessä olevat äänet saattavat olla yhdestä päästä ja entä sitten car crash (sarcasm)? Sarkasmi on jo otsikossakin, sarkastisesti(ko)?

Musiikillisesti korkkiruuvimainen silmukkalentely ei ole sitä iisimpää. Raskaampaa kämmentä heilutteleva lisztomania vinkkaa tietysti otsikolla niin elokuvaohjaaja Ken Russellin kuin fanihysteriankin suuntaan, mutta ei anna koukkua poskeen. Enemmän melodiseen pianoon nojaava night falls over the restaurant uskaltaa sentään tarttua, eikä hitaampi tempo haittaa. Puskutraktorilla kuilun partaalle ajettu limerence kiristää ja kiristää otettaan, jazzahtavan pianon ja svengaavan rytmikuvion pitäessä pintansa ja luodessa samalla magiikkaa syöverimäisestä syöksystä.

MISANTHROPIC UPBRINGINGS on mahdoton levy, johon kannattaa silti tutustua, jos mainitut verrokit osuvat edes liki omaa ostaria. Superpinoja, liikaa kaikkea, eikä tätä silti osaa olla kuuntelemattakaan.

Mika Roth

Lukukertoja: 70