Glastonbury & Festival Express

Pitkin kevättä, kun suurimmat festivaalit julkaisevat huippukiinnityksiään, ihmisten odotus ja into festivaaleille pääsemiseen kasvaa kasvamistaan. Kotimaisten festivaalien lisäksi suuri joukko suomalaisia tulee tänäkin vuonna suuntaamaan tiensä Wackeniin, Roskildeen, Szigettiin tai sitten Englantiin Glastonburyyn.

Festivaalilta nimensä lainaava Glastonbury –dokumentti sukeltaa maailman suurimman festivaalin huippu- ja pohjakohtiin, eri vuosilta koostetun kuvamateriaalin avulla. Mukana on niin perinteikestä dokumentti- ja filmimateriaalia kuin kotivideoita ja livetaltiointeja. Glastonburyssa lavan valtaavat mm. Pulp, David Bowie, Björk, Morrisey, Coldplay, Blur ja Chemical Brothers.
35 vuotta aikaisemmin tehdyssä Festival Expressissä esiintyjäkaarti on hieman vanhempaa aikakautta. Vuonna -71 lavalla nähtiin ainakin Janis Joplin, Grateful Dead, The Band ja Buddy Guy.

Toisin kuin Glastonbury, Festival Express ei kuvaa vuosittaista tapahtumaa, vaan kertaluontoista rock –kiertuetta. Festival Express oli Kanadan halki matkaava kiertuejuna. Ajatuksena oli luoda festivaali, joka tulee ihmisten luo kuten vanhojen aikojen sirkus. Lopputuloksena oli monien tahojen toimesta hyljeksitty mustalaiskaravaani, joka ei aina ollut täysin tervetullut.

Festival Express -tapahtuma sai aikanaan osansa välikohtauksista. Jo ensimmäisestä konsertista lähtien ahneet hipit tulivat osoittamaan mieltänsä, koska festivaali ei ollut maksuton. Dokumentti tarjoaa toisen, ja tarvitun, näkökulman hippeihin. Kaupunkista toiseen hipit tulivat protestoimaan eikä heillä ollut aikomustakaan maksaa sisäänpääsymaksua. Lisäksi he vaativat osaa lipputuloista, sekä ruokaa ja huumeita ilmaiseksi. Motiivina heillä oli konserttien huima 14 dollarin maksu, joka olisi tarkoittanut vajaata dollaria per esiintyjä. Tämä oli hipeille aivan ylivoimainen este ja näin ollen konserttijärjestäjät leimautuivat riistokapitalisteiksi. Mellakat ja väkivaltaisuudet toistuivat muutaman kerran, mutta onneksi sentään artistit saivat viinaa.

Myöskään Glastonbury ei oikein onnistu maalaamaan kovin houkuttelevaa kuvaa kohteestaan. Vaikka lavalla vilahtelee huippunimiä ja surrealistiset näyt - kuten frakissa tepastelevat hevoset ja viskiä tarjoilevat hovimestarit - kiehtovat, pääosaan nousee vaara ja väkivalta. Eniten dokumentissa keskitytään vuosien saatossa tapahtuneisiin välikohtauksiin poliisin kanssa. Rauhaa ja rakkautta on kai sitten vain joka toinen vuosi. Lopulta mieleen jää ajatus, että näkeehän niitä huippunimiä muuallakin.

Monista hyvistä ja mielenkiintoisista pointeista huolimatta, molemmat dokumentit jäävät hieman irrallisiksi. Parituntinen Glastonbury venyttää mielenkiintoisuuden rajoja pituudellaan ja sekavalla jäsentelyllään. Festival Expressissä mielenkiinto lopahtaa ironisesti artisteihin. Vaikka junan kyydissä matkaavatkin mielenkiintoiset tähdet, ei ketään päästä tuntemaan persoonana. Anekdootitkin rajoittuvat ryyppäämiseen ja yöllisiin jameihin.

Positiivisinta dokumenteille on niiden lähtökohdat. Monille yksi festivaali voi olla kokonainen matka, joka voi tapahtua joko ajassa tai paikassa. Molemmille dokumenteille tulee pisteitä siitä, että kumpikin on ottanut lähtökohdakseen joko ajan tai paikan muutoksen. Glastonburyssä katsoja kulkee vaihtelevien vuosikymmenien läpi ja Festival Express tarjoaa pääsylipun Kanadan läpi matkaavaan junaan. Molemmissa tapauksissa kyseessä on matka, joka jokaisen festivaalin pitäisi tarjota.

Otto Kylmälä