Nummirock – lauantai osa 2
23.06.2007
Nummijärvi/Kauhajoki
Saksalainen Krypteria oli ennakkoasetelmissa eittämättä eräs festivaalien suurimmista kysymysmerkeistä. Korealaisen laulajattaren Ji-In Chon ja kolmen saksalaisen soittajan muodostama yhtye kun ei tuntunut istuvan ennakkoon juhlien muuhun ohjelmaan kovinkaan helposti. Toisaalta näinkin selkeästi muusta tarjonnasta erottuva yhtye saattaisi pärjätä juuri tuon erilaisuutensa ansiosta...
Muutama minuutti ennen keikan alkua oli jo selvää, että vaihtoehdoista ikävämpi toteutuisi, sillä paikalle ei ollut saapunut kuin pieni joukko kuulijoita. Powermetalliin kallellaan oleva goottifiilistely ei siis kelvannut suurimmalle osalle juhlijoista, mutta Krypteria veti kaikesta huolimatta oman osuutensa sitkeästi lävitse. Itse asiassa hankala tilanne tuntui jopa kannustavan bändiä yhä kovempaan ja kovempaan yritykseen, eikä Cho säästellyt kiitoksiaan kun paikallaolijat aplodeerasivat kappaleiden välissä. Ainakin päälle päin kovissa fiiliksissä ollut yhtye soitti napakasti yhteen ja sounditkin olivat kohdillaan, joten harvat fanit saivat kyllä täyden vastineen rahoilleen.
Moottörin Jyrinä soitti lauantaina olutteltalla kokonaista kolme keikkaa, joista kaksi ensimmäistä olivat ns. tavallisia tapauksia ja kolmas tarjosi annoksen Judas Priestin biisejä. Onnistuin näkemään vetäisyistä keskimmäisen ja kyseessä olikin todellinen piristysruiske keskellä raskasta runttausta ja helteistä päivää.
Setin alkaessa teltassa ei ollut vielä paljoakaan väkeä, mutta pian klassisista hevibiiseistä väännetyt käännökset olivat keränneet jo äänekkään joukon yleisöä paikan päälle. Iron Maidenin Aces High kääntyi kevyesti kiekkoaiheiseksi tarinaksi, eikä Tarotin Wings Of Darkness ollut lainkaan hullumpi pyöräkilpailubiisinä. Vaikka sanoitukset erkanivat poikkeuksetta alkuperäisistä tarinoista, nin musiikillisesti versiot vedettiin melko uskollisesti yksi-yhteen alkuperäisten esitysten kanssa. Biiseistä ei siis todellakaan päässyt erehtymään ja mikä parasta, vokalisti Aleksi osasi myös sopivasti imitoida eri laulajien tyyliä. Näin vaikutelma oli monissa kohdin hersyvän osuva ja Moottörin Jyrinän keikka irroittikin yleisöstä aplodien lisäksi myös monet makeat naurut, sekä vielä sitäkin useammat leveät hymyt.
Alankomaalainen Born From Pain oli se bändi, joka kävi festivaalien aikana lähimpänä keikan peruutusta. Bändin lento oli kuuleman mukaan pahasti myöhässä, minkä johdosta soundcheck alkoi vasta siinä vaiheessa, kun soiton olisi kuulunut jo startata. Aikataulu viivästyi tämän takia lopulta melkein puolisen tuntia, eikä se ehtinyt korjaantua tämän jälkeen enää missään vaiheessa iltaa, kun jokainen halusi tietysti pitää kiinni omasta osuudestaan. Vaikka syyt olisivat kuinka hyvät tahansa, saa näin mittava viivästys väen hermoilemaan. Niinpä kun soitto vihdoin viimein pääsi alkamaan, ei paikalla ollut enää kovinkaan montaa kuulijaa. Tilanne lähti luonnollisesti korjaantumaan heti, kun meteli kertoi kauempanakin oleville keikan käynnistymisestä, mutta syntynyttä vahinkoa ei saanut enää tekemättömäksi.
Vinhaa hardcorea mättävä ryhmä yritti kieltämättä parhaansa ja etenkin First Blood orkesterista lainassa oleva vokalisti Carl Swarthz pisti itsensä reilusti yli sataprosenttisesti likoon. Sarjatulena mätkitty biisinippu tekikin selvää jälkeä kuulijoiden harvoissa riveissä, vaikka aivan mahdottomaan juhlintaan väki ei paria poikkeusta lukuunottamatta intoutunutkaan.
Monia festivaalijuhlijoita kirkkaasti vanhempi Virgin Steele oli soittoajassa mitattuna tämänkertaisen Nummirockin selkeä pääesiintyjä. Yhdysvaltalaisille oltiin raivattu aikataulusta tunnin ja kolmen vartin mittainen lohko, eikä sekään tahtonut riittää vaan myöhässä alkanut keikka loppui vielä entistäkin enemmän myöhässä.
Eeppistä, melodista ja paikoin melko mahtipontistakin metallia soittava orkesteri on suurimman osan olemassaolostaan henkilöitynyt vahvasti yhteen mieheen, vokalisti David DeFeisiin, joka on ohjannut yhtyettä milloin mihinkin suuntaan. Virgin Steelen kaikkien aikojen ensimmäisen suomen keikan olisi luullut kiinnostavan merkittävää osaa festivaalivieraista, mutta syystä tai toisesta tilanne olikin melkein päinvastainen. Päälavan lähistöllä oli toki jonkun verran kuulijoita, mutta myös tyhjää tilaa löytyi runsain mitoin, eikä väen vähyyttä ihmetellessä voinut olla miettimättä, että tässä on bändi joka olisi ansainnut ehdottomasti enemmän kannustajia.
Virgin Steele takoi kaikesta huolimatta osuutensa pakettiin ammattimaisesti ja ilman rutiinin ilkeää sivumakua. DeFeiskin vaikutti suht tyytyväiseltä tilanteeseen, vaikka taatusti mieltä hiersi puolityhjä kenttä. He jotka olivat saapuneet paikalle ainoastaan tämän bändin takia (ja näitä kuulijoita taisi olla kentällä seisojista melkoinen joukko) olivat varmasti tyytyväisiä, sillä saattaa hyvinkin olla ettei New Yorkin ryhmää nähdä enää toistamiseen suomessa.
Räminälavan viimeinen esiintyjä Tacere pääsi kiskaisemaan settinsä liikkeelle vasta puoli kahdentoista maissa, mutta pitkäksi venähtänyt odottelu ei ainakaan syönyt yhtyeen tehoja vaan johti entistäkin intensiivisempään voimanpurkaukseen. Taannoisen Glorian keikan tavoin bändi näet hyökkäsi lavalle sellaisella pyhällä raivolla, että oksat pois ja vielä puoli siperiaa perään.
Soundit olivat tällä kertaa heti kättelyssä kohdillaan, minkä ansiosta kappaleiden nyanssit erottuivat nyt kirkkaasti ja selkeästi. Taceren tapauksessa tuo äänten selkeys onkin äärimmäisen tärkeää, sillä kun äänessä on parhaimmillaan kaksi vokalistia, kaksi kitaraa, koskettimet, basso sekä rummut, äänimaisema on sanalla sanoen mittava. Erityisesti Karri Knuuttilan ja Helena Haaparannan laulua oli taas ilo kuunnella, kun teatraaliset metalliteokset seurasivat toisiaan, eikä muidenkaan esiintyjien suorituksesta löytynyt pahaa sanottavaa.
Tacere on selvästi murtautumassa suosion portaissa seuraavalle askeleelle, sillä vaikka bändi esiintyi kolmannen festivaalipäivän loppumetreillä ja keikan alkua saatiin odotella todella pitkät tovit, oli kuulijoita lavan edustalla kaiken tämänkin jälkeen vielä erittäin mukavasti. Mutta kuten vanha sanonta toteaa osuvasti; hyvää kannattaa aina odottaa.
Rantalavan osalta juhlat saattoi päätökseen hämeenlinnalainen Pain Confessor, joka oli vetänyt myös paikan päälle kunnioitettavan kokoisen lauman porukkaa. Vaikka retkue tuli nähtyä juuri pari viikkoa aiemmin, potki setti takamukselle ärhäkästi. Biisilista ei juuri eronnutkaan Tampereen setistä, mutta kiitos myöhäisemmän ajankohdan keikka vaikutti huomattavasti intensiivisemmältä. Kun yötön yö oli hämärämmillään irtosi valoistakin aivan eri tavalla hupia, eikä bändin valomies jättänyt herkullista tilaisuutta ainakaan käyttämättä.
Tutut rallit irroittivat jälleen runsaimmat suosionosoitukset, kun Poor Man´s Crown, Ne Plus Ultra ja kumppanit taottiin yleisön otsalohkoihin. Näihin välähteleviin kuviin ja äänekkäisiin tunnelmiin olikin hyvä päättää tämän kertainen Nummirock, sillä vaikka päälavalla esiintyi vielä Mokoma, loppui allekirjoittaneen pattereista tyystin virta hämeenlinnalaisten death/thrash käsittelyssä.
Kolme aurinkoista päivää kesäistä juhlintaa sekä lähemmäs kolmekymmentä keikkaa, siinä on sellainen rautaisannos jonka voimin jaksaa taas puskea mukavasti eteenpäin. Ensi juhannuksena sitten uudestaan!
Torstai
Perjantai osa 1
Perjantai osa 2
Lauantai osa 1
Teksti ja kuvat: Mika Roth
