Pienet

Pienet II – Helmikuu 2008

17.02.2008


Adamantra: Promo -08

Progressiivista metallia suurella tunteella ja vähintäänkin yhtä mittavilla taidoilla työstävä Adamantra vetäytyi kesällä 2007 studion uumeniin. Äänityssessioiden tuloksena syntyi pitkäsoitollinen musiikkia, josta tällä promolla on tarjolla kolmen biisin mittainen näyte-erä. Albumi julkaistaan kuuleman mukaan kokonaisuudessaan siinä vaiheessa, kun sopiva yhteistyötaho on löytynyt.

Adamantra oli viimeksi Desibelin sivuilla esillä noin puolitoista vuotta sitten, kun yhtyeen For Ever -single maalaili allekirjoittaneen tajuntaan Dream Theaterin, Symphony X:n ja Rhapsodyn kaltaisia nimiä. Monikaan asia ei ole muuttunut sitten tuon sinkun, mitä nyt power-vaihdetta käytetään ehkä vähän aiempaa hanakammin. Biiseihin on ladattu koukkuja ja täkyjä joka kulmaan, mutta taiturointi ei pääse onneksi tälläkään kertaa ohittamaan itse pääpointtia, eli mahdollisimman tarttuvaa musiikkia. Jokainen kolmesta raidasta on tahollaan oman tyylinen näkemyksensä samasta maisemasta ja viimeisenä kuultava Shattered tarttuu korvaan selvästi hanakammin. Promon valossa julkaisuaan odottava pitkäsoitto tulee olemaan todellinen tapaus alan kotimaisilla markkinoilla, kunhan sopiva kumppani vain löytyy – enkä epäile, etteikö niin tapahtuisi vieläpä nopeastikin.

Mika Roth
Blindways: The Days of Corrosion

Pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva Blindways kertoo sekoittavansa rockia, metallia ja progea toisiinsa. Näistä aineksista metalli on tosin selvästi määräävässä asemassa, rockin ja progen kuuluessa lähinnä taustavaikutteina. Menossa on mukana paljon sellaista 80-luvun NWOBHM ja thrash sekoittelua, josta on aikojen kuluessa noussut muutamakin miljoonabändi.

Demon kaksi raitaa ovat soundeiltaan ronskin rouheita, pikkaisen turhan viimeistelemättömiä sekä käännöksiltään tarpeettoman kulmikkaita, mutta yhtäkaikki – etenkin jälkimmäisessä biisissä on myös havaittavissa todellista imua sekä ideaa. Bändi soittaa mukavasti yhteen ja energian voi tuntea vaivatta näinkin suttuisten soundien läpi. Sovituksia on jaksettu myös miettiä tarpeeksi ja jälkimmäisenä kuultavan nimibiisin loppu suorastaan yllättää. Eli kyseessä on kaikin puolin lupaava metalli-orkesteri, joka tarvitsee nyt vain rutkasti lisää keikkoja, sekä ensi kerralla myös vähän enemmän studioaikaa.

Mika Roth
Chaotic: End Of Progression Chaotic: End Of Progression

Saatteessa todetaan varsin osuvasti Chaoticin soittavan räyhäävää pohjoisen punaniskarockia, nimittäin raskaasti pauhaavien metallikitaroiden ja Jaakko Mäntymaan huutolaulun takaa käy etelän lämmin, hardrockilta tuoksuva tuulahdus. Haminalais-kotkalaisen orkesterin esikoisdemo sisältää kolme tasavahvaa kappaletta, joita ei voi kuraksi sanoa, mutta ei valtavasti kehuakaan. Kovin suurta tarttumapintaa Chaotic ei kuulijoilleen suo, vaan faneja pyritään tyydyttämään tiukalla riffittelyllä ja ehkä vähän turhankin rosoisella laulannalla. Melodisuutta tulee vastaan turhan harvoin ja silloinkin lähinnä soolojen muodossa, esimerkiksi kertosäkeissä olisi hyvä rauhoittua ja tunnelmoida vähän enemmän, kun nyt vain huudetaan ja pusketaan riffiä riffin perään sormet verillä. Kiertelemättä levytyssopimuksen tavoitteekseen asettanut Chaotic ei ainakaan vielä tällä tuotoksella pysty osoittamaan kykyjään täyspitkän tekemiseen. End Of Progressionin materiaalia kun ei jää kuuntelun jälkeen suuremmin kaipaamaan, eikä se kuunteluhetkelläkään anna kovin kummoisia fiiliksiä.

Jarmo Panula
Clandestine: Gaia´s Blood

Clandestinen kolmannen demon voi lykätä siihen valtavaan peruskauraa sisältävään siiloon, joka on tähänkin asti meinannut revetä liitoksistaan. Sinänsä Gaia´s Bloodissa ei ole mitään suurempaa vialla, mutta ei se positiivisessa mielessäkään mitään erikoista tarjoa. Biiseistä parhaiten toimii tyylillä laahaava Mine Forever, jonka kertosäe on tarttuvuudeltaan kiitettävää tasoa ja muutenkin kyseessä on hieno biisi riffeineen päivineen. Muut kaksi jäävät keskinkertaisiksi, vaikka nimikkobiisi pyrkii erottumaan vähän nopeamman temmon avulla. Tyylillisesti karstulalaisprojekti veivaa aika lailla perusheviä, jos sellainen genre on olemassa. Huutolaulu on vähän yksipuolista, eikä teknisellä tasolla suuremmin saada irtopisteitä. Aika lailla peruskakkaa niin hyvässä kuin pahassa, eikä viidestätoista minuutista löydy aineksia, joilla erotuttaisiin Suomen rautapitoisesta bändivirrasta.

Jarmo Panula
El Borgia: Demo 2007 .2 El Borgia: Demo 2007 .2

Kauhavalta Ouluun muuttanut El Borgia purkitti loppuvuodesta vielä toisen kaksibiisisen vuodelle 2007. Laittaessani demotekeleen ensi kertaa stereoihin kohtasin avausraita Untitledin introssa jotain aivan muuta, kuin Borgialle tyypillistä progelle moikkaavaa kevyen laidan häröilymetallia. Pelottavan popin kitarakuvion ja rumpalin tomien pomputtelun kohdalla voi todeta metallin ystävän säikähtävän vähemmästäkin. Mutta ei hätää, Timo Tyynismaan raskaat kitarat aloittavat pauhaamisensa ajallaan ja biisistä muovautuu täysin bändin näköinen, tunnelmallinen ja erinomaisella kertosäkeellä varustettu kipale, jota kelpaa toistamiseenkin kuunnella.

Biisien punaista lankaa ei ihan ensimmäisellä kuuntelukerralla löydä, mutta liian vaikea pala purtavaksi tämä tuskin on kenellekään, vaikka erikoiset sovitukset ja kiemuraiset melodiat pakottavat kuulijan olemaan jatkuvasti hereillä. Iitu Liikanen laulaa kauniisti ja hyvin, mutta laulaminen kuulostaa jotenkin puolitehoiselta, eli parempaan luulisi olevan varaa. Demon parempi puoli on ehdottomasti avausbiisi, joskaan ei Of Twokaan ihan pohjamudissa souda. Varsinainen hitti jää puuttumaan, mutta kuten edelliselläkin demolla, El Borgia ei tarjoa mitään mullistavan upeaa, vaan reilusti massasta erottuvaa, perushyvää parempaa tunnelmointimetallia.

Jarmo Panula
Eturintama: Kadotettu Eturintama: Kadotettu

Imatralais-savonlinnalainen Eturintama takoi viime kesänä allekirjoittaneenkin nuppiin Nyrkillä Järkeä! ja sama meno jatkuu myös uudella demolla. Yhtyeen rankka suomenkielinen metalli kuulostaa edelleen kovasti ja välillä jopa häiritsevissä määrin Mokomalta, minkä takia yhtyeen musiikkiin on vaikea suhtautua objektiivisesti. En siis epäile ryhmän motiiveja millään tavoin, mutta kyseenalaistan näin voimakkaan esikuvien esilletuonnin.

Kahdesta kappaleesta löytyy kyllä yllin kyllin kirskuvaa riffiä, karheaa huutolaulua, melodisia vokaaleja sekä jopa näppärää kitarantilutusta, eikä nupikoita studiossa väännellyt Miitri Aaltonenkaan ole suotta pyörinyt pelipaikalla. Eturintama kuulostaa erinomaisten osiensa ansiosta mehukkaalta joten toivoa sopii, että ryhmän oma tie alkaa pian avautumaan, koska näitä samoja latuja kiskomalla ei päästä muualle kuin niihin tuttuihin paikkoihin, joissa muut ovat pyörineet jo vaikka kuinka. Sitä seuraavaa isoa askelta odotellessa.

Mika Roth
Garm: Time To Face The Truth Garm: Time To Face The Truth

Hyvään alkuun toiminnassaan päässyt Garm sai aloittaa puurtamisen käytännössä alusta, kun viisihenkisestä ryhmästä marssi kolme jäsentä ulos vuoden 2007 aikana. Bändi kankesi itsensä karikosta ja voi nyt lyödä ylpeänä pöytään kolmannen demonsa, Time To Face The Truthin. Ryhmä paahtaa raa´asti pauhaavaa thrashmetallia göteborg-hengessä nojaten pääasiassa tiukkaan kitarariffittelyyn ja dynaamiseen raastamiseen. Melodioitakin levyltä löytyy, parhaiten se kuuluu nimikkobiisin hienossa kertosäkeessä sekä päätösinstrumentaali As Issa, joka ei "varsinaisille" kappaleille ainakaan kovin paljoa häviä. Biisikokonaisuus on tasainen ja tasokas, joskin loistava nimibiisi nousee vahvimmin esille. Laulupuolikin on hoidettu erinomaisesti Olli Raution käyttäessä räkäistä kurkkuaan tiukkaan huutolaulamiseen. Kokonaisuudessaan Garmin uutukainen on hyvä, kypsä paketti, jota kelpaa esitellä levy-yhtiöille. Ei tämä ihan jalkoja vie alta, mutta kieltämättä kyseessä on todella lupaava paketti.

Jarmo Panula
Ghostwood Finland: Hill Alley Ghostwood Finland: Hill Alley

Kotimainen elektropunk on tähän mennessä ollut pienten piirien herkkua, joten lappeenrantalaisella Ghostwood Finlandilla on suorastaan tiettyä sosiaalista tilausta. Kokonaisen pitkäsoiton mittainen Hill Alley ei ole kuitenkaan mikään uuden vuosituhannen The Land of Rape And Honey, eikä Lappeenranta ole verrattavissa (ainakaan vielä) 80-luvun alun Chicagoon, mutta on lätyllä omat vahvatkin puolensa, vaikka titteli ”Suomen Ministry” jää vielä saavuttamatta.

Musiikissa yleensä ja elektropunkissa erityisesti kaikki on lopulta kiinni energiasta, jota tältä rieskalta löytyy onneksi vaikka millä mitalla. Silppuavat kitarat, raivotautiset koneet ja suoraksi huudoksi naamioitunut vokalisointi uhkuvat ehtymätöntä voimaa, joka tuntuu pulppuavan kiekon edetessä yhä vapaammin ja vapaammin. Ongelmat nousevat kuitenkin esiin siinä vaiheessa, kun tuota voimaa pitäisi kanavoida kappale-muotteihin. Osa ideoista haudataan elävältä, kun hanaa ei ymmärretä höllätä riittävän usein ja muutamat toimivat jutut hylätään melkein välittömästi, eikä niihin syystä tai toisesta enää palata. Kokonaisuuden hallinta ja ehyiden elementtien puute rampauttavat sinänsä ansiokasta kiekkoa näin aivan liiaksi, minkä takia jo muutaman kuuntelukerran jälkeen tiettyjä raitoja alkaa välttelemään. Eli kasassa on kiekollinen kaikin puolin lupaavaa, mutta samalla vielä lisäkehitystä kaipaavaa elektroraivoa. Siispä klisheisesti todeten – tästä on hyvä jatkaa.

Mika Roth
Mystic Grave: Doom, Death, Darkness Mystic Grave: Doom, Death, Darkness

Loppuvuodesta 2006 Raahessa syntynyt Mystic Grave avaa pelin vähän päälle 19 minuutin mittaisella omakustanne ep:llä, joka pitää sisällään viisi tasavahvaa death/doom rallia. Homman juoni on raskaan metallinen, eivätkä käytetyt sävyt pääse häikäisemään kirkkaudellaan, sillä Mystic Grave pysyy halki kiekon maanrajan alapuolella, lähinnä siellä kuuden jalan syvyydessä.

Perinteistä, vähän jopa stonerin ja sludgenkin suuntaan kallistuvaa jyrnytystä höystetään tarkoin valituilla uusilla mausteilla. Painopiste pysyy genren alkuhistorian suunnalla, vauhdin pysyessä yllättävänkin ripeänä. Mystic Grave ei siis jää jumittamaan suorasukaisten riffiensä keskelle, vaan sahaus käy muutamassa kohdin jo melkein turhankin vauhdikkaaksi mekkaloinniksi. Möyrivää soundimaailmaa tukee maan alta kumpuava vokalisointi, joka sopii yhtä hyvin niin rullaavaan groovailuun, vauhdikkaampaan metallointiin, kuin kaikkein raskaimpaan kolisteluunkin. Mystic Grave ei räjäytä pankin seiniä vielä tällä kiekolla, mutta avaus on silti pienistä puutteistaan ja yksipuisuudestaan huolimatta oikeastaan sangen onnistunut.

Mika Roth
Nome: Once Again

Etelä-Pohjanmaan rajaseuduilta keikoilleen suuntaava Nome on viiden olemassaolovuotensa aikana käynyt läpi nipun niin tyylillisiä, kuin miehistöksellisiä muutoksia. Sitten viimevuotisen Something Borrowed, Something Blue -demon vokalisti on vaihtunut ja samalla musiikin raskasmetallipitoisuudet ovat kohonneet uusiin huippulukemiin. Muutos on osattu myös muin keinoin kääntää positiiviseksi voimaksi, eikä bändin demosta löydy (tälläkään kerralla) moitteen sijaa.

Nome vuosimallia 2008 kasvaa rikkaan sukupuunsa tähän mennessä raskaimmaksi ja ilkeimmäksi vesaksi, eikä jalostustyötä voi pitää muuta kuin onnistuneena. Nahkansa luonut ryhmä onkin tällä hieman ironisesti nimetyllä kiekolla voimissaan, metallin vääntyessä entistä asenteellisempaan, rujompaan sekä rosoisempaan muotoon. Muutamassa päivässä äänitetyt biisit osuvat tukevasti maalialueilleen, eikä ryhmä näemmä osaa tehdä muuta kuin priimaa – oli tyylilaji sitten mikä tahansa. Kyseessä on ehdottomasti katsastamisen arvoinen tapaus kaikille niille, jotka pitävät englanninkielisestä raskaammasta ja rockaavalla tavalla menevämmästä metallista.

Mika Roth
Ruhje: Rintaranka Ruhje: Rintaranka

Hardcoren, deathmetalin ja raskaan rockin onnistunut sekoittelu on jo sellaisenaan vaikeaa puuhaa, eikä urakka ainakaan helpotu tästä, kun esityskieleksi valitaan vielä se ensimmäinen kotimainen. Lappeenrannan suunnalta kotoisin oleva Ruhje on kuitenkin rohkeasti pyrkinyt yhdistämään näitä vastahakoisia elementtejä toisiinsa jo viiden vuoden ajan. Tuore Rintaranka demo onkin eräänlainen kokoelma eri demojen parhaita paloja uudelleensoitettuina. Tätä kavalkadia höystetään vielä kahdella tuoreella raidalla.

Kähisevät vokaalit ja rosoinen soitto tuovat kappaleisiin kyllä roppakaupalla asennetta, mutta vastavuoroisesti ideat eivät läheskään aina kanna biisin loppuun saakka. Tämä keskeneräisyyys yhdessä kengännauhabudjetin kanssa ei pysty kuitenkaan peittämään sitä tosiasiaa, että Ruhjeelta löytyy muutama rikollisen tarttuva ralli, sekä nippu kehityskelpoisia ideoita, joiden pariin kannattaisi palata toisenkin kerran. Vajaaseen puoleen tuntiin puristetut kahdeksan siivua julistavat oikeutta olemassaoloonsa, joten on mielenkiintoista nähdä, mitä tapahtuu kun historia on nyt nidottu kasaan.

Mika Roth
Wårpath: Mutual Assured Destruction Wårpath: Mutual Assured Destruction

Mikkeliläinen Wårpath määrittelee itsensä ytimekkäästi ”likainen / tyylikäs / rässi / detti / punkki / rokki / avantgarde ja mikä lie hevonvitun proge black metal orkesteri” -kuvauksella. Olennaisin osa löytyy tämän sanaryöpyn lopusta, sillä Wårpathin musiikki on perinteistä black metalia, jossa on tosin pienen pieniä viittauksia death´n´rollin suuntaan.

Kappaleet pidetään suoraviivaisina ja riittävän yksinkertaisina, joten mihinkään uusnorjalaisiin proge-hörhöilyihin tässä ei – kaikkien osapuolten onneksi – sorruta. Kosketinvapaa sahaus, tukevasti perusasioissa pysyvä rytmiryhmä ja rääyntää toimivasti varioiva vokalisointi saavat kappaleet rullaamaan omalla voimallaan eteenpäin. Homma toimii näin moitteetta, vaikka soundeista voisikin pikkaisen napista. Etenkin kiekon pisin ja kunnianhimoisin raita Mutual Assured Destruction nousee kuitenkin lopulta sellaisiin sfääreihin, että ryhmälle uskaltaa ennustaa loistavan synkkää tulevaisuutta, mikäli taso pysyy läheskään näin korkeana. Mitään en ottaisi pois, mutta pieni persoonallisuuden lisäys ei tekisi varmasti kenellekkään pahaa.

Mika Roth




Lukukertoja: 4340
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös