Pienet - Lokakuu 2025
Alasin: Maanantaikappaleet
Suomenkielistä rockmetallia takova Alasin julkaisi vuosikymmen sitten esikois-EP:nsä. Digijakelijan mentyä nurin katosi EP kuitenkin digiavaruudesta, joten bändi päätti julkaista sen uudelleen. Tietysti paremmin miksattuna ja masteroituna versiona, minkä lisäksi on päätetty myös ”hieman puunata kappaleita ja viilailla joitain pieniä juttuja”.
Isompiin työkaluihin ei ymmärtääkseni ole tartuttu, eikä moinen ole tarpeen. Aika menee eteenpäin, mutta vuosikymmen ei ole purrut pahemmin jutun ytimeen, suomenkielisen rockmetallin karuun sydämeen. Ketterästi askeltava Riidanruokaa kaivelee myyränä nuoren Iron Maidenin ja vielä nuoremman CMX:n juuristoissa. Uskontunnustus menee vielä pidemmälle NWOBHM-maailman härmään siirtämisessä, tosin nytkin suomalaisuus sotkee/järjestää perintötekijöitä uuteen uskoon. Ykkösbiisi ja videosiivu Maanantaikappale saattaa tyhjentää pajatson yllättävällä eeppisyydellään, joka tuo viikinkimeininkiä ostoskanavamaiseen menoon. Ironian pellot ja sarkasmin salot ovat hedelmällisen runsaita, enkä edes tiedä kuka ihan viimeiseksi tässä sirkuksessa nauraa.
Alkuja on syytä kunnioittaa, mutta muistutan samalla Alasimen päässeen jo pitkälle. Puolentoista vuoden takainen Kone on suositeltavaa kamaa, mikäli bändin tuoreempi ja suoraan sanottuna valmiimpi materiaali sattuu kiinnostamaan.
Mika Roth
Dominant Chain: Wasteland Requiem
Dominant Chain on sinfonista ja progressiivista metallia soittava orkesteri, jonka alkujuuret ulottuvat 00-luvulle saakka. Pitkästä historiasta huolimatta neljän biisin ja pitkän intron muodostama Wasteland Requiem on ryhmän debyytti-EP. Tarina ei kerro, josko materiaalin historia on myös pidemmän puoleinen, mutta tyyli on ainakin vahvan perinteinen.
Bändi luottaa tuhtiin soundivalliin, joka tässä tapauksessa tarkoittaa progehtavista pohjista ja koukeroisuutta suosivista pinnoista rakentunutta kokonaisuutta.
Tears of the Tyrant on kuin monta kipaletta yksissä kuorissa, jotka on sovittamalla nidottu yhteen. Laulumelodia leikittelee operettimaisilla
Queen-henkisillä siirroilla, runttaavampi vaihe tuo mieleen
Nightwishin, kun taas väliosan taiteilu on jo viittä vaille
Dream Theateria. Maalit kuitenkin lasketaan ja toinen sellainen on kiistatta sinkuksi valittu
Kissed by This Life, jos nyt jälleen hiukan muidenkin tekemiset mieleen tulevat. Rönsyt saavat kukoistaa, kun kitara, kiipparit ja taustan (syna?)orkestraatiot kisaavat, mutta vokaalit eivät peity kaiken alle.
Enemmän on usein progehtavassa metallissa enemmän, eikä lähemmäs seitsemää minuuttia kauhova
Dirt voisi käydä paremmasta esimerkistä. Toki napakoista osista voisi kasata jotain valtavirtamaisempaa ja enemmän modernissa ajassa sykkivää, vaan siitä tuskin on Dominant Chain -yhtyeessä kyse. Toimii sarallaan ja vakuuttaa genressään, etenkin debytoijana.
Mika Roth
Huono Idea: Äänet pään sisällä
Ei tän pitänyt mennä näin pohti punkryhmä
Huono Idea vajaa kaksi vuotta sitten. Suomenkielinen punk raikasi toisinaan ysärimmin, mutta pidemmälle ulottuvat juuret olivat selvästi esillä. Perusasiat eivät ole tässä välissä juuri muuttuneet, jos nyt tammikuinen
Polku-sinkku onkin yli neljän ja puolen minuutin mitassaan ryhmän pisin tähän mennessä julkaisema viisu.
Hiljalleen kypsemmäksi jalostuneessa melankoliassa riittää ja aina vain paremmin tarttuvissa melodioissa löytyy, mutta vauhtiaan bändi ei ole onneksi hukannut mihinkään. Siipi on hiukan maassa, kun
Syksy saapuu ja
Unihalvaus polttelee selvemmällä postpunkin liekillä kattilan pohjaa. Negatiiviset jutut ponnahtelevat toistuvasti esiin, mutta esimerkiksi Unihalvaus pyrkii myös ravistelemaan kuulijaa hereille. Miksi kukaan ei tee mitään, vaikka vääryys nähdään ja ilkeydet tiedetään? Nimiraita
Äänet pään sisällä rokkaa laajakangasmaisesti ja hartioista voisi löytyä enemmänkin, mikäli tekniset (ja budjetti) rajoitukset eivät sulkisi teitä. Ankkuri
Kiitos ja näkemiin lähtee alussa luottamaan akustiseen kitaraan, jolloin sanoille jää enemmän tilaa, eikä biisiä lopussakaan ammuta hajalle, joten kehitys kehittyy.
Huono Idea tuntuu olevan jonkinlaisen muutoksen kynnyksellä. Kipaleet ovat yhä punkrockin keskiössä, mutta soundeissa ja sovituksissa rajoja työnnetään jo edemmäs. Toimii, joten lisää hyviä ideoita, kiitos.
Mika Roth
I, Cursed: Heretical Onslaught
Meara Music
Vajaa kaksi vuotta sitten Porin suunnilta operoiva grind-partio
I, Cursed julkaisi mainion
splitin
samoilta suunnilta kotoisin olevan
Blood Servicen kanssa. Tässä välissä I, Cursed on pistänyt ulos sinkkua, tuplasinkkua ja isompaakin kiekkoa, Heretical Onslaughtin ollessa toinen EP.
Kahdeksan raitaa saadaan mahtumaan reilusti alle 14 minuuttiin, ja vain sinkkuveto
Death Pays It All ylittää kahden ja puolen minuutin rajan. Aika on kuitenkin bändin liittolainen ja tiivistys sen supervoima, jonka ansiosta raivoisa deathgrind-purkaus
Impure on silkkaa dynamiittia ja miltei instrumentaalilta vaikuttava
Swarm-räjähdys ei tarvitse 67 sekuntia enempää lakaistessaan kaiken tieltään. Vokalisti
Eero Haula puristaa laulun niin mureaksi murinaksi, ettei sanoista ole mahdollisuutta saada mitään selvää, vaan se ei ole tässä tulimyrskyssä olennaista. Kahden kitaran ja rytmiryhmän ryske on nopeaa, tarkkaa ja kylmän tuntuista, mutta omanlaistaan grooveakin voi parilta raidalta haistella. Raakuus ja tyly voima ovat vain niin kovin, kovin hallitsevia elementtejä.
Takaseinä tulee brutaaliudessa helposti vastaan, mutta sinkkunakin julkaistu
Disfiguriment ja sen kanssa EP:n keskiharjanteen muodostava
Funerary osaavat myös hellittää puristusta juuri sopivasti, jotta henkeä päästään vetämään möyhennyksen keskellä. Ankaraa kuritusta, jopa grindin saralla.
Mika Roth
In Silence We Know: 01 – Globus Terrae
Debyytti EP:n julkaissut
In Silence We Know ilmoittaa soittavansa tarinametallia. Suomenkielistä ja toisinaan väkevän tappuraista metallia soittava orkesteri pitää kieltämättä tarinoidensa dramaattisesta ja teatraalisesta taustoittamisesta, mikä on synnyttänyt yhdeksän raidan mittaisen erikoisen esikoisen. Varsinaista musiikkia kuullaan perinteisemmässä mielessä neljällä siivulla, mutta välisoitot ja lisukkeet ovat osa suurempaa tarinaa. Vaan mistä tarina kertoo?
Ihminen ja luonto. Kaksi toisiinsa sidottua, jotka ovat tässä ajassa usein vastakkaiset voimat. Ihmisen toiminta on kiistatta muuttanut planeettaa, ja harvoin positiivisella tavalla. ISWK on varsinaisia kappaleita ympäröivillä reuna-alueilla yllättävänkin sävyisä ja rauhallinen, mutta kortit paljastetaan, kun ensimmäinen metallipala
Vaeltaja lähtee soimaan. Raa’at vokaalit käristään, kitara rouhii säröllä ja rytmipuolella luotetaan niin voimaan kuin hetkittäin myös nopeuteen. Kahden merellisiä ääniä sisältävän välisoiton välissä
Hukkunut kukka on herkän kaunis ja melodinen tuokio, jossa mustuutta huokuva voima velloo alati pinnan alla. Ympäristöstään suorastaan rullaavasti erottuva
Vihan tynnyri vyöryy täydelliseen tuhoon, jossa on kuitenkin samalla uuden alun siemen, seuraavan aikakauden sarastus.
Tarinametalli on kunnianhimoista ja live-esityksistä lupaillaan teatterimaisia kokemuksia, joissa EP:n tarina käydään läpi alusta loppuun. Numero nimen edessä lupaa jatkoa, jota jään mielenkiinnolla odottamaan.
Mika Roth
Joordan Mackay: Right as Rain
Americanaa ja rootsia työstävä
Joordan Mackay -projekti osui mielestäni moniin ytimiin, kun
Juki Välipakan kanssa pari vuotta sitten työstetty
Suicide Chickens and Other Love Songs -albumi ilmestyi. Americana, folk, country, blues ja näistä innoittunut pop toimivat tuolloin unelman lailla.
Right as Rain EP:n löyhänä teemana on sade, joka sitoo asioita yhteen. Nimi tuntuu itse asiassa hassulta, sillä eihän sade ole ’oikeaa’ tai ’väärää’. Sade on vain sadetta ja toimii näin monitahoisena vertauskuvana. Maailma muuttuu, mutta perustunteet ovat samat. Me kaipaamme, pelkäämme, toivomme ja uskomme, ja sade heijastelee eri tuntoja halki EP:n. Sinkkuraita
Americay näkee kaatuneet unelmat, nimiraita
Right as Rain ymmärtää bileiden päättyneen jo aikaa sitten. Rahaakaan ei ole, vaan sekään tuskin on oleellista, kun kaikkea tarkastelee melankolian sävyin kauempaa isot kuvat hahmottaen.
I Dreamt I Woke Up antaa sentään melodian kiitää korkeammalla pilvettömällä taivaalla ja mieleen kumpuaa
Simon & Garfunkel valoisimpina aikoina.
Some People ymmärtää puolestaan ihmiskunnan syvät ongelmat, joita kovinkaan sade ei pysty peittämään tai huuhtomaan pois.
Right as Rain on kaihoisa ja melankolinen EP, jolla sade värjää ikkunat harmaiksi. Pisaroiden alla on silti myös toivoa ja uskoa paremmasta, jopa voimaannuttavaa uhmakkuutta.
Mika Roth
Julma Henri: Sininen
Mörssi Records
Julma Henri on ollut suomalaisessa rap-maailmassa mukana jo pitkään.
Julma Henri & Syrjäytyneet -combon vuonna 2007 julkaisema
Al-Qaida Finland on genrensä klassikko. Sininen EP on puolestaan ensimmäinen pala tulevasta
Polaris-albumista, eli tarina jatkuu.
Julma Henri elää tässä hetkessä ja soundiensa puolesta kuuden raidan mittainen EP on modernimpaa materiaalia. Kylmyys hehkuu avariksi jätetyistä äänimaisemista, tekstien käsitellessä miehen rooliin kasvamisesta. Julma Henri on 90-luvun laman lapsi, joka kasvatettiin aikakauden mieheksi.
Sinnin kertoja ei valita, vaikka kuinka sattuisi ja
Sininen on tietysti poikien väri, joka sulkee sisäänsä kaiken. Sisäisiä kipuja purskautellaan säästeliäästi pintaan ja kun rinnalle ilmestyy vielä kauniin melodian haamu, tuntuu Sininen entistä kovemmalta. EP lienee terapiaa, jolla Julma Henri käsittelee sielunsa vanhoja arpia. Miesten toksisuus kääntyy heidät luoneen järjestelmän, ihmisten maailman, ehdottomuuden tuotteeksi.
Viimeinen seinä tulee vastaan vauhdilla ja seinä jää pystyyn, kun mies on jo kadonnut sen edestä.
Sininen EP on sanalla sanoen julmaa kuultavaa, julmaa ja samaan aikaan kaunista. Virtaviivaiset soundit ja sileät pinnat korostavat sanojen voimaa, niiden välittämää sukupolvien tuskaa. Mennyt on silti mennyttä ja monet pahat asiat ovat kuolleet. Nyt on aika suorittaa ruumiinavaus, ja juuri se ilmaa puhdistava Sininen on.
Mika Roth
Old Men´s Burden: Sorry But Good Luck
Haarakiila Records
Grungeista ja raikkaan tikkuista rokkia soittava
Old Men´s Burden tuntuu levyjensä kansissa ja otsikoissa olevan tiukoissa paikoissa.
I Hope You Like Hospital Food ei makuhermoja säästellyt, vaan antoi mäiskeen mättää. Samaa voi todeta myös uudesta EP:stä. Tuttuun tapaan EP:ltä ei löydy otsikon mukaista biisiä, eikä neljää minuuttia tulla näillä siivuilla selättämään.
Rouhealla kitaralla starttaava
We Say No! näyttää heti, ettei huutomerkkiä ole lykätty nimen perään heppoisin perustein. Tällä kerralla sinkkuja ei ole lohkoiltu, mutta hieman myöhemmin soiva
You Know You’re Wrong omaa villin sielun ja mielestäni riittävän terävän kertsikoukun, että niillä voisi pärjätä alan listoilla. Siivujen väliin jäävä
Going Down on toinen potentiaalinen korvamato, jonka melankolisesta melodiasta olisi voinut jalostaa jotain vieläkin iskevämpää – vaan ehkei markkinavoimien kosiskelu ole tärkein pointti tämän otsikon alla. Niin tain näin, kasassa on jälleen toimiva kipale, joka yhdessä iisimmän
All That I Have -ankkurin kanssa täydentää EP:n paketin.
Old Men´s Burden ei kaada patsaita, vaan luottaa tuttuihin ja turvallisiin aineksiin. Onko se plussaa vai miinusta? Vastaus riippunee paljon siitä, pidätkö takavuosien
Pearl Jamista ja rauhallisemmasta
Nickelbackista? Hyvä biisi on kuitenkin aina hyvä biisi ja nyt nalli napsahtaa ainakin kahdesti.
Mika Roth
Sakari Boström: 530530
Värikynällä kyhätty kansi on plussaa.
Sakari Boström teki tietysti samai jo
Trikiini-EP:llään keväällä, mutta silti.
Deadpoolkin käyttää niitä suunnitelmiensa visualisoinnissa. Tällä erää DIY-post-hardcorea lätkäistiin naamalle kahden raidan ja noin 258 sekunnin verran, eli tiivistä on puristus.
Avauksena kuullaan nimiraita
530530, jonka otsikossa on kirjoitettu peräjälkeen biisin pointti. Kello on viisi ja kolmekymmentä aamulla, eikä unijukka harmaatukka ole enää maisemassa. Menevä ralli käsittelee siis aikaa, kun varhain tiistaiaamuna ajatukset lähtevät kiertämään kopassa. Säröä on silputtu kertsin päälle säästelemättä, vaan alla kulkee kerrassaan toimiva melodia ja biisi ehtii kehittyä huimasti toisella minuutillaan. B-puoleksi sysätty
Siivo pelaa vielä tymäkämmin meteliä/hiljaisempaa menoa -vuorovedolla. Ydinlankana palvelee jälleen simppelin selkeä melodia, jota ei sen kummemmin lähdetä laventelemaan, mutta jokin lopputulemassa tekee kakkosraidasta kirjaimellisesti kakkosraidan. Lupaa vaan ei lyö kunnaria sitten kuitenkaan.
Boströmin syvä rakkaus 80- ja 90-lukujen jenkkihardcorea kohtaan kukoistaa ja tulosta syntyy. Vielä kun melodisuudellekin on annettu tilaa, niin kasassa on minihelmi. Suomenkielisyys ja tekstien riittävä selkeys lasketaan myös plussaksi, joten loppusaldo nousee plussan puolelle.
Mika Roth
Sikovuori: Kouvola
Suomen karttaa käydään läpi, kun ympyräkaupunki Haminasta kotoisin oleva punkrock-ryhmä
Sikovuori summaa oleellisen skeittipunkista. Eikä suomenkielisen rockinkaan kansallisia suuntauksia torjuta viiden biisin mittaisella EP:llä. Omien siivujen kaveriksi tarjotaan vielä bonuksena
Pelle Miljoona Oy -coveri
Vapaus on suuri vankila.
Matka käynnistyy
Kotkast Saloon -sinkkuraidalla, eli etelärannikkoa tallataan jalanpohjat sauhuten. EP:n lyhin ralli hyppää punkahtavan rokettirollin rakettiin, mutta kovakaan vauhti ei nitistä tunnetta tai tainnuta tarttuvaa melodiaa. Alkuvuodesta ilmestynyt
Seinähullu on toinen sinkkuässä, joka mahtuu niin ikään alle kolmeen minuuttiin. Kaikki kunnia genren oikeat laatikot ruksaileville sinkuille, mutta niiden ulkopuolella meno äityy mielenkiintoisemmaksi. Ankkuri
Kouvola on isolla, lämpimällä bändisoundilla rikastettu helmi, josta on lyhyt matka mm. nuoren
Bruce Springsteenin 70-lukulaiseen maailmaan. Nostalginen
Mun Datsunalla on suomirockin ja jenkkipunkin onnellinen lapsi, kun taas Pelle-lainaan on tuotu veikeää svengiä. Alkuperäinen on aina alkuperäinen, mutta EP:n osana coveri tekee tehtävänsä.
Värikästä settiä sitoo yhteen bändin oma soundi ja valoisa asenne, minkä ansiosta Sikovuori erottuu genrestä edukseen kuin Kouvola Suomen kartasta konsanaan.
Mika Roth
SOFT MOOSE: Citadel
Pehmeän hirven lailla svengaava kotimainen elektroduo
SOFT MOOSE kävi alkuvuodesta tutuksi, kun kaksikon reipas elektrorock soundirevittely
Curioso groovaili vastaan. Monitaitajat
Jussi Jaakonaho ja
Risto Eskolin palaavat isomman satsin kera, eikä meno ole ainakaan asettunut.
Debyytti-EP summaa kaikki kolme julkaistua sinkkua ja soundissa niin kielisoittimet kuin kone-elementit löytävät jälleen toisensa keskeltä tanssilattiaa. Avausraita
Hazzle In Da Cazzle on maalailevampi ja elokuvamaisempi viisiminuuttinen, joka esittelee kaksikon akustiselektronista ja moniulotteista folktronica-universumia. Trance on rytmipuolella pintaan pyrkivä tekijä, mutta elementtejä on viety edemmäs ja liitetty toisiinsa ennakkoluulottomasti. Näin on syntynyt
Skylightin kaltainen pikaelektrotunnelmointi, joka on samaan aikaan puhdasta autopelien ääniraitaa, eksoottista lomaunelmaa ja kepeää hauskuutta. Kuvan täydentää
Glowworm matalammalla groovella ja syvemmällä äänikentällä, 00-luvun alun soidessa jälleen yhtenä tasona jo valmiiksi superrikkaassa seoksessa.
Jaakonaho ja Eskolin tuovat toisistaan selvästi eroaviin kappaleisiin paljon aineksia, mutta negatiivinen paksuus vältetään ansiokkaasti. Duon suuressa musiikkimosaiikkityössä paloja tulee, niitä menee ja ne myös toistuvat, mutta jokainen kuva on uniikki, jokainen lopputulos raikkaan vaikuttava.
Mika Roth
Sähkömoottorisaha-Elma: Moottorisahavallankumous
Suhina
Sähkömoottorisaha-Elma on outo ja mielenkiintoinen tapaus kotimaisen rap-musiikin saralla. Artisti pukeutuu kommandopipoon ja muunnettu ääni vain lisää mystisyyden tuntua. Kuka on tuo tyyppi saha kourassa, onko kyse silkasta ironiasta, vedätetäänkö tässä koko sakkia? Kuka nauraa matkalla ja mihin? Okei, PR-show on yksi puoli sirkuksesta, mutta entäpä itse asia: musiikki?
Viiden biisin nipusta jää käteen ainakin tummia rytmejä ja vääntyneitä biittejä, joita on ollut työstämässä
Makobeats. Svengiä terään tuo nimibiisi
Moottorisahavallankumous, jolla leikkausterveisiä lähetellään Arkadianmäelle ja vinoa on vääntö.
Massalin vahvistama
Ummetustalo groovaa leveämmällä lahkeella, ja vielä törkeämmin/rohkeammin 70-lukulaista vintagevärittelyä edustaa
Elma ei oo profeetta -raita. Eihän tässä nyt kai olla tosissaan – vai ollaanko? Parodian ja sarkasmin määrät ovat sitä luokkaa, että mittareista loppuu kaista. Vaan onko Elma kenties jonkinlainen venttiili, jonka kautta tekijät voivat päästellä höyryjä hiukan pihalle? Yliampumisen ja vyön alle suuntautuvat iskut mahdollistava peili?
EP on artistin tavoin askarruttava kummajainen.
Jokaisen anopin unelma ei selittele tekemisiään, eikä etiketti sido käsiä. Ankkuri
Nää kuvat ei mee pois saattaa sarjatulellaan osua maalitauluihin paremmin, kuin mitä aluksi uskoisikaan. Boom bap toimii ja naurujen takana on myös jotain muuta. Outoa.
Mika Roth
Themata: Riven
Meara Music
Themata on bändin sanoja mukaillakseni modernia sludgea takova orkesteri, jonka jäsenistöllä on kokemusta jo useammistakin metalliyhtyeistä. Eli tahkoa ei kierretä ensimmäistä kertaa, eikä järkälemäisen massiivinen sludge tinkimättömine pintoineen jätä juuri arvailujen varaa. Nyt painetaan muitta mutkitta syvempään, raskaampaan ja mustempaan päätyyn.
Jauhot lyödään heti kättelyssä suuhun, kun kumpikin sinkku jysähtää maisemaan. Juuri ennen juhannusta ilmestynyt
Loathe työntää bändin raa’an soundin aivan äärimmilleen, kun deathin julmuus ja sludgen armottomuus painautuvat yhdessä äärimetallin laitaa vasten. Äänikentässä vokaalit ovat rosoa ja satunnaisia huudahduksia, kitarat säröytyvät yhdeksi mustaksi tuuleksi ja rytmipuoli takoo isolla kierrolla. Soundi ei silti puuroudu, idea ei katoa. Kakkossinkku
Colossus on myös todellinen kolossi, joka jauhaa raskaasti ja rahdun selkeämmin. Doomahtavaa perintöä esittelevä
From The Ancients tuntui aluksi yliastutulta yritykseltä, mutta puoliväliin saadaan näin kaivattua suvantoa. Tunnelmalliseksi voisi luonnehtia myös
Of Ire -ankkuria, jolla kaiken raaston alta nousee selvempää melodiaa pintaan. Ei paljoa, mutta kuitenkin.
Riven on kompromissiton ja kaiekssa ehdottomuudessaan hiljaiseksi vetävä sludgen murikka. Ryhmän rakentama äänivalli ei juuri nopeaa tarttumapintaa anna, mutta kaikkea toimintaa leimaava puhdas ja hillitsemätön voima puhuvat kyllä puolestaan.
Mika Roth
The Lonely: Seabed
Kitarapopista, synapostpunkista kuin shoegazesta parempia paloja musiikkiinsa napsinut
The Lonely jäi mieleen reilun vuoden takaisen
The Lonely EP:n ansiosta. Trion oiva kyky luoda ajatonta kitarapoptaikaa ja sumuisella tavalla energistä indierockia vakuutti tuolloin, eikä uusi EP ole ainakaan askel taaksepäin. Kasassa on neljä biisiä, joista jokaisessa on mielestäni ykkössinkun ainesta.
Tuplasinkkuja on itse asiassa ilmestynyt kaksin kappalein EP-levyjen välissä, mutta vain niiden A-puolet ovat mahtuneet EP:lle. Ainoana alle kolmeen minuuttiin sopiva
Conference Room Tables on häiriintynein ja säröisin numero, jonka sielussa velloo epävarmuuden jäytävä tunne.
Different Lines on aurinkoista synapoppia, vaikka lyriikoissa pohdintaan polarisoitunutta maailmaa, jossa eri tavoin asiat näkevät ovat automaattisesti vihollisia. Kasarin kaikuja ja uuden aallon vimmaa kantaa vielä selvemmin
See Yourselfin itsetutkiskelu, kovemman ja kireämmän soundin kruunatessa rumpalittoman trion ilmaisun.
Kovia aikoja, aiheita ja soundeja pehmentää sentään avauksena soiva nimiraita
Seabed, jonka lievästi dubahtavat aallot ovat hellempiä, lämpimämpiä ja ravinnepitoisempia. Merenpohjasta kumpuaakin EP:n tarttuvin ja viehkein kappale, joka antaa biisinelikolle vielä yhden tason lisää. The Lonely on niin kovassa vedossa, että kyllä tätä kuuntelisi ihan pitkäsoittomitassakin. Hartioita moiseen löytyisi jo yllin kyllin.
Mika Roth
The Vantages: The Vantages II
Kaihosta väkevin voima kammetaan, tuntuu
The Vantages yhä miettivän, mutta jokin on myös ratkaisevalla tavalla muuttunut aiempaan verrattuna. Toki ryhmän itsensä mukaan nimetty
debyytti-EP on soundillisesti läheistä sukua The Vantages II -EP:lle, mutta kohtalokkaat valokeilat ovat nyt kirkkaampia.
Vajaa vuosi sitten ensimmäisenä uutena sinkkuna julkaistu
Dramatique on nimensä veroinen pala kitararockin draamaa. Vuosituhannen vaihteen goottirockin, rautalankaisten vaikutteiden ja syväntumman kitarapopin liitto menee periaatteessa jo liian pitkälle, eli osuu suomeksi keskelle maalialuettaan. Kevään korvalla julkaistu
Darker-sinkku on taas suorempi, nopeampi, rokimpi ja energisempi veto, jolla bändin soittoon tuodaan täysin uusi vaihde. Napakasti matkaan lähtee myös avausraita ja tätä kirjoitettaessa uusin sinkku
Automata, jonka kiivas rytmipohja leikkii eksoottisempien ainesten kanssa. Kirkkaissa soundeissa on rohkea ripaus Aasian vaikutteita, vaikka pohjalla kulkeekin yhä pohjoinen melankolia.
The Vantages II nimetään saatesanoissa siirtymäteokseksi, joka tämän takia edustaa kahta eri maailmaa. Esikoisen synkät ja pitkät varjot ovat yhä osa kokonaisuutta, mutta tulevan horisontissa on tilaa monelle uudelle tuulelle, kuten vaikkapa drum and bass ja elektro -vaikutteille.
Love/Loss on herkän kaunis ankkuri, joka saattaa olla joutsenlaulu useammallekin asialle.
Mika Roth
Timo Pieni Huijaus: Son of Velkala Pt. 1
Rähinä Records / Kaiku Entertainment
Timo Pieni Huijaus on laskettavissa suomirapin pioneereihin. Ansioituneen artistin uusi aikakausi alkoi 20-luvun alussa ja Son of Velkala Pt. 1 EP kertoo jo nimensä järjestysnumerolla, että jatkoa on luvassa. Porvoon Velkalasta kotoisin oleva artisti palaa juurilleen ja tuotantokin tehtiin yhdessä isoveljen kanssa, ihan niin kuin silloin aikoinaan.
Vauhdit ovat heti kohdillaan, kun
Uniikki ja
Gracias liittyvät remmiin avauksena soivalla
Liian myöhäst -raidalla. Nopea ja nostattava siivu antaa räppäreiden viskoa rennosti riviä maisemaan, hymy nousee suupieleen ja kaikki aukenee edestä. Vaikka mittaa kertyy päälle neljä minuuttia ei tennari paina tippaakaan. Ankkurina soiva
Tirmon Lossi Anthem rusauttaa vielä yhden vaihteen isommaksi. Ääntä riittää ja kiesi kulkee suorastaan eeppisesti, kun kyydissä on koko jengi, eli
Reki,
Asser,
Tiilibous ja
Jurassikki. Tuttu sakki on näin kasassa taas, mutta tuo ei tarkoita vapaalla laskettelua vailla minkäänlaista kunnianhimoa. Päinvastoin ryhmä ruuvaa pakettia kireämmäksi, eikä lähes viiden minuutin mittaa edes huomaa sanataitureiden vaihtaessa kapulaa vinhaan. Kovassa seurassa
Enemmän saa osakseen pidemmät varjot, mutta samalla kuva täydentyy ja rikastuu.
Timo Pieni Huijaus on ahkeroinut studioissa ja täysin uusista biiseistä koottu EP käy kelpo näytteestä, joten seuraavia osia odotellessa.
Mika Roth
Lukukertoja: 271
