Pienet - Syyskuu 2025
1Tipe: IT-Mikko / Taidepaskahommia
Tästä tulee ihan tapa. Siis siitä, että parin vuoden välein hämmästelen hurjalla vauhdilla materiaalia julkaisevan 1Tipen diskografiaa. Keväällä 2023 Foliopakkaus-sinkku hääräsi hämmentäen. Tuon jälkeen on ilmestynyt useampikin albumi, EP, sekä tietysti iso pino sinkkuja, joten töitä on paiskottu. Lokakuussa tulossa on kuuleman mukaan Kapteenin Loki -albumi, jota pohjustetaan tuplasinkulla.
Tyylinä palvelee edelleen moneen taipuva suomenkielinen poprock, josta löytyy tällä erää tilaa mandoliinille ja flyygelitorvelle. Maniskan ryydittämä IT-Mikko on puolikuplettimaista veivausta, jossa kummat henkilöt vilahtelevat ja komediallinen tarina etenee vauhdilla. Elon isoista ja pienistä mäistä vauhtia keräävä tuokio on hiukan Junnua ja Vexiä, mutta omalla kulmallaan. Terveisiä rivien väleistä voi haistella myös, kun groovea rakenteisiin ruuvaileva Taidepaskahommia veivaa aikansa. Hammond ja Rhodes sopivat oivasti flyygelitorven kavereiksi, svengin kantaessa neljän minuutin tuolle puolen. En lähtökohtaisesti pidä rumista sanoista, vaan nyt moinen on hauskasti perusteltu ja paikallaan.
1Tipe on edelleen pitkälti sama asia kuin kirjoitushommat tekevä Tiitus Ahokas, mutta taitavat tekijät ympärillä ovat tärkeä osanen menestyksen kaavassa. Voimia taidehommiin myös vastaisuudessa, 1Tipe.
Mika Roth
Alterium: Stormrage
Alterium on italialainen melodista ja toisinaan myös sinfonisesti sävytettyä powermetallia soittava orkesteri, joka on valmistautumassa toisen pitkäsoittonsa julkaisuun. Uuden EP:n neljän siivun perusteella tuleva horisontti loistaa valoa, vaikka myös debyyttialbumin satoa lämmitellään hivenen uudelleen.
Matkaan lähdetään ässät edellä, eli nimibiisi
Stormrage saa aurata tietä, eikä tarttuvuudesta ole pulaa. Naisvokalisti
Nicoletta Rosellini omaa karismaattisen äänen, jota reunustetaan kahdella kitaralla plus jonkin verran koskettimilla. Melodisuus kukoistaa entistäkin täyteläisempänä
Sui-raidalla, vaikka power-tallaa poljetaan ylväästi lattiaan. Koukkuja osataan takoa nuottiryppäissä, huiman nopeuden ollessa miltei liikaa rakenteille. Näissä kohdin on sopivaa nostaa hattua rytmiryhmän urakoinnille, tosin osaa bändi onneksi muutakin kuin vain kaahata ylös ja alas melodiamäkiä. Miltei seitsemänminuuttinen
Paradise Lost on täysiverinen metalliballadi ja esikoispitkäsoiton nimibiisistä
Of War and Flames tarjotaan sinfoninen versio, joka on yllättäen huomattavasti lyhyempi kuin alkuperäinen.
Alterium on raivaamassa tietään genrensä kärkeen, eikä se näin vakaan sekä kypsän paketin perusteella ole mikään ihme. Genren opit on omaksuttu, joten seuraavaa pitkäsoittoa kelpaa fanien odotella.
Mika Roth
Arseeni: Kuole & Kuihdu
Ranka Kustannus
Nyt tulee turpaan niin että tukka lähtee.
Arseeni on metallia, punkia ja hardcorea yhdistelevä yhtye, jonka tuplasinkku on maistiainen myöhemmin tässä kuussa ilmestyvältä debyyttipitkäsoitolta. Vauhti on kova niin musiikin saralla kuin businesspuolella, julkaisihan bändi esikoissinkkusakin vasta toukokuussa.
Jäsenistö pitää kuuleman mukaan
Misfitsiä kovassa kurssissa ja se kuuluu tuplasinkulla kovana teränä, vaikka yhtye oman linjansa pitääkin. Nimikiskaisu
Kuole & Kuihdu on periaatteessa tuttua raivoriffittelyä, jota koristellaan kalmaisilla teksteillä, mutta biisin huima energisyys tempaa väkisin mukaansa. Timantti puristuu pieneen tilaan ja nostan esiin etenkin terävät ja kirkkaat soundit, mikä on genressä kova saavutus. B-puolena soiva
Aivot ottaa itselleen minuutin verran enemmän aikaa, mutta on kaikkea muuta kuin pitkäveteistä vääntöä. Pikatulitus ja vaanivampi jauhanta vuorottelevat, vokaalit sivaltelevat hurmeisia rivejä ja kunnon myllytyskohtaakin annetaan pittiin itsensä löytäneiden riemuksi.
Arseeni ei paperilla tee mitään, mitä ei olisi jo aiemmin tehty, mutta tavallaan Kuole & Kuihdu on silti uuden linjan avaus näillä main. Moni haluaa kyllä olla mestareiden veroinen kauhumetallipunkrellestäjä, vaan harvalla puheet kääntyvät teoiksi. Arseeni on raivokas, väkevä ja vastaa haasteeseensa. Olkaa varoitetut.
Mika Roth
Barry Can´t Swim: Different (SBTRKT Sirens Remix) / All My Friends (ATRIP Remix)
Ninja Tune
Remiksaukset ovat usein kiikkerää pintaa musiikissa.
Barry Can´t Swimin tapauksessa linjaus on kuitenkin hämärämpi. Modernia tanssimusiikkia luova edinburghilainen DJ ja tuottaja
Joshua Spence Mainnie, eli Barry Can´t Swim, rakentaa musiikkinsa jo lähtökohtaisesti käsitellyistä, muokatuista ja muunnelluista elektronisista äänistä.
Kumpikin versioitu kipale löytyy kesällä julkaistulta
Loner albumilta ja
SBTRKT:n käsissä kolmossinkku
Different on saanut nimensä mukaisesti lisää sireeniä rakenteisiinsa. Mitään alkuperäistä ei ole suuremmin muunnettu, mutta viba on tummempi, öisempi ja levottomampi, jolloin jo valmiiksi vauhdikas raita kiihdyttää vajaassa neljässä minuutissa maaliin. Pellit ryskyy ja jäljet jäävät.
B-puolen
All My Friends on mielenkiintoisempi tapaus niin alkuperäisenä kuin versioituna raitana. Alkujaan balladimaisesta ja hyvin rauhallisesta numerosta on muokattu energinen klubiraita, joka ei pidä LED-soihtuaan vakan alla. Maalailevat taustat ovat edelleen tapettina, vaan edessä nakuttaa nopsa rytmi ja efektit säksähtelevät sinne tänne. Ensin koko versio tuntui jopa hyvän biisin tuhlaukselta, koska mitään ei tunnu tapahtuvan. Paitsi että kaikki on nyt siirtynyt sivusuunnassa ja kappale on lopulta täysin toinen. Ilmiötä joko arvostaa tai ei,
ATRIP on joka tapauksessa tehnyt uudistustyötä rohkeasti.
Mika Roth
Eino Runovaara: Ajassa edestakaisin 2
Eino Runovaara on pitkin suomenkielisen kitarapoprockin tietä ja sen laveita pientareita kuljeskeleva artisti, joka avasi iäkkään pöytälaatikkonsa viime vuonna.
Ajassa edestakaisin 1 EP oli osin melankolinen, mutta myös menevä paketti 80-luvun lämpöä, jolla mennyttä siirrettiin hellin käsin nykyaikaan. Nimen perässä oli ykkönen, joten jatkoa tiedettiin tulevaksi jo tuolloin.
Ajassa edestakaisin 2 jatkaa nimensä mukaisesti tutkimusmatkaa pöytälaatikon uumeniin, mutta liikkuu myös kohti nykyhetkeä. Starttina soiva
Ensimmäiseksi aamulla on biisitrion menevin ja hilpeinkin numero, jossa nuori lempi jatkaa ehkä leiskumistaan aamulla – tai sitten ei. Lähemmäs viittä minuuttia kurotteleva
Kaipuu on EP:n keskiselän muodostava astetta bluesrockimpi pala, jonka hivenen huojuva kulku otti aluksi korvaan, mutta osoittautui lopulta täydelliseksi pariksi kipuiselle tekstille. Silotellumpi ja siistimpi lopputulos olisi ollut – epärehellisempi. Iskelmän kanssa silmää iskevä
Maijan faijalta salaa ujuttaa maisemaan sen verran rautalankaa, että nostalgiatrippi kääntyy jo lähes itseään vastaan.
Ajassa edestakaisin 2 on kolmen raikkaan erilaisen kappaleen nippu, josta voisi ykkösosan kera lähteä työstämään pitkäsoittoa. Toivon työn jatkuvan myös vastaisuudessa, sillä nämäkin biisit ansaitsevat elonsa.
Mika Roth
Hagen Brüggemann: The Wall / All My Dreams
Hagen Brüggemann on Hampurista kotoisin oleva saksalainen laulaja/lauluntekijä. Musiikillista historiaa löytyy jo 10-luvun alusta saakka, mutta herra valmistautuu vasta nyt soolodebyyttialbuminsa julkaisuun. Tulevalle pitkäsoitolle on päätymässä peräti 21 kappaletta ja tämä tuplasinkku edustaa kiekon päätöstä, eli kahta viimeistä raitaa.
Kokonaisuus on osin yhä hämärän peitossa, mutta ainakin nämä kaksi numeroa nojaavat silkkaan mies & kitara -rakenteeseen. Brüggemann laulaa folkilla voimalla, mutta sekoittaa ilmaisuunsa hard rockin ja jopa blues rockin tyyliä. Akustista kitaraa soitetaan isolla kaarella ja soinnut käydään läpi nopein sormin, välittömyyden paistaessa kaikesta lävitse. Kappaleista
All My Dreams hyötyy mielestäni selvemmin ilmavasta muodosta, jossa sanat saavat venyä ja reipas rakenne soi täyteläisen avoimena. Pohtivampi ja lyhyempiä linjoja suosiva
The Wall on vähäeleisempi, tyynempi ja askeliaan punnitsevampi raita, jolla Brüggemann käyttää hard rock -kappaleen muotoa akustisena palasena. Laulu kohoaa pistävämmäksi, enkä ole täysin varma muodon täydellisestä sopivuudesta – olisiko sähköisenä ollut sittenkin toimivampi?
Brüggemann on julkaissut neljä tuplasinkkua albumiltaan, jotka valottavat eri teemoja, ideoita ja ajatuksia levyn takaa. Trubaduurille kannattaakin kallistaa korvaa, sillä mies & kitara kertovat monenlaisia asioita.
Mika Roth
Kehä I: Olisinko tehnyt enemmän
Kehä I toi terminä mieleen ensinnä lohduttomat ruuhkat, joissa itsekin olen toisinaan ollut osallisena. Toinen mielikuva on öinen kehätie kirkkaine valoineen, joka tuntuu saapuneen jostain muualta ja elävän omassa mikrokosmoksessaan. Minimalistiseksi hioutunutta ja soundillisesti kauniin eteeristä poprockia esittävä Kehä I on ehdottomasti enemmän ideoista jälkimmäistä.
Tuore EP summaa yhtyeen tänä vuonna ilmestyneet sinkut vieläpä ilmestymisjärjestyksessä, eli viimeisenä kuullaan uusin ja rauhallisin kappale
Olisinko tehnyt enemmän. Lähes kuusi minuuttia kuluu jossain dream popin ja äärimmilleen karsitun maalailun horisontissa, jossa jokainen viiva on oma maailmansa. Tyylispektrin toisessa päässä avausraita
En tunne sua elektrorokkailee etsien väliasemaa
Kentin ja uuden suomirockin linjoilta. Eikä pieni
Pariisin kevät -ripaus satuta, kun on aika juntata paaluista suurimmat maahan. Samoilla linjoilla kaikuilee maaniseksi hätähuudonkaltaiseksi purkaukseksi kasvava
Pelkään, kun taas
Löydänkö enää ketään lähtee varoittamatta svengailemaan janhammermaisten synien ja kasarin alun uuden aallon hengessä suuntaansa.
Kehä I pelaa soundipeliään siten, että mieleen kumpuaa moniakin asioita, mutta mitään ei suoranaisesti lainata, varasteta tai vahingoiteta. Tärkeintä on silti toimiva biisimateriaali ja kyky luoda syviä tekstejä.
Mika Roth
Kelluvat Ikkunat: Kelluvat Ikkunat
V.R. Label Finland
Kelluvat Ikkunat on
Sammal-yhtyeestä tutun kitaristi
Jura Salmen sooloprojekti. Debyyttijulkaisulla soittaa trio, joka luo instrumentaalimusiikkia kitara edellä, rummut ja basso työtä tukien. Rumpali
Jaakko Rinne ja basisti
Ami Kajan soittavat kuulemma ilman isompia harjoitteluja, improvisaation saadessa näin tilaa.
Instrumentaalikappaleet soivat pohjimmiltaan rokisti, raikkaita äänimaisemia, hetkessä elämistä ja avaruutta korostaen. Tunteet nousevat nuoteista väkevinä, sinkkuraita
Itämerenneito äityy suorastaan kesäisen elokuvalliseksi, mutta mielestäni ylilyönneiltä vältytään. Kirjon yhdessä päässä
Sauvon yö soittelee hipihiljaa kitaraa yössä, kaukaiselta tuntuvan rytmin keinuessa ta-sai-ses-ti takana. Hypnoottinen muoto kuitenkin toimii ja palat sopivat. Alkuun hetken krautimpaa ja sitten bluesimpaa soundia keskelle EP:tä tuova
OMENa/Ima Ossab on julkaisun kummallisin tapaus, jolla pyöreät ja neliönmuotoiset palikat saattavat jo mennä sekaisin. Tämäkin lienee silti tarkkaan punnittua, siinä missä avausraita
Länsiulapanniemi osaa osua kaihon suviseen kainaloon kenties kauneimmin pitkällä matkallaan.
Kelluvat Ikkunat on EP, jota en ole onnistunut soittamaan puhki – ja olen todella antanut näiden raitojen soida. Levyn viisi tuokiota ovat kukin erilaisia, joskus haastaviakin, vaan ehdottomasti kuulemisen arvoisia.
Mika Roth
Kingdom Of Giants: Burning Chrome
SharpTone Records
Kingdom Of Giants katsoo olevansa kalifornialainen modernia metallia soittava yhtye, mutta metallisuus on tässä tapauksessa nimenomaan amerikkalaista laatua. Mätön sekaan on saatu ujutettua kiiltävän popahtavia koukkuja, elektron kanssa tehdään tuttavuutta ja rajat modernin raskaan rockinkin suuntaan ovat avoimet.
Oiva esimerkki hybridityöstä on ykkössinkku
Collide, jossa kolmeen ja puoleen minuuttiin on saatu mahtumaan kaikki edellä mainittu. Itse asiassa elektronisesta synaintrosta edetään metallimyrskyn kautta melodiseen pop-säkeistöön reilusti alle puolessa minuutissa, eikä musiikillinen vuoristorata tuon jälkeen ainakaan laimene. EP:n sulkeva kakkossinkku
Digital Hell kulkee asteen hitaammin siirroin, painoluokan vastaavasti kasvaessa ja hartioiden levetessä. Yhtyeen eduksi on luettava soundillinen selkeys, joka voi parhaimmillaan johtaa yllättäviin jättipotteihin. Popahtava välipala
Cold Burn tuntuu päätyneen vääriin bileisiin, mutta muuten rikkovat sohaisut genrelinjojen ylitse tuntuvat toimivan. Vokalistin kyky kääntää tyylit päälaelleen ja venyä avainkohdissa nostaa kokonaisuuden arvoa entisestään.
Bändi hallitsee genren muodon ja tietää, mistä naruista milloinkin vetää soundillisesti. Parantamisen varaa löytyy sen sijaan itse materiaalista, sillä A-luokan koukkuja on stressitestin perusteella vielä liian niukasti.
Mika Roth
Margantha: Blood Moon Sacrifice
Rockshots
Ei korkealle tähtäämisestä koskaan haittaa ole. Italialais-suomalainen black metal -yhtye
Margantha uuttaa kuuleman mukaan innoitustaan mm.
Bram Stokerin ja
Mary Shelleyn kirjoista, sekä
Hieronymus Boschin maalauksista. Ensimmäinen musiikillinen luku liikkuu klassisten ihmissusien ja helvetin kauhujen äärellä.
Kyseisistä teemoista on äärimetallin puolella kiskottu jo siinä määrin verta irti, että epäilys hiipii sieluun: mitä uutta annettavaa Marganthalla voi olla? Blood Moon Sacrifice on teema EP, joka kertoo jopa ihmissudeksi poikkeuksellisen pedon tarinan. Kauhu pusertuu pienestä kylästä veritippa kerrallaan ja eeppiseksi äityvä
Curse of the Full Moon jauhaa black metalin pyörää uskollisimmin. Äänivalli on jykevä, kitara, basso, rummut ja huudetut/käristyt vokaalit pinoutuvat kuin ruumiit, mutta niin vain biisi elää ja hengittää. Väittäisin silti
Wolves at the Doorin kirivän kuonon verran edelle, kiitos hellittämättömän vyörytyksen sekä pistävän riffin. Todellinen aarre on kuitenkin sisältä löytyvä melodia, joka heijastaa mustuuden voimaa.
Blood Moon Sacrifice on rohkea avaus.
Miriam and the Endless Night -raidalla on mukana ruotsalainen
Andy LaRocque, mutta edes EP:n miksauksesta sekä masteroinnista vastaava herra ei saa biisiä liitämään ykkösiskujen tavoin. Hivenen kliseistä, vaan ehdottomasti kehityskelpoista blackia.
Mika Roth
Paroni von Samuelsson: Tom's Döner
Hyvä intro ei mene koskaan hukkaan. Tosin
Paroni von Samuelssonin kohdalla on joskus ollut haastavaa erottaa väliä välien ja täytteiden kesken.
alkusoitto on onneksi nimetty riittävän selvästi ja lo-fi synailu johdattaa kuulijan tutuille seuduille, missä lausutut lyriikat ja paksut kosketin/synamatot luovat nintendomaisen sisustuksen.
Paronin(kin) kohdalla ei ole kuitenkaan niinkään kyse siitä, että miten vaan mitä. Synien takaa paljastuu tällä erää yllätys, sillä osuuksia on tehty nyt jousikvartetille. Jouset kuullaan tietysti jousisyntikan luomina, mutta yhtä kaikki idean tasolla on uskallettu rohkeasti antaa tilaa kehitykselle. Kehitys on johtanut myös siihen, että peräti neljä kuudesta raidasta ylittää kahden minuutin rajan. Paroni ei mene vielä progeksi, mutta lisätty syvyys otetaan innolla vastaan ainakin tässä osoitteessa. Veikeän särisevä
valloittajien tuho on suorastaan elokuvamainen pala ja
mieleenjuolahtanutta voisi toisilla vaatteilla olla vaikka minkälainen kitarapoprock-kaunokki. Rakenteet toimivat ja kaartakin löytyy sisuksista. Ankkurina tipahtava
Tom’s Döner pelaa puolestaan pakastaan kaihoa pintaan, jättäen vienon sinisen jälkikuvan.
Paronin härkäpäistä puskemista analogisten synien pikselisessä maailmassa voi ihmetellä, vaan tulokset puhuvat puolestaan. Jousista, tai oikeammin jousisyntikasta, olisi voinut kyllä saada enemmänkin irti.
Mika Roth
Regina Launivuo: Kiitos perhosista
Reilu kaksi vuotta sitten laulaja/lauluntekijä
Regina Launivuo leikitteli muodoilla ja sävyillä, kun niukoin äänikentin ja nuotein kehystetyt
Reginan iloiset laulut ilmestyi. Tähän väliin on mahtunut nippu sinkkuja, joista suurin osa on otettu mukaan uudemmalle EP:lle.
Launivuo pelaa nyansseilla ja vivahteilla, poprockin muodon puhjetessa arvaamattomiin kukkiin. Groovaava ja torvea sivussa töräyttelevä
Beibi mä lähden New Yorkiin on suuren maailman vähäeleistä bluessävyttelyä. Maailma on täynnä mahdollisuuksia, etenkin kun sydän on särjetty ja motiivit muuntuneet. Hieman myöhemmin toisenlainen lännensoundi avaa uudet maisemat kuulijan eteen. Lavean dramaattinen
Keväällä mä palaan Joensuuhun soi kuin
Nick Cave, ja vaikka äänet nousevat ylös, ylös, ylös, ne eivät peitä valoa. Hellin käsin murskaava nimikappale kuullaan viimeisenä, mutta kaunis
Kiitos perhosista on odottamisen arvoinen rakkauden voimien ylistys. Suolaa pisaroihin tuo tieto siitä, että kaikki on jo ohitse – mutta asiat tapahtuivat ja muistot elävät joskus ihmisiä kauemmin. Samaa pohtii toki jo avausraita
Tuuli kääntyy, mutta nyt eteerisyys on vaihtunut vavahduttavaan läsnäoloon.
Launivuon ilmaisu ja tekstit ovat kasvaneet ja kehittyneet, siinä missä bändin ilmaisu ja soundi ovat myös tukevoituneet. Yhdessä palat muodostavat EP:n, joka on jo selvästi osiaan suurempi. Upeaa.
Mika Roth
SLOKS: Flesh / Stab Me
Goodbye Boozy Records
SLOKS on annos jotain aivan muuta. Italian Torinosta kotoisin oleva garage punk -bändi pamauttaa pöytään melkoisen tuplasinkun. Tämä on musiikkia, joka ei lyö ovea säppiin kokeellisemman taiderockin tai vapaan kaoottisen jazzinkaan edestä. Pidelkää siis hatuistanne, kun kokeellisen jazzin saroilta tuttu saksofonisti
Gianni Denitto liittyy mukaan menoon.
A-puolen
Flesh on samaan aikaan metallisen garagen hiomista vasten tiiliseinää, sekä free jazzin vapaata pudotusta aina vain syvemmälle äänteen syövereihin. Sähkökitara jauhaa, torvet soivat ja vänkä afrikkalainen viba saa kaiken nirksahtamaan jotenkin sijoiltaan – ja pidän siitä. Vokalistin ulosanti on kuin rock-runoutta, beatnikin purkausta, lihaa lihan päälle ja tuhkaa väliin. Rullaavammin rokkaava
Stab saa enemmän irti studion livetilanteesta, jossa nauhoitus on kirjaimellisesti tehty hetkessä ja hetkestä. Soitossa on pientä westernin keikuntaa, pieksentä karkaa melkein lapasesta puolentoista minuutin kohdilla, eikä vokalistin puolihysteerisestä huudosta ota juuri tolkkua. Pilarit heiluvat ja teltan katto huojuu uhkaavasti, mutta pysyy kuin pysyykin kasassa aina lopun sakspiippu-luritteluihin asti. Ihanaa, kaunista rock-hulluutta.
SLOKS on garagen saralla jotain tyystin arvaamatonta ja ainutlaatuista. Voin vain kuvitella, kuinka hurmoksellisia keikat voivat parhaimmillaan olla, kun studionkin livetilanteessa jälki on tätä luokkaa.
Mika Roth
Varjosielut: Atomitie viis
Kitararockia veivaava
Varjosielut tasapainoilee punkahtavan suomirockin menneen ja nykyisyyden välillä. Viisi vuotta sitten esikois-EP:nsä julkaissut ryhmä on uusiutunut kokoonpanonsa suhteen, mutta tyyli osoittaa yhä vakaasti menneeseen.
Eikä lievästi nostalgisessa otteessa ole lähtökohtaisesti mitään vikaa, kun itse kipaleisiin saadaan kiinnitettyä näinkin toimivia tartuntapintoja. EP tarjoaa kolme päällisin puolin samansuuntaista lukua, jotka rakentavat yhdessä yhtä kuvaa ja kuitenkin eroavat toisistaan melkoisesti. Silottelematon soundi ja lievästi rämisevä tyyli ottavat aikaa totutella, vaan näin sen pitääkin mennä, jotta kappaleet pääsevät kunnolla iholle – ja sen alle. Melodisempi ja kaartelevampi
Joutsenet lähtee rakentamaan rohkeaa draamaa, yllättävän pop-koukun puraistessa melankolisesta rakenteesta.
Hemingway leikittelee eittämättä tulella viitatessaan niin kirjailijaan, kuin hänestä innoittuneisiin muusikoihin, mutta kolmessa minuutissa rynnitään maaliin asti rintakehä kaarella. Ankkuriraita
Juliette Lewis paljastaa vielä yhden uuden puolen yhtyeestä, soundin ja rakenteen ollessa silti tutun tuntuisen. Punkimpi mäiske ja räminä toimivat rapeasti.
Atomitie viis ei pidä sisällään otsikkonsa mukaista raitaa, joten liekö viittaus Pitäjänmäkeen. Niin tai näin, Varjosielut ei jää asemalle könöttämään, vaan kiitää kohti tulevaa punkahtavan suomirockin vauhdilla.
Mika Roth
Vermithor: Wasteland Throne
Koosteen iäkkäintä laitaa on jo maaliskuussa digitaalisesti ilmestynyt ja keväällä C-kasettinakin julkaistu
Vermithorin EP. Toimitukseen tiedote EP:stä saapui kesän viimemetreillä, joten yli-innokkaasta PR-työstä jyväskyläläistä death metal -aktia ei voi syyttää.
Vauhtia sen sijaan tarjoaa neljän death-raidan nippu, jota täydentää lievästi turhahko intro. Alun suhinoiden jälkeen ensimmäisenä oikeana biisinä maisemaan nasahtava
Wasteland Throne menee suoraan asian ytimeen. Wanhan koulukunnan Florida-death on omaksuttu, mutta vaikka
Cannibal Corpse lukuisine seuraajineen kuuluu lävitse, on Vermithorilla riittävästi omia eväitä mukana. Vokalisti-kitaristi murisee ja korisee tyylillä, eikä puserruksesta jää puuttumaan muillakaan tonteilla. Yksikään raita ei ylitä viittä minuuttia ja lähimmäs rajaa yltävä
Veil of Control sahaa sekin vikkelästi, tekstin orwellmaisen painajaisen tarjotessa hiiren klikkauksilla rytmitetyn zombie-maailmanlopun. Systeemi on vihollinen ja valtio ahdistaja myös, kun joukon napakin numero, eli
Cadaverous Uprising, tarjoaa herkullisen erilaista ja mosaiikkista death-rakentelua. Sovitukset ovatkin elintärkeä syömähammas, jonka terä tuntuu halki EP:n.
Genre temput osataan, mikä on tiettyyn pisteeseen asti hyve. Soundien tuhtius ja soiton napakkuus ovat nekin kohdillaan, joten nyt vain lisää panoksia itse biisien työstämiseen ja hiomiseen. Lupaavaa.
Mika Roth
Void Monarch: After the Twilight
Tamperelais-lahtelainen
Void Monarch soittaa raskasta rockia suoraan ja silti progehtavan psykedeelisiä elementtejä mukana pitäen. Peliä on tasaisesti perinteisen hard rockin, bluesista kumpuavan stonerin ja jopa grungen kanssa, mutta tärkeintä on aina eteenpäin rullaaminen. Debyytti-EP After the Twilight antaa tutkittavaksi kolme tiukkaa vetoa.
Avauksena kuullaan video- ja sinkkubiisi
High Energy Ignition Unit, jonka reteän rempsakassa menossa on raukeaa letkeyttä ja yllättäviä sivukiskaisuja. Kitarasooloa ennen matto kiskaistaan jalkojen alta, juuri kun rouhea southern rockin makuinen tienoo on käynyt tutuksi. Melankolisempi, hitaampi ja monta astetta tummempi
The Darkness and the Void on lähes kuuden minuutin mittainen jätti, jonka hitaus vaikutti aluksi suoranaiselta harha-askeleelta. Tummuuteen pitää vain astua rohkeasti sisään ja pohjoisesta viimasta joko löytää jotain, tai sitten ei.
The Pit porautuu vielä syvemmälle grungeisen syysmetsän ruosteiseen väriloistoon, viiden ja puolen minuutin mitan muodostaessa eeppisiksi käyvät reunat laskettelulle. Ymmärrän kaiketi raidan pointin, mutta kaipaan silti takaisin alun korkeaenergisempään kyytiin.
EP on tummasävyisen biisitrion kokonaisuus, jolta löytyy suoraa lyöntiä sekä mutkikasta, linjat rikkovaa ja kierteistä sivusyöttöä. Yhdessä palat kuitenkin toimivat ja summa kasvaa hetkittäin jo osiaan suuremmaksi.
Mika Roth
Lukukertoja: 286
