Pienet

Pienet II – Lokakuu 2009

16.10.2009


DDJ Demonic Death Judge: Demonic Death Judge
Hail to the Riff! Vaikka kuunteluinto meinasi kadota jo ennen levyyn kajoamista, kun saatteessa uhosi ”Manager Harry Picharainen”, ei musiikki onneksi muistuta mistään ysärin suomalaisista ulkomaanvalloittajista ja saatteen paikoin jopa yli meneville sanoillekin saadaan katetta. Ainakin tällä kertaa.

Tällä vajaan 40 minuutin mittaisella albumidemolla esittäytyvä Demonic Death Judge koostuu nelikosta, joka on ansainnut kannuksia niin Total Devastationissa kuin Kaihorossakin. Yksinkertaistetusti DDJ:n musiikkia voisi kuvata sludgevoittoiseksi riffirunttaukseksi, joka soundillisesti pörisee lähinnä alapäässä – asteikon ja kuulijan. Kitara ei paljon parrasvaloissa liiku mutta puuduttavaksi se ei tätä tee. Kokemus siis kuuluu ja kyllä näillä Karhulan pojilla annettavaa vielä yhdelle bändille ja tyylille on.

DDJ nimittäin ymmärtää hyvän junttauksen päälle. 40 minuuttia ja kuusi biisiä pääosin täysin älyvapaata jyrsimistä ja jörnimistä, joka tuntuu kuin hiekkasäkeillä vatsaan hakkaaminen. Tätä ei kannata stonerin tai ylipäätään raskaiden riffien ystävien ohittaa. Lisää, kiitos.

Jani Ekblom


In The Name Of Love Dian: In The Name Of Love
Pidemmän ajan Desibeli-tuttu Dian lähestyy tällä kertaa kaksibiisisellä sinkulla entistä keveämpänä. Ja suorempana, mikä tarkoittaa sitä että aiemmin soittoa värittänyt funk-mauste on jäänyt siinä määrin taka-alalle, että sitä kuulee vain nimibiisin bassolinjoissa ja siinäkin vain hetkittäin. Suunta on nyt melodisempi, vaikka In The Name Of Love ajoin yrittääkin rypistää rankemmalle puolelle. Kitarat helisevät kuin 90-luvulla konsanaan ja radiosoiton kosiskelu on tosiasia. Ikävää vain, että se vetävämpi ja potentiaalisempi hitti on tällä kertaa jätetty kakkoseksi. Happy Now? on – vaikka se tuokin mieleen lähinnä Manboyn – kaksikosta huomattavasti parempi. Häpeämätön stadionsoundi ja mollivoittoinen vire, jota ryyditetään toimivalla taustalaululla on vallan mainio. Se viimeinen omaperäisyys ja kuuntelemaan pakottava koukku puuttuu edelleen, mutta lippu on syytä pitää korkealla, koska tällä sinkulla Dian kuulostaa paremmalta kuin koskaan.

Jani Ekblom


Discopolis For Funerals To Come: Discopolis
Parivuotias kerimäkeläisyhtye For Funerals To Come on aiemmin liikkunut jossain kiivaamman indierockin maailmoissa ja niin myös tällä kolmannellakin äänitteellään viisikko seikkailee matalavireisen junnauksen ja pop-melodian yhdistävässä, kaikesta kaarestaan huolimatta ja senkin avulla aika päällekäyvän ja kimmoisan modernin rock-ilmaisun parissa. Olipas pitkä lause, huhhuh… Ei se moderni punk myöskään ole hirveän kaukana FFTC:n musiikista. Mutta punkkihan nyt onkin pitkältä kitararockia tietyillä maneereilla ja asenteella. Enemmän indien puolelle kerimäkeläiset kääntää varsinkin laulussa kaikuva haaveellinen kaari. Ehkä. Ota tuosta indie-genrestäkään nyt sitten selvää nykypäivänä…

Kuinka herrat sitten onnistuvat kolmibiisisellään? No energiaa, kaarta ja rullausta on ainakin riittävästi. Myös sellaista puolivoihkivaa tunteen paloa pyritään saamaan kaariin ja siinä myös kohtuullisesti onnistutaan. Jylhän määritelmää lähestytään, mutta jonkinlainen herkkyys pysyy kuitenkin paketissa mukana. Pahin sudenkuoppa taitaa olla bändin geneerisyys – aika monta vastaavaa rankkuuden ja herkkyyden yhdistelijää on tullut näissäkin maastoissa tavattua eikä FFTC sellaisia todellisia mättäistä ponnahtavia yksilöitä ole ainakaan vielä luonut, joihin huomio kiinnittyisi sitä 3-4 minuuttia pidempään mitä näille on aikaa annettu. Perustusten päälle persoonaa.

Ilkka Valpasvuo


Human Demise vs. Worth The Pain Human Demise / Worth The Pain - split-seiska
Thug Free / Poolside / Words Are Weapons / WTF

Metallisemman hardcoren sarjoissa pyörivät hollantilainen Human Demise ja kotimainen Worth The Pain lyövät päitään yhteen tällä yhteisseiskalla. Alankomaan viisikko saa avausvuoron ja lakaisee lattiaa oletetun raskaalla ja uhkaavasti säröjyräävällä taltalla, johon ruoskiva huutolaulu tuo aika perinteisen lisäarvon. Keskiössä ei ole ihan koko aikaa mikään vauhdin ylläpito tai juoksevuus vaan yhdeksi kolmiosaiseksi paketiksi nivotusta biisimateriaalista löytyy myös pohtivamman oloista tiukistelua. Keskimäärin homma tiivistyy kuitenkin aika peruskelvoksi talttajyräämiseksi. Ei maailman mielikuvitusrikkain esitys – toisaalta koko hardcore-kenttä tuntuisi hiukan kärsivän turhan lajiuskollisesta ripustautumisesta genren peruselementteihin. Joukosta nousevia poikkeuksia kuulee todella harvoin.

Viime vuonna debyyttipitkäsoittonsa julkaissut Lappeenrannan viisikko pistelee pari biisiään vakuuttavammin. Heti ensinnä volyymitasoa piti laskea hiukan hollantilaisten jäljiltä. Kipakasti ruoskiva ärjy saa tukea pikatykin lailla nakuttavasta rumputulesta ja iskuissa on uhkaavaa ilmapiiriä hyvin tukevia poukkoiluja. WTP:n meininki on myös mukavan tiivistä ja jopa notkeaa – siis metalliseksi hardcoreksi. Ei bändi suotta iskenyt debyytillään kotimaan kaartin kärkikahinoihin. Kyllä näidenkin tahtiin pitissä pyöritään. Saa niskan liikkeelle. Toki aika pitkälti sitä samaa uraa lanaa tämäkin porukka, mutta tekevät sen silti tältä lätyltä paremmin.

Ilkka Valpasvuo


Satan´s Topless Parking John Wayne You Wanna Get High?: Satan´s Place, Topless Girls, Lot´s Of Parking
Kyminjokilaakson deltaa lajityypillään kunnioittava, nimensä hengissäselviytymistarinasta Meksikon maaperältä ottanut, John Wayne You Wanna Get High? tarjoilee kolmen kappaleen sinkuran, joka on yhtyeen kolmas lajiaan. Musiikillisesti puhutaan toki blues-pohjasta mutta annostelu tapahtuu säröriffijyrällä ja melkoisen tylyllä rock-haaralla. Stonerin sukua vähintään. Hyvästä huohotuksesta ja uskottavan tiukasta rock-irveestä huolimatta biisikynässä on hiukan liikaa hosumista – bändi saisi kaahauksestaan enemmän irti ihan pienillä kevennyksillä ja rehellisellä rentoudella. Nyt tuntuu että puristetaan hetkittäin hiukan liikaa mikä näkyy ja kuuluu lievänä puolivillaisuutena. Itsekin olen sellaisen viimeistelemättömän soundin ystävä mutta biisikynässä taas kaipaa ilmeikkyyttä mikäli pelkkä koukukkuus ja melodian vahvuus ei nosta musiikkia ylös massasta. Nyt ollaan ihan siinä rajoilla että innostuuko tästä vai ei. Perusasiathan ovat kyllä kelvollisesti paketissa.

Ilkka Valpasvuo


Luihu Luihu: Luihu (EP)
Tamperelainen, raskaan suomirockin kentällä operoiva Luihu esittäytyy bändin omaa nimeä kantavalla kolmen biisin EP:llä. Parikymppisistä nuorista miehistä koostuva pumppu tarjoilee viime vuosina hyvinkin tutuksi tulleen kuuloista runttaa, mutta muistaa myös hiljentää välillä. Ruoki ja pakene aloittaa kiekon tymäkästi esitellen nelikon hallitsemat elementit: raskaahkot kitarariffit, rytmiosaston tanakan kompin ja melodisen laulun. Tuotantopuoli on siinä kunnossa, että jokin raskaampaa (Suomi-)rockia eetteriin tunkeva radioasema voisi hyvinkin soittaa Luihua kappaleen, parin verran. Luihun biisit eivät kamalasti hengitä, mikä toki on valitulle tyylille ominaista. Runtan vastapainoksi tarjoillaan rutkasti melodioita. Välillä lähestytään jopa suomalaisen rockin iskelmällisempää laatua, mikä johtunee Kalle Jalosen laulutyylistä ja yleisestä kaihoisuudesta. Pääpiirteittäin paketti on kasassa, mutta omaperäisyyttä kaivataan herättämään puhkiraiskattu (jo ennen varsinaista aktiakin heikossa hapessa ollut) tyylisuunta henkiin.

Tuomas Tiainen


A Wave To Carry Us Out Nauticus: A Wave To Carry Us Out
Aijai, nyt iskettiin aika paha tyylilajikeitos kuunteluun. Parivuotias Nauticus naittaa kokeellista rock-pyörrettä ja junnausta vaeltelevan jylhään, ilmapiiriltään aika metalliseen maisemaan. Moinen progressiivinen trippi ei ole oikein missään muodossa ollut meikäläisen kuppi teetä, mutta kieltämättä Nauticuksen pitkäsoittomittaa hipova omakustanteinen näyte vakuuttaa viimeistellyllä ilmeellään yhtä lailla musiikin kuin koko paketin ulkoisen muodon puolesta. Kuuden raidan kokonaisuus muodostaa itse asiassa kaksiosaisen kokonaisteoksen, jossa vaelletaan metallileimasta huolimatta myös aika ilmavasti. Vaikka lätty maistuu omiin korviin enemmän rockilta kuin metallilta, on se joka tapauksessa aika raskaan happoista ja teknisestä osaamisestaan huolimatta huuruista. Toisaalta kolmosraita All We See on kyllä eniten progemetallia.

Vauhtipyörä on kaiken aikaa aika kiivas ja jylhästä maalauksestaan huolimatta viisikko ei tukahdu jyhkeyteen. Toki aika tosikkomaista ja kylmähköä soutua tässä käydään, mutta viilauksessa on myös mukavasti vaihtelevuutta. Jyräkin palvelee paikkaansa kokonaisuudessa. Trippi hakee kliimaksinsa huudon ja räyhän puolelta, ei esimerkiksi kauniin kaaren kautta. Koska jo kakkosraita Nothing Floats onnistuu aiheuttamaan niskan nytkettä meikäläisen kaltaisellakin yksinkertaisen ja rosoisen ilmeen ystävällä, voi Nauticukselle nostaa peukkuja. Silti se mihin trippi johtaa tai minkälaiseen tilaan sillä pyritään, jää hiukan auki. Nyt välillä tuntuu että trippaillaan ihan trippailemisen takia vaikka välillä hengähtäminen voisi itse asiassa tuoda rutkasti lisää imua kokonaisuuteen. Mutta minkäs teet – kun vauhtiin päästään niin sitä niin helposti tahtoo vain painaa kaasua. Raskaamman tripin ystävien kannattaa joka tapauksessa tsekata Nauticuksen eväät.

Ilkka Valpasvuo


Maintenance Smoking Barracudas: Maintenance
70-lukuista hard rockia stoner-, blues- ja progemaustein soittava helsinkiläinen Smoking Barracudas iskee tällä neljän biisin promo-EP:llään jo viidennen äänitallenteensa, joista Desibeli.net on saanut aiemmin kuultavaksi nähtävästi toisen ja kolmannen. En itse ole noita kuullut mutta arvioiden perusteella kohtuullisen samoissa maisemissa liikutaan edelleen. Ehkä se metallisuus on entisestään saanut antaa hivenen tilaa riffirockimmalle rouheudelle, josta myös seesteisempiä ja rauhallisempia väliosia löytyy. Silti jyrää on edelleen melkoisen vahvasti. Onneksi se vaaniskelupuoli on mukana, sillä sen yhteistyö jyrän kanssa saa biisien rakenteen koukuttamaan huomattavasti paremmin kuin kumpikaan osanen yksinään pystyisi tekemään. Tarttuvimmillaan yhtye silti edelleen on rullatessaan vauhdilla, kuten avausraidalla Afternoon Of The Juggernaut.

Aaltoileva poukkoilevuus ja huilun käyttö ravistelee Citation Bluesista oikein toimivan säröhiippailun. Hiippailusta VOI siis puhua samassa yhteydessä kerosiininkatkuisen kaasujalan kanssa. Ainakin tämän levyn tapauksessa. Fleshmanin niskaa heiluttava jyrä kelpaisi koulukirjaesimerkiksi siitä miten jyräriffiä kannattaa käyttää. Vittumaisen oloinen vaaniskelu sen vastapainona saa nostamaan hattua Hesan pojille. Päätösraita Smokeys Easterboogie tarjoilee vastoin nimensä antamaa ennakko-oletusta tai ehkä sittenkin juuri teemaan sopivasti kantrahtavaa hillybilly-rämpytysbluesia takaverannalta, josta kyllä se boogiekin löytyy, pääsiäispupusta en kyllä tiijä. Hyvä paketti!

Ilkka Valpasvuo


Two Beats Off Two Beats Off: Two Beats Off
Kissankusi Posion Idea

Posio-lähtöinen angsti-raivokas hardcore-yhtye Two Beats Off sukeltaa kuolemaan. Ei toki omaansa, mutta tällä kaikkiaan kahdeksan biisin seiskatuumaisella kolmevuotias trio ottaa kuolon, sodan, maaseudun autioitumisen ynnä vastaavat teemakseen synkän alakuloisissa ja katkeran vihaisesti esitetyissä teksteissä, joista muutamat ovat lainoja – yksi Arthur Rimbaudin suomennetusta runosta, toinen Samuel Beckettin tuotannosta. Johtuen raivokkaasta paahdosta ja epäselvästi räyhäävästä huutolaulusta teemojen avaaminen jää kyllä ihan musiikillisten mielikuvien varaan. Siinä kohtaa 80-lukulaisesta hardcore-perimästä ja post punkista ammentava soitto kyllä onnistuu luomaan tumman synkeitä ja jopa epätoivoisia maisemia, joita tarvotaan joko ompelukonetikkauksella tai mureasti junnaavalla tylyllä laahauksella. Näiden hidas-nopea –vastakohtien yhteennivominen onkin levyn parhaita juttuja. Samoin B-puolen avaavan hitaan Lähtöselvitys-jylhäilyn instrumentaalinen vaihtoehto toimii hyvin. Aika raskasta möykkäähän tämä on isompina annoksina kuunneltuna, mutta onneksi tästä löytyy tarpeellisten hengähdystaukojen ja jopa kauniisti kaartavien puolien ohella myös ihan kohtuullista rullausta. En nyt silti ihan vielä ala repimään peliverkkareitani innostuksesta.

Ilkka Valpasvuo


Valium Kiharat vs. Seksihullut Valium Kiharat / Seksihullut -split-seiska
Lesot levyt / Mysteryman / Roku

Tymäkästi ja hikisesti kohkaava kajaanilainen punk-nelikko Valium Kiharat paahtaa raskaasti ja hötkyillen, tavoitellen tyylillään jo lähes suoremman hardcoren tahteja ja maailmoja. Räkäisyyttä on kuitenkin myös mukana keitoksessa eikä laulua ole vedetty karjunnan puolelle, vaikka se melkoisen epäselvää meuhkaamista onkin. Split-seiskan A-puolelle mahdutetussa kolmessa biisissä tehdään selväksi että vauhtia ja asennetta piisaa ja homma juoksee läähätykseen asti mukavan kiivaasti. Biisien osalta ei kylläkään mitään maailmaa uurtavaa vaan aika lajiuskollista riekkumista.

Seiskan kakkospuoli kuuluu enemmän pilke silmäkulmassa selkeästi rennomman räkäisen kitarapunkin parissa liikkuville Seksihulluille, joka nimensä mukaisesti käsittelee tarinoissaan seksiä. Kiimaiset poliisit pamputtaa, 12-Lasta on jo aika paljon, se mikä meitä kaikkia yhdistää on Sukupuolitauti ja Leena on lesbo joka nussii siellä ja täällä. Nimibiisi Seksihullussa toinen laulajista onnistuu alkurepäisyssään kuulostamaan jopa Risto-yhtyeen maestro Ylihärsilältä miehen punkisti kiivaimmissa räkä-huudahtuksissa. Yhtyeen hervoton poskisolismi yhdistettynä hiukan sinnepäin soitettuun mutta menevästi kohkaavaan meininkiin saa kyllä nostamaan suupieliä ylöspäin. Jostain hetkistä nousee mieleen myös Shitter Limited, vaikkei ollakaan ihan yhtä provosoivia tai metallisia.

Ilkka Valpasvuo


Victoria: Tämä ilta
Buenas Tarder Productions

Varsin geneeriseksi ristitty Victoria tulee Turusta ja soittaa ensisinglensä perusteella suomenkielistä pop-rockia. Jos tällä tuoreella yhtyeellä jotain on, niin ainakin kovat puheet: Victorian tavoitteena on nimittäin ei enempää eikä vähempää kuin "johdattaa suomenkielinen pop/rock uusille urille". Ihan vielä ei rajoja rikota, vaikka niitä jossain määrin tökitäänkin. Yhtyeen musa on pätevää rockia. Sovitusratkaisuja on mietitty, mutta varsinaiset uurtamistoimenpiteet tapahtunevat tulevaisuudessa (kenties raja-aidat paukkuvat vielä kuluvan vuoden puolella julkaistavaksi luvatulla pitkäsoitolla). Nimibiisi Tämä ilta kulkee kitaramelodioiden ja rennon kompin varassa ennen syöksymistään hidastavaan kertosäkeeseen, paatosta ja kiihkoa puhkuen. Kappale tuntuu tavoittavan jotain olennaista nuoruudesta ja Suomen lyhyestä kesästä. "B-puoli" Painottomuus soutaa muutamaa astetta raskaammin, mutta on kuorrutuksesta huolimatta selvästi veistetty samasta puusta kuin Tämä ilta. Singlen toinenkin biisi toteuttaa tehtävänsä hyvin, oikein kelpo numero tämäkin. Näiden näytteiden perusteella Victoria ei vielä murra, uurra tai siirrä mitään, mutta oman tonttinsa se hoitaa mallikelpoisesti.

Tuomas Tiainen




Lukukertoja: 5464
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös