Pienet

Pienet – Huhtikuu 2010

05.04.2010

Diastone: Path To Paradise

Hankasalmelaisen Diastonen ensidemo on vahva aloitus. Tyylisuunnakseen nuori viisikko on valinnut melodisen, naislaulu-johteisen atmosfäärihevin ja taitaakin kolmen biisin pakettinsa ihan mallikkaasti. Laulaja Auli Pöyhönen omaa hyvän äänen ja osaa sitä myös käyttää, kappaleissa riittää syvyyttä ja sävyjä yllättävänkin runsaasti eikä toiminnassa iske korvaan juuri minkäänlainen hapuilu, joten palaset ovat vasta kehityskaarensa alkupäässä olevalle orkesterille komeasti paikoillaan.

Mitään erityisen kiinnostavaa Diastone ei kuitenkaan ainakaan ensimmäisellä julkaisullaan tarjoa. Keskitempoinen ja kertosäe-painotteinen meininki kävisi pidemmässä mittakaavassa äkkiä tympäännyttäväksi ja on konseptina vähän turhankin tuttu, joten paletin laajennus ei olisi yhtyeelle pahitteeksi. Tiluttelupuoli käy myös välillä liiankin itsestäänselväksi kikkailuksi, joten Diastonen kaltaiselta lupaavalta aktilta olisikin kiinnostavaa kuulla irtiottoja genren konventioista Nightwishin ja Within Temptationin tekosten toistelun sijaan.

Aleksi Leskinen

Erämaa/Riikonen: Fallen Leaves

Erämaa/Riikosen paketti ei ole näöllä pilattu mutta sisältö vakuuttaa. Lauluntekijä-kaksikko Teemu Erämaa ja Jere Riikonen liikkuvat komeasti kaartavan tumman akustisen popin parissa, jossa haikeat melodiat kohtaavat pelkistyneen soiton mahtavasti hetkessä eläen. Kiire ei ole ja pienet näppäilymausteet tuovat aivan riittävästi väriä tummaan samettitapettiin. Samalla vaivihkaisesti isoon kaareen asti ulottuva melodia maalaa huomattavan ison pinta-alan ottaen huomioon tuotantotavan. Kauneus ja unelias kaiho on yhtä lailla läsnä huohottavammalla Sad Sallyllä, vaikka loppukliimaksissa biisi karauttaakin ihan rockiin asti. Öisesti silittelevä Autumn Wind ja jopa laulullaan Ville Valon etäisesti mieleentuova Beneath Me ovat yhtä lailla onnistuneita teoksia. Hienoa jännitettä!

Ilkka Valpasvuo

Gina: Demo (2009)

Ginaa ei ainakaan voi laiskuudesta syyttää. Helsinkiläisyhtyeen jäsenet lopettivat muissa bändiprojekteissaan ja rekrytoivat laulaja Regina Shevakovan kolmenkymmenen hakijan joukosta panostaakseen Ginaan. Kesästä 2006 asti toiminut viisikko veivaa hieman kulmikkaan oloista "kokeellista modernia rokkia", kuten yhtyeen oma määritelmä kuuluu. Kolmen biisin demollaan Gina toteuttaa itseään melko laveasti lähtökohdan ollessa raskaammassa rockissa. Kappaleet kuitenkin sisältävät myös hiljaisempia osia, eikä materiaali ole sieltä suoremmasta päästä, joten ihan tavallisin rock-yhtye ei ole kyseessä. Perusasiat ovat kunnossa. Ehkä Shevakovan ilmaisuun toivoisi hieman enemmän sävyjä ja koko yhtyeeseen ihan hienoista ruuvinkiristystä, mutta muuten paketti on kunnossa. Laajempaan tietosuuteen murtautuakseen materiaalin polveilevuutta olisi kai syytä vähentää; minulle toimii hyvin näinkin.

Tuomas Tiainen

One of the Pigeons: Inside the Gate of Home

Viidestä helsinkiläisestä nuorukaisesta koostuva One of the Pigeons veivaa tarttuvaa ja nopsaa modernia rockia. Pahvikansiin pakattu viiden biisin EP esittelee energisen ja iloisen yhtyeen. Paketin avaava nimibiisi pistelee vauhdikkaalla tanssikompilla, ja tahti vain kiihtyy kakkoseksi asetellulla Six Feet Underilla. Mainio biisi! Eikä meno latistu loppuakaan kohti, joten voidaan puhua hyvästä paketista. Yhtyeen hyödyntämä tanssi-indien rytmiikka, start-stop-pykivyys ja tietynlainen ilkikurisuus vertautuu tiettyihin nolkytluvun bändeihin ja suuntauksiin, joiden seassa One of the Pigeons ei ole lainkaan hassumpi tapaus. Itse asiassa se on helvetin hyvä, sillä siitä tulee iloiseksi. Antaa poikien itsensä päättää tämä arvio: ”Meidät tunnetaan energiastamme ja siitä, että vakavasti tekeminen ei vaadi murhenaamaa.”

Tuomas Tiainen

Promise Of Yesterday: Bleeding Day

Krapulanparantelemistarkoituksessa keväällä 2009 perustettu Promise Of Yesterday lähestyy tyylikkään kuuloisella nelibiisisellä, joka seisoo nilkkoja myöten amerikkalaisessa radiorockissa. Vaikka yhtye lupaileekin saatteessaan, että genrerajoittuneisuuden aika on ohi, ei ainakaan Bleeding Daystä jää päällimmäisenä mieleen, että se liikkuisi mitenkään kovin vapaasti eri tyyleissä.

Eilispäivän lupauksilla on nimensä mukainen tausta 80- ja 90-luvun taitteen hard rockista siinneessä pehmoisen soolokeskeisessä rockissa, mutta onneksi vaikutekaukaloon on kahmaistu myös aimo annos silloisessa maailmassa alternativen nimellä kulkenutta rockia. Pearl Jamit ja aikalaiskumppaninsa käyvät kuulijan mielessä useammin kuin kerran mutta mitä sitten – siihen nähden, että yhtye on perustettu liki mielenjohteesta ja vasta alle vuosi sitten, kuulostaa se hyvin valmiilta. Promise Of Yesterday ei esitä mitään järin omaperäistä, mutta esikuviensa linjoilla kulkevaa melodista rockia, joka paikoin ottaa sivuaskelia raskaampaan, mutta joka melko tukevasti kuitenkin pysyttäytyy siellä 90-luvun alkupuoliskon jenkkiläisten esikuviensa mailla. Hyvä tästä on jatkaa.

Jani Ekblom

Ronnie: Off From All

Helsinkiläisen Ronnie Mansnerin johtama Ronnie yhdistelee tällä neljän kappaleen demollaan pyrkimystä metalliseen rankisteluun, elokuvamaista maisemakaarta ja tylymmän puolen vakavanaamaista gootahtavaa musisointia. Aseina käytetään aika muovisesti soivia rockin perinnesoittimia, mutta mausteina kuullaan myös mm. pianoa ja synaa. Mansnerin vokalisointi pyrkii jylhään kaareen ja rankahkoon rypistykseen, mutta paketti on valitettavan keskeneräinen mistä johtuen laulun hyvätkin puolet kuulostavat melkoisen töksähteleviltä. En tiedä mistä syystä moiseen muoviseen soundiin on päädytty, mutta vaikka se luo biiseihin lisäkylmyyttä niin myös ihan mahdollinen elämän kipinä ja juoksevuus kuolettuvat pahasti pystyyn elementtien ”halpuuden” takia. Siinä missä pitäisi olla betonia ja terästä on taipuvaa ja sirpaleiksi hajoavaa lasikuitua. Vaikka tilutteluun luottava ja moniulotteisesti polveileva soitanto pitää sisällään hyviä ideoita niin lopputulos on vielä tässä vaiheessa aika sekava ja selvästi keskeneräinen.

Ilkka Valpasvuo

Shrapnel Storm: Bullet Trails

Yhtyeen toisen demon perusteella Shrapnel Storm -rintamalla rivistöt ovat varsin mukavassa järjestyksessä. Ääritempoja ja melodioita hylkivää deathia jauhava viisikko rankaisee kolmibiisisellään riffien, konekivääribasarien ja sotateemojen avulla. Aki Laaksolan murinasta löytyy miellyttävää syvyyttä ja muutenkin bändin soinnissa on voimaa ja varmuutta. Terävä avausveto Back From War kantaa hienosti koko lyhyen soimisensa ajan päätösraita March Of The Ancientsin väläytellessä lupaavasti hieman rikkaampaa ilmaisutapaa. Ruudin tuoksu on tällä demolla jo sitä luokkaa, että isokin mäjähdys on yhtyeen suunnasta täysin mahdollinen.

Jarmo Panula

Silent Threnody: Dead Ends

Oulu-Kemi-akselilta ponnistavan Silent Threnodyn neljännellä demolla ollaan isojen asioiden äärellä. Yhtye hakee esikuviansa, Sonata Arcticaa, Stratovariusta ja HIM:iäkin yhdistävää kookasta soundia missä kitaravalli raikuu kovaa ja melodiat tunkevat väkisin pääkoppaan. Tummasävyinen melodinen hevi on siis homman nimi ja melko pätevästi se orkesterilta onnistuukin, niin herkistelyn kuin myös laukkakompinkin puolesta.

Dead Endsiä kuitenkin vaivaa yliyrittäminen ja mielikuvituksettomuus. Biiseissä pyritään vimmaisesti maksimoimaan sekä tarttuvuus että myös teknisyys, mutta materiaali on liian lähellä tyylilajin stereotyyppisintä kärkeä. Koukut eivät nappaa tarpeeksi ankarasti, ja saavat tiluttelunkin tuntumaan tyhjänpäiväiseltä, joten lopulta koko touhulta putoaa pohja. Silent Threnodyn potentiaali ja tietynlainen tyylikkyyskin ovat kaikesta huolimatta selkeästi esillä, joten ralleihin vaan lisää ponnekkuutta ja persoonaa niin eiköhän se siitä lähde.

Aleksi Leskinen

Suudella: Väestönkasvukipuja

Aiemmin nimellä Katuva tunnettu Suudella pistää kahden biisin sinkun tarjolle. Aggressiivista hardcorea Tuukka Ojansivun metallinkarhealla laululla tarjoileva viisikko ei halua raskailla, vaan luottaa enemmän päällekäyvyyteen. Soittoa keventää huomattavasti jopa eteerisen kaarevat rauhallisemmat tuokiot, joiden vastapainona tinkimätön mutta aika laahaava turpiinniittaus toimii melkoisen hyvin. Yhtye on oivaltanut että iskut sattuvat enemmän kun niiden väliin jätetään tilaa. Ei lainkaan jiikarjalainen avausraita Ankkurinappi kaahaa vielä melko tiukalla poljennolla vaikka melodista kaarta välissä onkin, kun taas Sananvankeus lopettaa riffirunttauksen vastapainona jopa kauniilla kaarilla. Totuus on silti kipakka ja ärhäkkä enemmän kuin melodinen, kaaret ovat ainakin tässä kohtaa vain mauste. Mutta hyvä sellainen.

Ilkka Valpasvuo

The Spyro: Promo 2010

Levyn mukana tulleessa saatteessa helsinkiläinen The Spyro luokittelee itsensä simppelisti ”indieksi”, mutta onneksi kyse ei ole mistään anteeksipyytelevästä muniinpuhaltelusta, vaan oikeasti verevästä ja tarttuvasta rokista. Biisit kulkevat hyvällä sykkeellä, riffit ovat asiaankuuluvan röyhkeitä ja jopa vokalisti selviää tehtävästään moitteitta. Useimmiten tämän linjan pienkustanteet karahtavat kiville jo silkan toteutuksen puolesta, mutta sekin puoli on The Spyrolla hyvin hallussa. Se, että The Spyron tyylikirjaan on hiipinyt pieniä vivahteita emorockin maailmasta, ei ole ollenkaan hullumpi juttu. Erityinen kunniamaininta rytmisektiolle, jotka saavat kappaleisiin niiden vaatimaa draivia. Itse asiassa The Spyro pistelee toisella promollaan sen verran virkeästi, että täytyneepi mennä tsekkaamaan kaverit livenä, kunhan vain saapuvat keikalle lähitienoille.

Jari Jokirinne

Vinide: Into The Waters

Kuhmolainen Vinide hakee toiselle albumilleen julkaisijaa tämän omakustannesinkun avulla. Kotimaisen Masterstroken meininkejä muistuttavasta synametalloinnista on turha lapsenvikoja etsiä, sillä karheaa miesääntä säestää rivi selvästi asiansa osaavia soittajia. Sinkkubiisi Into The Waters kulkee pitkälle leveän kertosäkeensä avulla, eikä kaveriksi levylle lykätty The Wolf Within Me ainakaan yhtään huonommaksi jää - keskiössä olevasta synariffistä ja tiukasta temposta löytyy biisiin hyvää energiaa. Sinkun biisit eivät vielä ihan tuolilta tiputa, mutta pitkäsoittomitaltakin samantasoista matskua kelpaa varmasti kuunnella. Toivottavasti sekaan vielä osuu hitti tai pari.

Jarmo Panula

Weera: Sanattomat katseet

Weeran singlen mukana seuraavassa saatteessa ja levyn kansilehdessä on yhteensä 8 kuvaa nuoresta vaaleasta naisesta. Kyseessä ei kuitenkaan ole sooloprojekti, vaan Weera on yhtye, josta löytyy niin Neljän Ruusun kuin Eläkeläisten jäseniä. Yhtye näyttää kuitenkin profiloituvan vahvasti solisti Elina Suonmaahan, jonka elämäntarinaa selostetaan saatteessa kattavasti.

Weeran debyyttijulkaisu on perushyvää Stellan ja Irinan välimaastoon sijoittuvaa melodista popia. Kahden kappaleen singlen avaava nimibiisi laahaa ikävästi säkeistössä, mutta kertosäkeen tarttuva melodia jää tehokkaasti päähän soimaan. Aavistuksen nopeampi tempo olisi tehnyt hyvästä sävellyksestä vieläkin vetävämmän. Toinen kappale Kylmät kädet on sekin varsin muotovalio pop-kappale, jonka voi helposti kuvitella soivan radioaalloilla. Ainoa ongelma on se, ettei Weera ole oikein millään tavalla parempi kuin edellä mainitut kilpakumppaninsa.

Tommi Saarikoski

Lukukertoja: 8294