Pienet

Pienet - Tammikuu 2012

09.01.2012


'Death Death Laser: Death Laser 7
BV2 Productions

Garagepunk-trio Death Laser on herättänyt sen verran hyvää hurmosta keikoillaan, että Bad Vugumkin on antanut triolle luottoa ainakin seiskatuumaisen verran. Nuorgamissa sanaparin "kyrväkäs boogie" herättäneen yhtyeen neljä biisiä pistävät myös levymuodossa hyvin tallaa pohjaan, joskaan mitään varsinaisia riemunkiljahduksia ei vielä irtoa. Avausraita Pissing In The Wind heiluttaa kikkeliä tuulessa mukavan koukukkaalla paahdolla, jossa kiskoilta ei juuri poiketa. Kick-Ass nostaa mieleen rupisimman The Hivesin, vaikka ihan vastaavaa hitikkyyttä ei vielä irtoakaan. Jurnuttavat melodiakuljetukset ovat joka tapauksessa Death Laserin vahvuuksia, sen vahvan alapään ohella. Kääntöpuolen raidoista vauhdikkaasti rähisevä Vodou pistää meuhkaten melkein läpi rumpupatterin kun taas hiukkasen rennommin hengittävä, savuisen suomenkielinen Sä et kuole koskaan nostaa mielikuvia jopa Kakkahätä -77n suuntaan. Kaiken kaikkiaan hyvää kurmotusta, josta kuulee paketoidussakin muodossa live-draivin. Hyvä.

Ilkka Valpasvuo


'Famine Famine Year/Hautaus -split 7

Grindillä maustettua crust punkkia soittava helsinkiläinen Famine Year on pistänyt seiskan verran hynttyyt yhteen laahaavasta synkkyydestä raivokkaisiin huutovokaaleihin vaihtelevan Hautaus -yhtyeen kanssa, jolle tämä seiska on ensimmäinen julkaisu. Famine Yearin puolelle mahtuu kaikkiaan neljä maailmanlopun purkausta, vaikka kierrosnopeus on vauhdikkaampi 45, siinä missä Hautaus luottaa 33:een ja yhteen ainoaan, joskin monisyiseen raitaan. Mitään sen erikoisempaa omaa ei FY:n meuhkasta erota, eikä mahdollisesti käytettävää ensimmäistä kotimaistakaan huudosta erota. Raivokkuus, tinkimättömyys ja tumma tiukkuus tuntuisivat olevan Famine Yearin keskiössä. Hautaus taas onnistuu ääripäidensä toimivalla yhteen nivomisella nousemaan näistä kahdesta mielenkiintoisemmaksi. Synkeä laahaus nousee jylhästi säriseviin huutopurkauksiin yhtä lailla maailmanlopun meiningeissä kuin missä Famine Yearinkin tunnelmat liikkuvat. Siinä mielessä bändit lyövät hyvin kättä kääntöpuolilla.

Ilkka Valpasvuo


'Royal Killjoy Corporation: Royal Flush Draw

Tamperelaisnelikon ensidemo on säväyttävää kuultavaa. Tyylillisesti jonnekin Panteran, Hypocrisyn, Kreatorin ja Machine Headin välimaille sijoittuva Killjoy Corporation luukuttaa luontevan ja orgaanisen kuuloisesti riffeille alisteista, mutta silti myös sopivan melodista sekoitelmaansa. Laulaja-kitaristi Panu Kivistön suullinen ulosanti on asialle omistautuneesti yksipuolista, mutta miehen tyylissä on kuitenkin tarpeeksi särmää.

Yllättäviä käänteitä tai uusia tuulia Royal Flush Draw-demo ei kuuloetäisyydelle tuo, jollei sellaisiin lasketa bändin kykyä tehdä toimivia, monipuolisia ja mieleenjääviä biisejä. Kolmea enempää demo ei tarjoa, mutta jo avausraita #5 riittää jättämään nimen mieleen. Häiriintynyt kansitaide ja saatteen suhteellisen päätön hölinä alleviivaavat orkesterin kiehtovuutta. Vahva aloitus!

Aleksi Leskinen


'Scars Nicumo: Scars & Glassy Eyes

Tunnelma, vahva melodisuus ja laulu ovat ylivieskalaisen Nicumon vahvuuksia raskaamman mollivoittoisen rockin kentällä. Metallin puolelle taivutaan paikoin, mutta enemmän liutaan karhean, tummasyisen ja jykevän melodisen rockin aalloilla. Hannu Karppisen karhean äijästä raapimisesta aina heleyteen asti ulottuvasta laulusta täytyy antaa plussia, vaikka edes sen kohdalla yhtye ei tuo lajityyppiseensä musiikkiin sen ihmeellisimpiä uusia mutkia tai erityisen klassiseksi nousevia sävellyksiä. Toki melodisuuteen luottavat, samaan aikaan ulottuvat ja suoraviivaiset ja mukavan harmonisesti - ainakin näin raskaaksi ja isoksi musiikiksi - rakennetut biisit ovat noin demotasolla ajatellen todella valmiita ja kypsää kamaa, mutta riittääkö yhtyeen omaperäisyys ja biisien hitikkyys mainituista plussista huolimatta läpimurtoon raskaasti ylikuormitetulla raskaamman rockin kentällä? Sen toki tietää vasta tulevaisuudessa... Joka tapauksessa varteenotettava tulokas tumman särörockin ystävien korviin.

Ilkka Valpasvuo


'Räjäyttää' Räjäyttäjät: Räjäyttää! 7
BV2 Productions/TNT

Jyväskyläläinen Räjäyttäjät vastaa tulenaran ja likaisen autotallipunkin tarpeeseen neljän biisin verran tällä Bad Vugumin ja TNT:n yhteisjulkaisulla. Kunnon rockin puutteesta turhautunut äijäkolmikko ei juuri muotoseikoista piittaa vaan räjäyttää menemään rujosti, kumartaen autotallin kulmastaan Hurriganesille ja raakkuen räkä poskella. Heti pelin avaavan nimibiisin kohdalla sekä soiton että etenkin kiekuvan, epävireisen ja raakkuvan laulun kohdalla turha kliinisyys ja viilaaminen loistaa poissaolollaan, mutta vauhdinpito ja meininki paikkaavat vahvasti. Se että löytyykö tältä näytteeltä vielä ihan sellaista klassikkomateriaalia on vahvasti makuasia. Kyllähän Räjäyttäjät räjäyttää jo pitää sisällään mukana hoilattavaa koukkua, vaikka paras hurmos silti lienee livesoiton hyväntuulisen vauhdikas meuhkaus. Verivasara jatkaa samoilla aseilla, helvetin epävireisesti mutta juuri siksi kiehtovasti. Koukkua on senkin kerrossa. Pistää vaan miettimään että palveleeko puolivillaisuus lopulta biisejä ihan loppuun asti - voisihan näistä hyvistä sävellyksistä saada jopa tiukempia biisejä hiukan tiukemmilla virevaatimuksilla... Se toki sotisi yhtyeen likaista viehätystä vastaan. Kääntöpuoli ei juuri linjasta poikkea vaan tilutellen svengaava Alakaupungille ja kännihoilaava A-kaljaa jatkavat samalla rupisesti meuhkaavalla tiellä. Jokainen biisi on lähes yhtä lailla rupisen hitikäs, mikä lupaa yhtyeelle hyvää myös jatkossa. Hifistelijät älkööt vaivautuko.

Ilkka Valpasvuo


'Three Three Pound Trigger: Three Pound Trigger

Kauhajokelaisen trion ensimmäisellä demolla kuuluu Göteborg-tyylinen deathmetal vahvana taustavaikuttajana, mikä tuntuu vähän hämmentävältä kansien samurai-estetiikkaan nähden. Three Pound Triggerin ulosanti on joka tapauksessa kuivaksi ylimääräisyyksistä puristettua ja iskuvoimaltaan napakkaa eikä yhtye aivan yhden tempun varaan ole biisejäkään rakentanut. Perinteikäs riffittely ja tuplien ruhjominen saavat mukavasti sävyjä omalaatuisen melodisista väliosista, joissa tuntuu jopa ripaus tuiman nihilististä blackia.

Soitossa on vielä havaittavissa ajoittaista huojuntaa, kappaleet kaipaavat hieman tiukempia sovituksia sekä tiivistyksiä, ja nuori yhtye hakee muutenkin vielä ominta juttuaan. Kunnianhimosta ja ympäriinsä sinkoilevista ideoista ei kuitenkaan ole pulaa, joten jatkokehittelyllä Three Pound Triggerista voi kuoriutua hyvinkin näyttävä ja tehokas tekijä.

Aleksi Leskinen


'Trespassenger' Trespassenger: Trespassenger-EP

Jo reilut 10 vuotta sitten toimintansa aloittanut Trespassenger on saanut kolmannella lyhärillään kiinnostavaa jälkeä aikaan. Paikoin jopa meshuggahmaiseen teknistelyyn yltyvä orkesteri mättää myös suorasukaisemmin ja samalla ujuttaa konseptiinsa grungemaisempaa rokkausta. Kokonaisuus onnistuu kuulostamaan sekä omaperäiseltä että myös yhtenäiseltä, joten suotta ei ole töitä paiskittu. Laulaja-kitaristi Anssi Rissan äänessä on hieman Rainer Nygårdista muistuttavaa särmää, mutta varsinkin ilmavammissa vaiheissa tuntuma on huomattavan jenkkimäinen ja heittäytyvä.

Vähiin jäävät valituksen aiheet näin valmiin julkaisun kohdalla, mutta äkkiväärien käänteiden, suureellisten suvantojen ja tarttuvampien koukkujen suhteen voisi vielä tehdä kiristystoimenpiteitä. Äkkivääryys voisi olla vielä äkkiväärempää, suureellisuus vielä suurempaa ja tarttuvuus vieläkin hieman tehokkaampaa – mutta kyse todellakin on enää hienosäädöstä.

Aleksi Leskinen


'On Zoomonk & Zelig Concrete: On Time
Pop Deaf Music

Alternative-säröilyään elektron kanssa sotkenut Zoomonk ja nyrjähtäneen äänimaailman parissa jo toistakymmentä vuotta tahkonneen Mother Goosen laulaja-kitaristi Zelig Concrete yhdistävät voimiaan tällä kuuden kappaleen ja lähes 23 minuutin pituisella EP:llä. Plätyllä, jonka kokeellisuus ja nyrjähtäneisyys ei pitäisi tekijöiden taustalla olla ainakaan yllätys...

Petri Parkkalin rumpukone, kitara, syna, stylophone ja stylophone beatbox ja Tommi Loipon basso muodostaa Zoomonkin, jonka pohja värittyy Zelig Concreten väräjävällä laululla ja jumittavalla kitaralla. Biisit ovat luoneet Parkkali ja Concrete, paitsi avausraidalla Bunny & Turtle kuuluu myös pianossa ja mellotronissa vierailevan Thomas Schärerin kädenjälki. Junnaava ja hypnoottinen kappale vaivihkailee verhon pimeämmällä puolella uhkaavasti laahaten ja pienen vinosti. Mudslide On Bombay jykevöittää ja rullaa rockimmin mutta yhtä lailla puhtautta kaihtaen, karaten kohti kiihtyvää laukkaa ja sekavaa kikkailua. Rights Of Youth jumittaa päämäärättömästi, nimibiisi On Time jurputtaa vieläkin enemmän paikallaan. Hiding Under Water sukeltaa päällekäyvän huudon ja särinän lopuksi pelkkään rutinaan ja piipitykseen, josta English Finglish junttaa laiskan raskaalla tuhnupunkillaan takaisin aggressiivisempaan psykedeliaan. Sekavaa eikä edes kauhean elämyksellistä, mutta näistä puristuksista saattaa niitä timanttejakin lopulta syntyä. Kun vähän hutkitaan...

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 2716
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös