Klassikko

Lou Reed: Berlin, 1973

03.11.2013



Näiden suurten ässien lisäksi albumilta löytyy myös muutama vähäeleisempi kuningashetki. Seesteinen ja lyriikoiltaan viiltävä Caroline Says II saa allekirjoittaneen aina pysähtymään ja Oh Jimin viimeiset kaksi minuuttia soivat kuin mystisen lännen taajuudelle juuttunut autoradio jossain David Lynchin tummasävyisessä elokuvassa. Kumarruksen ansaitsee myös levyn sulkeva Sad Song, jonka The Velvet Underground oli jo demottanut joitain vuosia aikaisemmin, sekä The Bed joka päättyy eteeriseen kuorolauluun kuin Avaruusseikkailu 2001.

Merkittävä osa Reedin voimasta on aina löytynyt sanoista ja etenkin tavasta, jolla hän osaa kertoa monimutkaisenkin tarinan vain muutamalla luonnosmaiselta vaikuttavalla vetäisyllä. Luonnosmaisuus on kuitenkin silkkaa silmänlumetta, sillä tarinat niin Berlinillä kuin hänen muillakin levyillään olivat huippuunsa hiottuja ja usein vuosien kehitystyön tuloksia. Berlininkin raidoista monet olivat muotoutuneet jo vuosia, mutta vasta löydettyään sen täysin oikean soundin ja yhteyden maestro päästi kappaleensa levylle.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Reed on poissa, mutta Berlin seisoo yhä ylpeänä ja erilaisena miehen diskografiassa. Kuten totesin jo alussa, levy on epätasainen, mutta sen upeimmat raidat nousevat yhä vaivatta Reedin parhaiden hetkien joukkoon. Ken epäilee sanojani voi myös tutustua vuonna 2007 julkaistuun konserttielokuvaan, jolla Reed sai viimein luoda visionsa ja tuoda tarinan estradeille sellaisena kuin se piti nähdä jo vuoden 1973 konserttikiertueella. Kuinka ollakaan tämä Julian Schnabelin ohjaama tallenne sai suitsutusta myös niiltä samoilta lehdiltä ja tahoilta, jotka olivat alkujaan julistaneet Berlinin suoranaiseksi katastrofiksi.

Mika Roth




Lukukertoja: 4543
Facebook
Artistihaku
Klassikoissa my�s