Aika aikaansa kutakin
15.11.2015
Desibeli.net perustettiin virallisesti alkusyksystä 2001, paikkana oli niinkin legendaarinen ympäristö kuin Helsingin rautatieasema. Baarin pöydän ympärillä istuneista henkilöistä vain puolet lopulta osallistui ideoidun lehden tekemiseen ja olen itse ainoa joka on alusta asti ollut mukana ilman taukoja. Nyt se tie tulee päätökseensä.
Desibeli.nettiä lähdettiin tekemään alun perin tarpeesta luoda oma siivu suomalaisen popmusiikin kenttään, luoda sivusto jossa aika matalalla kynnyksellä pääsisi pureutumaan ja jauhamaan musiikista ja siihen liittyvistä ilmiöistä. Oma kovin motivaattori tekemiselle oli keikat, ne kuuluivat noin 20 vuotta meikäläisen viikoittaiseen arkeen. Aluksi tuotokseni olivat ihan karmeita, sekä tekstien että kuvallisen ilmaisun puolesta, mutta pidemmällä treenaamisella jotain oppia on tarttunut meikäläisenkin tekemisiin. Onneksi Jari Jokirinne oli ensimmäisen puolikkaan lehden urasta linjaamassa, ohjaamassa ja opettamassa journalismin polkuja. Siitä iso kiitos hänelle. Toinen käänteentekevä kaksikko oli tekninen duo Aapo Lehti ja Tero Lyytikäinen, joita ilman olisimme varmaan tusanneet porukalla tekstiä käsin ja raksuttaneet kopiokoneella zine-painoksia jokusen innostuneen hetken.
Webzine oli kuitenkin jotain uutta ja siinä mielessä helppoa että meidänkin Salo-Hyvinkää-akselilta ympäri Suomea levinnyt porukkamme saattoi tehdä ja kehittää yhteistä tuotosta vuosikymmeniä vaikka toisiamme näimme vain kerran pari vuodessa. Toki osa porukasta vietti jatkuvasti aikaa yhdessä. Aika nopeasti mukaan lähti myös ihan uusia ihmisiä ja voikin sanoa että Desibeli.netin kautta olen tutustunut sekä valtavaan määrään hyvää, upeaa ja myös ei niin kauhean kiinnostavaa musiikkia, hienoihin ihmisiin molemmilla puolilla rockin turva-aitaa ja saanut nauttia luovasta harrastuksesta hyvässä seurassa. Jossain vaiheessa näytti jopa siltä että minäkin monen muun desibelistin ohella tekisin rock-toimittamisesta ihan ammatin. Mutta ei, oikeastaan valitsin itse nuorisotyön omaksi pääduuniksi ja siinähän viihdyn edelleen.
Mitä minä sitten annoin Desibeli.netille? Varmaan tärkein asia on into ja tarmo, olin varmasti 110 prosenttia desibelisti, joka johti uraan perus kirjoittajasta ja keikkakuvaamisesta toimitussihteerin pitkään pestiin ja lopulta päätoimittajan pallille. Samalla onnistuin luotsaamaan mukaan kymmenittäin huippuja tyyppejä yhteisen tekemisen pariin. Perehdyttämisen arvon näkeminen, innostaminen, huonolla huumorilla tehtävä yhteisöllisyyden luominen, sata lasissa painaminen, tehokkuus ja asioiden loppuun asti tekeminen ovat meikäläisen työotetta leimaavia piirteitä myös nuorisotyön puolella.
Mikä sitten tekee sen että kirjoitan tätä tekstiä, joka ainakin tällä erää jää viimeiseksi Desibeli.netin sivuilla? Olen useamman vuoden ajan menettänyt tasaisesti kiinnostusta niin musiikin kuunteluun, keikoilla käymiseen kuin rutiinimaiseksi kääntyneeseen arvio-kirjoittamiseen. Eli niihin ydinasioihin miksi alun perin lähdin mukaan.
Ihminen elää huippuhetkistä, vaikka arki on se mikä loppuviimeksi sen rungon rakentaa. Silti, jos ei innostu niin ei innostu. Samaan aikaan aika on hiukan ajamassa desibelimäisen tekemisen ohi nykyisen blogikulttuurin ajalla, kun ei ole pystytty pienillä resursseilla ja tekijätiimin arjen haasteilla pysymään mukana esimerkiksi mobiililaitteiden valtaamisessa. Sivut ovat toki vuosien saatossa uudistuneet monta monta kertaa ja joka kerta on menty eteenpäin.
Noin vuosi sitten annoin itselleni lupauksen että jos kohtapuoliin ei niin sanotusti saada uutta vaihdetta silmään niin sitten minäkin luovutan. Ja hyvästä yrityksestä huolimatta tuntuu siltä että tähän on jämähdetty. Viimeisen viiden vuoden aikana kolme neljäsosaa desibelisteistä on tehnyt saman johtopäätöksen ja jättänyt rakkaan harrastuksen. Mikä on ihan ok. Se on harraste, emme ole kukaan kenellekään velkaa. Harrasteesta pitää nauttia. Viimeinen niitti on varmasti oman lapsen syntymä joka asettaa aivan erilaisen haasteen työstä ylijäävän ajan käyttämiselle. Se ei silti ole se vahvin syy.
Kun päätöksen olen tehnyt niin huomaan että minulla on nyt jo ikävä lehteä. Elämyksiä, löytöjä, ihmisiä ja uusia tuttavuuksia. Kuvaamista. Hienoja tekstejä ja siitä joskus saatua kiitosta. Minulla ei ole kuitenkaan ole yhtään ikävä säätämistä, muokkaamista tai puuduttavaa arvion vääntämistä musiikista joka on ihan ok muttei säväytä. Minulla ei ole ikävä sitä että odotellaan josko asiat etenisivät. Eikä sitä että taakka ei pysty jakamaan kun jakajia ei ole. Saatikka sitä että kovin harvaa hyvinkään tehdyt jutut kiinnostavat. Onneksi myös kiinnostuneita löytyy eikä nykyinen entistäkin ug-painotteisempi Desibeli.net ole mitenkään huono suunta. Suomalaisen musiikkikulttuurin asiantuntevalle kairaamiselle on paikkansa. Siksi toivon että se uusi vaihde löytyy eikä Desibeli.net kokonaan katoa.
Kävi miten kävi, kiitos näistä vuosista. This has been a pleasure! Ja vielä Kari Peitsamon sanoin: Let´s born to rock!
Teksti: Ilkka Valpasvuo
