Raskaampi albumikooste – Kesäkuu 2026
Ashen Sky: The Broken Era
Pidän siitä, että metallilevy avataan rehellisellä jyrinällä ja ryskeellä. Oksat poikki ja puoli Siperiaa perään, eli juuri kuten Ashen Sky tekee toisella pitkäsoitollaan. Saatesanoissa kuvaillaan metallin olevan melodista ja melankolista, mutta myös voimakkaan vahvaa ja aggressiivista. Räjähtäviä riffejäkin lupaillaan, joten mikä on lopputulema?
Kuten todettua, ei introja tai alkusuhinoita, vaan täysillä ja päin. Avaus End the Cycle luottaa suoraan möyhennykseen, tosin neljään minuuttiin saadaan ovelasti sisäistettyä vaihtuvuutta ja myöhemmin käyntikorttimaisiksi osoittautuvia paloja. Ensinnä silmille iskee voima ja julmettu äänivalli, jota kuitenkin rikastetaan rytmiryhmän mutkilla sekä mahdollisti joillain efekteillä. Vokalisti puristaa itsestään monenlaista ääntä ja huutoa ilmoille, taustan käydessä jopa sinfoniseksi. Massaa ja energiaa on pelottavia määriä, mutta runko kestää lastinsa. Toisena soiva Buried ottaa hivenen suoremman linjan ja väleihin jää enemmän ilmataskuja, etenkin kun kertosäkeen tappava melodiakoukku tulee ja iskeytyy korvaan.
Aikoinaan toisena levyn sinkkuna ilmestynyt Burn My Creation lähestyy melodista metallia hyvin erilaisesta kulmasta. Moni kutsuisi deathilta tuoksahtavaa mäiskettä moderniksi, eikä rumputulessa jää epäselväksi mistä tuulee ja kuka käskee. Jälleen soundi on massiivisen täyteläinen, mutta silti kantavan ilmava. Juuri tämä erottaa Ashen Skyn hyvällä tavoin kovin monesta kilpakumppanistaan. Niin ikään jo viime vuonna sinkkuna julkaistu Wolves ajaa raa’alla kaistalla lähes pitkäksi, mutta levyn toiseksi pisin runko kestää tempovat voimat rakenteisiin kudotun melodisuuden avulla.
The Broken Era ei varsinaisesti keksi metallin pyöriä uusiksi, mutta osaa tuoda bändin oman idean ja soundin riittävissä määrin esiin. Kiekko onkin mielestäni malliesimerkki levystä, jolla on vauhtia suonissaan, mutta joka ei kadota pointtejaan silkkaan kaahaukseen kaahauksen itsensä takia.
Mika Roth
HARMS: Rebirth of the Cold
Time To Kill
HARMS-yhtyeestä on kasvanut kuin salaa raskaan, raa’an ja murskaavalla tavalla melodisen metallin konkari, jonka tekemiset tulee noteerata. Uuden pitkäsoiton ykkössinkku
Essence of Sorrow ilmestyi keväällä 2023, mutta tuore albumi julkaistiin vasta kolme pitkää vuotta myöhemmin. Hiljaa hyvää tulee, ja kuullun perusteella myös erityisen raskasta.
Albumin avaava
Endlessness on silkka intro, jonka kantapäillä leukaperiin jysähtävä
Serpentine Calling on tuima testi ja portti. Ärhäkkä raita tuntui alkuun menevän liiankin pitkälle brutaaliudessaan. Kontrastia korostaa hitaampi, jylhempi ja raskaampi
True Night Falls, joka heti perään soiden esittelee bändin melodisempaa ja massiivisempaa puolta. Raaka rytyytys ja melankolisempi mellastus ovatkin ne kaksi elementtiä, jotka painavat vaakakuppeja vuorollaan ja luovat levylle rasituslinjoja. Kitka on kuitenkin käännetty energiaksi, eikä yhtye arastele luomiensa konfliktien edessä.
Musiikki on lähtökohtaisesti rajaton kenttä, eikä metalli luo tässä poikkeusta. Genrerajat ja otsakkeet voivat ohjata ajatuksia, mutta lopulta kyse on taian löytymisestä ja kyvystä liikuttaa kuulijoiden sisällä jotain. Uusin sinkku
A Lifetime Spent on Dying nousee pysäyttäen keskeltä levyä, kuin kivusta kivi kiveltä rakennettu torni. Uskomaton raskaus yhdistyy syvältä vyöryviin valleihin ja hetkittäin jopa kauneuteen, eikä muuta tarvita kaiken osuessa kohdilleen. Riisteisempi ja hakkaavampi
Apollonia löytää myös tiensä ihon alle, vaikka kolkkoihin soundeihin otti aikansa tottua. Nekin ovat lopulta osa isompaa maailmaa.
Vierastin alkuun HARMSin äärimmäisyyksiä syleilevää tyyliä, jossa brutaalius ja raakuus ovat aiempaa merkittävämmässä asemassa. Yhdeksän biisin albumi on kuitenkin kuin yksi pitkä sukellus mustuuden syöveriin – ja sieltä uuden portin löytämisen mahdollisuus. Maailma on kylmä ja julma paikka, huomisen näyttäessä aina vain synkemmältä. HARMS reagoi siihen tavallaan, sillä hiljaisuus olisi synneistä pahin.
Mika Roth
Horizon of Aeons: Timeless Forms of Desolation
Turkulainen gootahtavaa dark metallia soittava
Horizon of Aeons osoittaa huomionarvoista rohkeutta esikoisalbumillaan. Yhtye ei näet emmi liittää musiikkiinsa myös doomin, deathin ja black metalin partikkeleita, mikä nostaa eri raidoilla vertailuja mm. sellaisten nimiin kuin
Moonspell ja
Ram-Zet. Mainittakoon vielä sekin, että soittajien edellinen bändi oli
Mormânt de Snagovn, joten liikkeellä on kokeneita voimia.
Uuden yhtyeen linja hakee yhä omimpia uomiaan, eikä levyä edeltäneistä kuudesta sinkusta ole kelpuutettu mukaan kuin neljä. Loppuvuodesta 2024 ilmestynyt debyyttisinkku
Haunting Presence on ansiokas ja tunnelmallinen ankkuri, joka yli minuutin pidemmässä muodossaan kaivertaa sykähdyttävän draaman kaaren. Viime talven lumille ehtinyt
Kairos saa puolestaan avata kiekon deathimmissa tunnelmissa, tiukan tulituksen kestäessä peräti plus kuuden minuutin ajan. Viimeisen minuutin aikana kuullaan vielä yllättäen kalevalamittaista runoilua, jossa kalmaiset miekkamiehet nousevat haudoistaan.
Kairoksen teemaan palataan
1846 (The Ones Beneath) -raidalla, sinfonisten ja suorastaan progehtavien elementtien hiipiessä mukaan kuvaan. Vokalistin käheä kärinä herättää shamaanin sanat, kun alisesta maailmasta haetaan väkeä. Elämän ja kuoleman dilemmat nousevat toistuvasti esiin ja
Ghosts Transcending haroo maailman hämärässä tarkoituksen lankoja. Jälleen rakenne on kimurantimpi ja kappaleen melodista sydäntä osataan vaalia paineen muutoksin. Tuplabasari ja eteeriset taustat eivät sulje toisiaan pois, tai kilpaile keskenään, vaan ponnistelevat kohti samaa tavoitetta ja täydentävät toisiaan.
Timeless Forms of Desolation on aikaa ja ajatusta vaativa albumi. Mutta pieni panostus kannattaa tehdä, sillä turkulaiset ovat rakentaneet rohkeasti kokonaisuutta. Mielenkiintoinen tapa sulkea edellinen tarinan osuus on kappale
Spectral Echoes, joka summaa edellisen bändin materiaalia lyriikoissaan.
Mika Roth
RAT BOY: CRASH!
Hellcat
Koosteen ainoa ulkomaalaisvahvistus on englantilainen
RAT BOY, joka sekoittaa melodiseen ja supervauhdikkaaseen punkkiinsa niin ska'n, hip-hopin kuin kitararockinkin aineksia. Skeittipunk on myös oiva kuvaus monista raidoista. Maailma on kaikkea muuta kuin täydellinen paikka elää, eikä nelikko ota turhaan paineita isossa pyörässä. Uusi levy äänitettiin
Suzi Quatron puutarhan kahdessa puisessa vajassa, eikä hinkkaamiseen hukattu tarpeettomasti aikaa. Soundien saralla tuo tarkoittaa kovempia pamahduksia, joka lasketaan tässä yhteydessä eduksi.
Soundissa on näin joissain kohdin enemmän rupea ja rosoa, mutta homma toimii ja soitto rullaa. Painopiste on menevässä kiihdyttelyssä ja peräti 18 raidan paketti antaa muillekin kuin melopunkkifaneille runsaasti pureskeltavaa. Vain yksi raita ylittää kolmen minuutin rajan, monen mahtuessa kahteen aikayksikköön. Pidin parin vuoden takaisesta
Suburbia Calling -levystä ja on ilahduttavaa huomata konkarien vain kirivän.
Baseball Bat pamauttaa kunnarin aurinkoiselle taivaalle ja
Awaydays tarraa korvaan. Ska-herkku
The River virtaa hurmaten, eivätkä nämä ole edes sinkkuja – ainakaan vielä.
Sinkkuvoiman terävintä kärkeä kirjoissani edustaa
Sick Of It, joka lunastaa plus kolmen minuutin mitan. Alkurähinöissä soiva
High Life on myös sellainen pähkinöiksi pistäjä, jota moni bändi kadehtii. Kaikki kunnia turbovauhdille, mutta albumille eloa antavat vaihtelua luovat kappaleet, kuten naksun hitaammin mutkissa kulkeva
Arrested Development ja keinuvammille renkaille pari kertaa siirtyvä
Gun To My Head. Tekstien saralla kyyti on parhaimmillaan brittiläisen kuivaa, sillä sanoja ei syydetä suotta ja tarkoituksetta maisemaan. RAT BOY ei varsinaisesti kannusta barrikadeille, mutta näkee ympäröivän maailman ongelmat.
CRASH! on rehellinen punk-kiekko isoilla kirjaimilla ja huutomerkillä. Kaikessa on kansia myöten vältelty kliinistä tunnetta ja kasassa on todella iholle rynnivä albumi. Woo-hou!
Mika Roth
Se, josta ei puhuta: Syvyyden portit on saatava auki
Se, josta ei puhuta on pitkän matkan taivaltanut iisalmelainen metallibändi. Oltuaan ison osan 10-luvusta telakalla yhtye palasi pajalle pandemian aikoihin, ja nyt kasassa on toinen tauon jälkeinen albumi. Aikojen saatossa alun punk, thrash ja death-vaikutteet ovat tehneet tietä murskaavamman sekä mustemman soundin tieltä, ja sama kehitys jatkuu johdonmukaisesti.
Lopputalvesta julkaistu ykkössinkku
Kuolemaa ei ole heiluttaa isointa vasaraa, mutta osaa myös antaa kitaramelodioille tilaa kaiken raaaston seassa. Soundivalli on massiivisen tiheä, sallien silti valollekin tilansa ja sovitus avaa yllättäviä tiloja biisin keskelle. Puhesamplekin istuu sekaan ja kasassa on levyn kovin murikka. Tätä kirjoitettaessa uusin sinkku on
Muinaiset jumalat kuuntelevat, jonka julma paukutus jatkuu miltei kuusi minuuttia. Moinen satsi olisi monelle bändille paljon, liikaakin, mutta Savon kopla vain kirii ja paineistaa kohti loppua. Sinkkutrion täydentävä
Varis hakkaa siipiä kovasti ja nokkii terävästi, deathin ja blackin nivoutuessa kivikovaksi pirunnyrkiksi. Eikä melodisuutta hylätä nytkään.
Albumin alku ja loppu luovat syvyyttä muuten kovin armottomaan kuvaan. Päätösraita
Pimeys ja ikuinen yö sulkee levyn lopun aikojen näyillä. Ukkokuoron käyttö korostaa suorastaan mahdottomiksi käyviä mittasuhteita, jotka melkein kaatavat jo seinät sisään – mutta vain melkein. Alun intromainen
Tulkoon valkeus johdattelee puolestaan satunnaisen kuulijan tupaan ja antaa mustan kitaratuulen puhaltaa jo puolen minuutin jälkeen lihat irti luista. Efektit ja avaruudelliset äänet toimivat, etenkin kun
Myrsky tulee ja repii seuraavassa hetkessä kaiken silpuksi.
Syvyyden portit on saatava auki ei avannut kaikkia kamareitaan heti ensimmäisellä yrittämällä, mutta bändin tähän mennessä heittämällä raskain albumikokonaisuus toimii. Se ei välitä menneistä, eikä nykyisistä, vaan rakentaa salinsa kuten haluaa ja minne haluaa.
Mika Roth
Taivallaki: Distant Passage
V.R. Label Finland
Taivallaki sai alkunsa Suomen Turussa, kun yksi heavy metal -bändi päätti taipaleensa. Vanhoista palasista syntyi uusi yhtye, joka soittaa progehtavaa hard rockin ja rockmetallin sukuista musiikkia. Aluksi yhtye operoi instrumentaalitriona, mutta pian mukaan tuli koskettimiakin soittava vokalisti
Niina Maar ja nyt käsissä on orkesterin debyyttipitkäsoitto.
Distant Passage on vain seitsemästä luvusta koostuva tuhti albumi, josta on moneksi ja jonka hetkittäin labyrinttimaisiksi käyviä osuuksia saattaa jäädä ihailemaan yllättävän pitkäksi aikaa. Toisaalta bändi osaa myös kiteyttää viestejään, kuten hauska
BS-instrumentaali osoittaa kahden ja puolen minuutin muodossaan. Saatesanoissa mainittu
Rush soi läpi, mutta
Santanan kaverina. Ronskimpaa rockin ryskettä tarjoaa
Sarajevo Roses, joka kertaa Bosnian sodan kauhuja, jotka eivät kuitenkaan pysty peittämään elämän kauniita hetkiä. Soiton energisyys ja tekstin väkevyys toimivat toistensa peileinä.
Hyvä progelevy myös sivistää kuulijaansa, ja svengaava
Passarola avaa varhaisen ilmailun pioneerin
Bartolomeu Lourenço de Gusmãon haaveita. Passarola ei ehkä koskaan lentänyt, mutta kappale heijastelee kekseliään papin tarinaa, jonka päätös on jäänyt historiassa osin avoimeksi. Progelevylle ominainen pääteos on mittansa puolesta
Chasing Shadows, joka kertaa luoteisväylän etsimisen ponnisteluita
Franklinin surullisen kuuluisan retkikunnan osalta. Päälle yhdeksän minuuttia on pitkä mitta, mutta teos kantaa ja toimii samalla kuvitteellisen A-puolen sulkijana.
Progelevyjen helmasynti (ja toisinaan myös siunaus) on liian syvälle omiin maailmoihin uppoutuminen. Tuon sudenkuopan Taivallaki onnistuu mielestäni välttämään riittävissä määrin. Jokainen seitsemästä raidasta on oma maailmansa ja lukunsa, joiden yhteissumma nousee merkittäväksi. Ei Distant Passage mikään progen mestariteos vielä ole, mutta haastavaa siltä on turhiakaan osia osoittaa.
Mika Roth
Tarkkis: Pidä kiinni vapaudesta
Haamu Records
Melodista punkrockia on monen mielestä jo maailma väärällään, mutta aina löytyy tilaa korkeamman luokan materiaalille. Terhakkaasti soittava
Tarkkis kävi tutuksi
Pikkukaupungin tyttö -esikoissinkullaan, mutta debyyttialbumia saatiin lopulta odottaa harmillisen pitkään. Huhtikuussa julkaistu Pidä kiinni vapaudesta -kiekko jättää vanhemmat sinkut rannalle, mutta vastavuoroisesti levyn yhdeksän vetoa osuvat kaikki maaliin.
Kiekko potkaistaan vauhdikkaasti käyntiin
Ikuisesti nuori -rallilla, joka muistelee poismennyttä ystävää ja kaukaista hellekesää. Nostalgialla pelataan, kipaleen muoto on tuttu ja mutkat arvattavia, mutta biisi toimii silti kuin häkä, ja sehän lopulta merkitsee. Kahdesta sinkusta
Numerot on tummempi ja lähettää päättäjille terveiset, jossa kysytään kipakasti yksilön ja elämän arvojen perään. Kaarevammin ja melodisemmin kulkeva
Kasevan Tyhjää reagoi kertojan vierellä olevaan tyhjään tilaan, jossa vain hetki sitten oli vielä ihka oikea ihminen. Nyt kotona voi puhua vain kissalle, kaiken ollessa tyhmää ja tyhjää.
Melodinen ja lyhyitä muotoja suosiva kitarapunkrock on genrenä kapea, eikä Tarkkis lähde sen kummemmin laajentamaan pelikenttää. Vain yksi raita ylittää kolmen minuutin rajan, ryhmän pelatessa perinteisellä kitara-basso-rummut kolmiolla. Reunavallit huomioidaan, mutta bändi osaa kerran toisensa jälkeen löytää tuoreita kulmia tekemiseen.
Miesselittäjä purkaa turhautumista osuvan ansiokkaasti ja lyhimmän viisun pokaalin itselleen juokseva
Tanssivallankumous kirii vielä rahdun pidemmälle. Aina joku arvostelee, mutta mitä siitä, toteavat
Monna & kumppanit.
Järki sanoo, ettei tässä ole mitään ihmeellistä, mutta sydän löytää useammasta raidasta arvokkaita asioita. Tarkkis kertoo elämästä, kulkien samoilla kaduilla ja pohtien samoja juttuja kuulijan kanssa.
Meidän rakkaus sulkee albumin todeten, ”
meidän rakkaus on meidän näköinen”. Yksilön arvo on rajaton.
Mika Roth
Torchia: They Are Born Under Rules of the Darkness
Rockshots
Muistin
Torchian yhtyeenä, mutten muistanut bändin metallin olleen aivan näin raskasta ja kulmikkaan totaalista. Yhtye on puskenut metallinsa painoluokkaa aiempaa murskaavammaksi ja albumin avaavaa
Nekromanteion-vetoa voi pitää uutena alkuna useammallakin saralla. Tässä on uusi vertauspiste ja huippu, jonka varjossa muu levy hakee paikkaansa metallin maailmassa armon vuonna 2026.
Neljännen pitkäsoiton avaus saa jatkoa niin ikään sinkkuna julkaistusta
Hellmouthista, jolla melodinen death pääsee laukkaamaan hivenen vapaamman taivaan alla. Notkea melodisuus ja superisot kertosäkeet ovat tuttua Torchiaa, mutta jopa näihin kohtiin on saatu lisää kylkiin massaa ja tankoihin rautaa. Tekstien saralla kaikki mahdolliset helvetin syöverit aukenevat, eikä kauhuilla ole rajaa. Kuolemakaan ei armahda ja goottilaiset kertomukset nivoutuvat kauhuleffojen ja inkvisition kanssa yhdeksi punaiseksi sekamelskaksi.
Black Cat koettelee jo rajoja, tai sitten olen vain nähnyt liikaa gialloja.
Torchian metalli rakentuu rytmiryhmän lannistumattomasta tulituksesta, joka on kuin nuottien tykistökeskitystä. Möyhennystä osataan kuitenkin rytmittää suvannoilla ja väleillä, jotka vain korostavat massan voimaa entisestään. Kitarat karkaavat villeinä pitkin valleja ja soolomaista taiturointia ripotellaan sinne tänne. Aivan oma juttunsa ovat vokaalit, sekä taustan katedraalimaiset kuorot, jotka syytävät yhdessä helvetillisiä rivejä niskaan. Laulu on pitkälti matalan murinan ja huudon kiukkuista sekoitusta, mutta yhdessä muiden palojen kanssa bändillä on kasassa todellinen alamaailman soundi.
They Are Born Under Rules of the Darkness on armoton metallikokemus, joka ei itseään ja maailmaansa selittele. Se kyllä puristaa ja ahdistaa – mutta hyvällä tavalla, jos ymmärrätte. Tällaisessa metallissa kuulijan tuleekin sinkoutua takaseinään ja rakastaa kokemusta. On taitolaji pysytellä mielipuolisuuden partaalla, minkä Torchia on selvästi ottanut haltuun.
Mika Roth
Lukukertoja: 59
