Ajankohtaista

Raskaampi albumikooste – Toukokuu 2026

30.05.2026

Beyond Awareness: Reflections
Ranka Kustannus

Räjähtävää metalcorea ja rockmetallia paukuttava Beyond Awareness on viime vuosina ollut ahkera sinkkujen julkaisija. Tamperelaisen ryhmän debyyttialbumi kerää kasaan sinkuista tärkeimmät, ja loistavin kruununjalokivi on yli neljä miljoonaa striimiä kerännyt Crime-sinkku. Reilun kolmen vuoden takainen helmi huipensi pandemian aikaisen Resonance-sinkun aloittaman linjan, jossa raskaaseen mättöön voidaan yhdistellä pop-koukkuja ja kimalletta, eikä ylinopeuden termiä edes tunneta.

Crime on vanhin Reflectionsille mahtunut siivu, mutta tarttuvan ykköstykin rannalle jättäminen olisi ollut sulaa hulluutta. Biisin kolmeen minuuttiin mahtuu tunnelmallista maalailua, raskainta junttaa, käsittämättömän kokoinen kertosäe ja rutosti tarttumapintaa. Yhtä jykevää laatua edustaa Cyan Kicksin vokalisti Susannan vahvistama TAKEMEBACKTOHELL, joka on isojen kirjaimiensa veroinen kiekon halkaisija keskellä matkaa. Hieman rokimmasta kulmasta täydellisen menosinkun tavoitetta lähestyy kesän 2024 korkeaoktaaninen sinkkuherkku Autopilot, joka sulkee albumin nostattavissa tunnelmissa.

Beyond Awareness on työstänyt albumiaan useamman vuoden ajan. Tuossa piilee tietysti vaara, että pajalle lukkiutumalla saattaa menettää perspektiivin. Julkaisemalla silloin tällöin sinkkuja yhtye on pitänyt nimensä esillä ja ovea riittävästi auki, eikä mammuttitauti ole päässyt turvottamaan siivuja pilalle. Toinen haaste on riittävän persoonallisuuden ylläpito näin pohjoisamerikkalaiselta mätöltä kuulostavassa musiikissa, joka on kuin luotua leffojen toimintakohtauksiin ja trailereihin. Massaa on monesti melkoiset määrät rangan ympärillä, mutta yhtye osaa annostella ja säädellä niin äänenpainetta kuin draaman kaariakin.

Reflections on rankkaa paahtoa Pontus Hjelmin kanssa esitetystä Rerun-avausraidasta aina päätyyn asti. Sinkkujen järkevä karsinta ja uusien palasten lisäys nostaa esikoispitkäsoiton kerrasta valioluokkaan. Eli käsissä on huomionarvoinen esikoinen.

Mika Roth

Blacknurse: Light Across The Void
Homeless Multimedia

Tamperelainen Blacknurse on kolmannella albumillaan jälleen uudessa pisteessä. Melankolista ja tummaa kitararockia soittava bändi löysi muotonsa vajaan viiden tuoden takaisen Night Lands -pitkäsoiton aikoihin, mutta sitten kokoonpano meni uusiksi – tai oikeammin supistui trioksi. Näillä on kuitenkin päätetty mennä ja kolmannella kierroksella muitakin muutoksia on koettu.

Light Across The Void on selvästi raskainta Blacknursea musiikillisesti ja monesti bändi viistää jo liki rockmetallin kenttiä. Samalla joitain mutkia on suoristeltu ja kaavoja viilattu iskevämmiksi, mutta väittäisin bändin sielun ja idean lepäävän yhä samoilla linjoilla kuin alussa. Toki soundillinen kehitystyö on vienyt ryhmää jo kauas Homeless-debyyttialbumin Clan of Xymox -viboista, mutta tummaa tekeminen on edelleen. Vokalisti Johannan tekstit ovat toinen kiintopiste, joka ankkuroi bändin varmasti tummien vetten täyttämään poukamaansa.

Sinkkuja ei levyltä ole tietääkseni lohkottu, mutta jos moisia haluttaisiin poimia, niin melodisempi ja rauhallisempi Ceiling Window omaa ainakin tarttumapintaa. Käänteissään rokimpi ja sovitukseltaan arvaamaton Mothgirl lentää myös vakain siivin, mahtuen vieläpä alle neljään minuuttiin. Blacknursen maailmassa linjat ja virtaukset voivat muuttua hetkessä, eikä biisien kulkemista ole helppoa ennustaa. Joitain moinen tempominen varmasti ärsyttää, mutta itse pidän Skydiverin hurjasta liidosta ja Eternalin tavasta ajaa ’hieman liian pitkälle’. Kuulijan penkin kuuluukin tuntua välillä tukalalta.

Blacknurse ei ole jäänyt surkuttelemaan menneitä, vaan rynnii kohti tulevan horisonttia terät esillä ja piikit ojossa. Yhtyeen jokainen albumi on eronnut toisistaan, jalostaen kerran toisensa jälkeen olennaista eri keinoin – ja säilyttäen silti saman ydinlangan kaiken keskellä. Ei mikään pieni saavutus, sanoisin.

Mika Roth

BloodRedNails: Poems About…
V.R. Label Finland

BloodRedNails edustaa sanojensa mukaan nu-melodeathia, eli 00-luvun raskaampi musiikki on vaikutepilven selvin osa. Nelisen vuotta sitten ilmestynyt Free-debyyttisinkku on mukana, kuten kolme sen jälkeen julkaistua sinkkua ja paloista on lähdetty rakentamaan rohkeasti kokonaisuutta. Ytimenä toimivat varjojen maita tutkivat tekstit, musiikin sinkoillessa edes taas metallin ja raskaan rockin eri puolilla.

Avauksena leukaperiin kajahtaa sinkkujen ulkopuolelta rokkaavan rullaava Illusion of Affection, jonka jälkeen siirrytään suoraan uusimman sinkun juurimetallihoitoon. My Wrath on otsikkonsa korkuinen turpasauna, jolla säkeistöjen death-julmuus ja supertarttuva kertosäkeen melodisuus pelaavat näyttävästi yhteen. Koukku tarttuu, kun se tarttuu. Tämä koukku on supertarttuvaa luokkaa, eikä yhtye tingi silti mistään. Kiukkuinen veto on myös kantaaottava Slava Ukrajini, joka ilmestyi jo yli kolme vuotta sitten, ja saa nyt soida Freen perässä. Biisikaksikko rakentaakin melkoisen keskiharjanteen levylle.

Eikä yhtyeen tarvitse vain nojailla vanhoihin sinkkuihin, sillä rankan ryskeen melodisempaan tikkaukseen sitova As I Bleed saa nyrkit taatusti nousemaan keikoilla ilmaan. Huomionarvoinen pamaus on myös loppulevyltä löytyvä Kill Yourself. Albumin lyhin numero painuu samaan aikaan äärimetallin syvään päätyyn ja löytää silti myös melodisuudelle ilmataskuja, jotka avaavat biisiin vielä aivan uudenlaisia paikkoja. Samoja paikkoja asteen hitaammin ja jyrkemmin tutkii myös Barbed Wire Heart, joka alkuun vaikutti suoranaiselta hudilta, mutta on sittemmin kasvanut tärkeäksi osaksi etenkin levyraitana.

Poems About… on periaatteessa liian laajalle levittäytyvä albumi, joka olisi mielestäni kaivannut joko pientä karsintaa tai sitten vielä yhtä tai kahta osaa välejä kuromaan. Nostan kuitenkin hattua rohkeuden ja persoonallisuuden edessä. Nyt on pöytä putsattu, joten ei muuta kuin enemmän ja entistäkin rohkeammin.

Mika Roth

Crimson Day: Dark Dimension

Tamperelainen Crimson Day osui viimeksi kohdalleni reilu neljä vuotta sitten, kun melodista metallia uutta ja vanhaa sekoittava Crimson Day -sinkku tuli vastaan. Sittemmin yhtye on julkaissut runsaasti sinkkuja, sekä kaksi pitkäsoittoa, joista Dark Dimension on uudempi.

Kaikki kolme albumia pohjustanutta sinkkua ilmestyivät vasta kevään korvalla. Näistä ensimmäisenä julkaistu False Prophet on mallikas neliminuuttinen numero, jolla aavistuksen rokahtava metalli ja pienet sinfoniset elementit pelaavat mallikkaasti yhteen. Mielestäni samaa linjaa olisi edustanut vielä komeammin korkeuksiin kurotteleva Dark Dimension, joka on varustettu ensiluokkaisen powermetalloinnin lisäksi levyn terävimmällä melodiakoukulla. Kakkossinkku Hexed edustaa kiukkuisempaa kitaravallia ja hakkaavampaa marssia halki melodisen metallin sydänmaiden. Mitään järisyttävän uutta ei kuulla, mutta yhtye osaa värittää tekemisiään ja kääntyillä riittävän monesti risteyksistä vähemmän käytettyihin suuntiin.

Ultimaalisena power-rynnäkkönä käynnistyvä Black Wolves’ Night on mainio esimerkki nopeasta tikkauksesta, josta löytyy kuitenkin myös syvyyttä sekä puolittaista yllätyksellisyyttä. Toki kitarasoolot tippuvat kuten odottaa sopii, mutta jalka hakee kummasti tahtia ja päätä nyökytyttää. Ankkuriraita The Winter is Here to Stay on (tietysti) nipun eeppisin ja pisin tapaus, mutta lähemmäs seitsemää minuuttia yltävä tornirakentelu ei nuupahda missään vaiheessa. Ilmassa on pientä Nightwishiä, mutta koskapa moisesta haittaa olisi. Plussasarakkeeseen itsensä vääntää myös groovehermoa kutitteleva The Outsider, jonka nykivässä muodossa ja ahdistuneissa soundeissa riittää kontrastia.

Pinnat voi kromata ja soundeja hioa, mutta Crimson Dayn tapauksessa kaikesta löytyy myös ydintä sekä sydäntä. Etenkin melodioiden saralla työn jälki on korkeaa, jos nyt parhaiden elementtien hyödyntämisessä voisi pientä kehitystä tapahtuakin.

Mika Roth

Mandy Manala: Something Wicked
Argonauta Records

Ilahduin ja yllätyin Mandy Manalan nopeasta paluusta pitkäsoittokantaan. Vuosi sitten itsensä mukaan nimetyn esikoisen julkaissut ryhmä jatkaa samalla tummasävyisen heavy rockin ja stonerin linjalla, jossa okkultistinen kuvasto ja groove tuovat lisäväriä menoon. Esikoisella työkalupakki jäi pitkässä juoksussa kapeaksi, joten avainkysymys kuuluu: petraantuuko puristus?

Avauksena soiva ykkössinkku Bloodred Chapel of Sin rokkaa kyllä periaatteessa näyttävästi muttei saavuta upean otsikkonsa sfäärejä. Toisena soiva kakkossinkku Nocturnal Bites puraisee jo verevämmästä kohdasta, kentän syventyessä ja vokalistin äänen päästessä paremmin oikeuksiinsa. Siiderinkuivat soundit tuovat halki kiekon kireyttä äänimaisemaan, josta voi olla lopulta tasan kahta mieltä. Peukaloni näyttää kääntyvän taivaita kohden, mutta ratkaisun kestävyyttä epäillen. Ainona numerona alle kolmen minuutin puristuva Underneath the Sea on mielenkiintoinen sivuloikka, joka ei selittele makoisaa paahtoaan. Moisia repäisyjä olisi kaivattu ehdottomasti lisää.

Kiteyttämisessä on ansionsa, mutta Mandy Manalan magia toimii myös kuuden minuutin rajan ylittävillä numeroilla. Ankkuri Something Wicked on groovaavaa kultaa ja uskonnollisella kuvastolla pelaava Psalm 77:7 antaa rockin rouhia niin, että virsikirjan sivut tuulessa hulmuavat kuiskivien äänten kera. Sinkkuveto Shoebox eroaa akustisen kitaransa kanssa rintamasta, mutta yllättäväksi tai virkistävän erilaiseksi sitäkään on vaikea kutsua. Metallisemmin jyräävä Beneath A Steel Sky törkkii lupaavasti muureja suunnillaan, vaan tämäkin jää vähän piippuun lopulta.

Mandy Manala on lähtenyt uudistamaan tekemisiään ja vankkurit ovat selvästi liikkeellä, mutta toinen levy saattoi ilmestyi tarpeettoman aikaisin. Kiekko on kyllä väkevä, mutta olisi paremmin valmisteltuna voinut saavuttaa paljon tätäkin enemmän. Petrausta siis tapahtuu, mutta täysi potentiaali jää yhä hyödyntämättä.

Mika Roth

Masquerage: Atomic Spies
Inverse Records

Kimmo Perämäen luotsaama melodisen metallin pitkänmatkan urakoija Masquerage on julkaissut tasaisen verkkaiseen tahtiinsa albumeita. Pandemia pisti ryhmän kioskin luukulle lapun, joka saa vasta nyt kyytiä. Desibeli.netissä yhtye oli esillä viimeksi juuri 18 vuotta sitten Moonlight Time -kiekon tiimoilta. Viimeisin vastaani tullut ryhmän levy taisi taas olla vuosikymmenen takainen Breaking the Masks. Yhtä kaikki muistikuvat ovat lämpimiä, joten atomivakoojiin tuli tartuttua innolla.

Yhdeksän raitaa ja 43 minuuttia ovat klassisia pitkäsoiton lukuja, eikä ainoana alle neljän minuutin mahtuva The Devil to Pay ole ainakaan ketjun heikoin lenkki. Hieman yllättäen ensisinkku Waves on sysätty ankkuriksi, mutta isoja, isoja kaaria taivaille maalaileva AOR-somistus jättää toisaalta erittäin positiivisen jälkikaiun. Sinkuista uusin, eli In The Vault, on ryhmän ainoa plus kuusiminuuttinen veto ja samalla sijoittaisin kuninkaallista kruunua mallikkaan rockmetallipalan otsalle. Masqueragen tapauksessa muhkea bändisoundi on mielestäni olennaisen ydin, ja tässä biisissä riittää voimaa, avaruutta ja luonnetta.

Albumi avataan kuitenkin eri linjoilla. Sinfonista korttia pelaava On The Edge of Beliefs saa koskettimista voimaa ja isoksi paisutettu numero tuntuu enemmänkin totuttavan kuulijoita talon säännöille. Todellinen isku odottaa toisena soivan Atomic Spiesin muodossa. Nopea kipale tarttuu kauluksesta kiinni ja sitten mennään ei-niinkään-kaukana power metalin kunniankentistä, pientä Judas Priest -valttia herttojen sekaan iskien. Yhtä jylhään kertosäkeeseen yltää tavallaan Everfrost, vaikka tyyli on selvästi AOR-pitoisempi. Sisaruksia sitoo yhteen vahva bändisoundi, jonka merkitystä ei voi ylikorostaa.

Atomic Spies on hengeltään tavallaan vanha albumi, joka kuitenkin elää ja kukoistaa tässä ajassa. Melodisen heavy rockin, AOR:n ja powerihtavan metallin liitto pelaa edelleen, joten kukkia yhtyeelle.

Mika Roth

Serpent Gates: The Veil of Darkness
Venomoon Records

Suolahtelaislähtöinen Serpent Gates julkaisi debyyttialbuminsa jo talvipakkasten aikaan, mutta levyn syntyhistoria on huomattavasti pidemmän ajan summa. Rakkaus melodista ja perinteiseksi miellettyä heavy metalia kohtaan toistaa klassisia genren oppeja. Ryhmän musiikkia onkin kutsuttu avoimesti maideniaaniseksi, eikä suotta, hääriihän vokalistina sessiopohjalta Anthony Parviainen, tuo maamme oma Bruce Dickinson.

Powerslavet on siis kuultu ja myös Dion klassiset metallialbumit selvästi sisäistetty, joten onko Serpent Gates muuta kuin mainioita kopioita luova nostalgiapumppu? Joulukuinen debyyttisinkku Metamorphosis avaa pelin komeasti ja korkealta vetäen, eikä kertosäkeen melodian koukkua pysty väistämään. Uskontokriittinen kakkossinkku Down the Cross löytyy levyn keskitienoilta ja pisteliäämpi teksti on saanut ympärilleen räyhäkän metallibiisin. Aggressiivinen muoto kirii liki Judas Priestiä, Parviainen osoittaa ärjynnänkin luontuvan ja kahden kitaran soolo on silkkaa kultaa, joten pistesaldo vain kasvaa.

Eikä maailma lopu sinkkujen reunalla, vaan bändin metalliarsenaali loistaa rikkaana. Rokimpaa henkeä ja soundia sekaan tuova Night Creeper siirtää fokusta osin 70-luvulle, kun taas The Goblet of Tears lähtee tutkimaan progeisemman metallin mahdollisuuksia avoimin mielin. Väkevä melodisuus on kuitenkin kirkkain valo, joka loistaa halki ehyen albumikokonaisuuden. Jotain materiaalin leveydestä kertoo se, että erinomainen The Beast With Seven Heads olisi monen bändin ykkössinkku, eikä ryhmä kompuroi sodanvastaisen The Czar Will Fall -maalailun laukatessa lähelle kuuden minuutin mittaa.

Serpent Gates on nostalgista metallia soittava bändi, joka ei suotta peittele juuriaan. Tärkeintä yhtyeessä on kuitenkin se, että biiseistä löytyy voimaa ja melodioista tarttuvuutta kautta linjan. Ei tämä uusi Seventh Son of a Seventh Son ole, mutta etenkin esikoisalbumiksi jo merkittäväksi laskettava voimannäyte.

Mika Roth

Sixgun Renegades: Slave to the Grid
V.R. Label Finland

Maailma ja musiikin tuulet muuttuvat, Sixgun Renegades ei tyylinsä puolesta niinkään. Toki Slave to the Grid on ensimmäinen pitkäsoitto, jonka kannesta ei löydy punaista autoa, mutta muuten meno on mm. vajaan kolmen vuoden takaiselta Fuel For Life -kiekolta tuttua kasarisen hard rockin, heavy rockin ja rockmetallin riemujuhlaa. Vauhti on kohdillaan, vaikka teksteissä vilahtelevat synkemmätkin jutut.

Ykkössinkku Hunter and the Hunted soundaa erehtymättömästi Def Leppardilta ja Dokkenilta, eikä taatusti vahingossa. Pienelle kimalteelle on siis sijaa, mutta sydämeltään Sixgun Renegades on edelleen sitkeästi enemmän rock’n’roll, kuin monet Los Angelesin meikkailijat. Albumin avaava You’re No Good ojentaa kyllä melodiansa siipiä länteen, mutta nousee ilmaan vauhdikkaan kitararockin kantamana. Eturiviin itsensä kiilaavat Big Trouble, joka kertaa armotonta dagen efteriä hämärän rajamailta, sekä melodisen kaarteleva Man on the Mission. Vaikutteet kyllä kuuluvat tekemisistä läpi, mutta luonnollisina ja hahmotettavina osina omaa soundia.

Eikä yhtye täysin paikoilleen ole tietenkään juurtunut, vaan neljännellä kierroksella uskalletaan myös hivenen myös laventaa tonttia. Angloamerikkalainen kitararock ja hard rock ovat kyllä tekemisen ytimessä, mutta esimerkiksi I Take My Chances tempoo jo uuteen suutaan. Rauhallisempi Bad Blood soundaa suorastaan AOR-vaikutteiselle palalle, mikä jakanee mielipiteitä. Rauhallisesti akustisella kitaralla käynnistyvä Dancing on the Grave pyörittelee myös rockin murikoita rahdun eri asentoihin.

Slave to the Grid on neljäs pitkäsoitto, joka jatkaa tyylikkäästi siitä, mihin em. Fuel For Life bändin kolme vuotta sitten jätti. Kauas on tultu etenkin Sixgun Renegades -debyyttialbumista ja edessä vaikuttaisi olevan aurinkoisempia paikkoja.

Mika Roth

Lukukertoja: 63