Omakustannealbumit – Kesäkuu 2026
Bikini: Musiikkia Eläimille
Bikini-yhtyettä oli jo ihan oikeasti ikävä. 10-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta pandemian aikoihin asti kotimainen outo-pop studiobändi julkaisi pitkäsoiton toisensa perään ja homma toimi. Moni haluaisi tässä maassa nousta Gösta Sundqvist perilliseksi ja PMMP:n pikkuserkuksi, mutta harvalla riittää rahkeet – jos kellään. Aika liki maksimia osui mielestäni Maailmankaikkeuden Soundtrack silloin joskus, mutta se menneistä ja takaisin tähän päivään.
Musiikkia Eläimille on ensimmäinen uudesta musiikista koostuva albumi viiteen vuoteen, mutta ruostetta ei helmoista löydy. Duon synavoimaa hyödyntävä ja silti kitarapoprockin arvotkin tunnustava musiikki jaksaa yhä hämmentää. Siinä missä ’tavalliset bändit’ lypsäisivät melodiat kuiviin ja huudattaisivat kertosäkeet kuoliaaksi osaa Bikini loikkia sivuun. Ns. sääntöjä rikotaan riemulla ja silti joukossa ei ole yli neljän minuutin numeroita. Hörhöillään, hullutellaan ja vaikka progeillaan, mutta kiteytetysti ja napakasti. Fosforimies on selvä rokkitäky, jonka väliosan kurvit ja teksti pöllyttävät hilsettä. Vanhalle ystävälle on nerokas kollaasi mennyttä ja vielä menneempää, josta kaiken kukkuraksi pengotaan vielä tuore pinta ihmeteltäväksi.
Aivan jokainen pallo ei sentään sujahda korisukasta ykkösellä, tai ainakaan itse en ymmärrä Don’t Wash Your Hair -ankkurin arvoa. Grungen ja säksätyssynapopin liitto tökkii, siinä missä tanssilavat jolkutuksellaan mieleen tuova Kuu on kaiken yllä taittaa mielenkiinnoltani selkärangan. Outoa kyllä, mutta kun oikeasti hyviäkin biisejä tuntuu siunaantuvan. Onkin tavallaan kivuliasta katsoa, kuinka Ei voi tietää ja Hiiret seinissä juoksee hukkaavat melodioidensa mahdollisuudet. Bikinikin voisi joskus lypsää rohkeammin tilaisuuden koittaessa, tai edes kerran?
Bikini on Bikini, eikä pieksämäkeläisten maailma tulle muuttumaan vastaisuudessakaan. Hienoja kappaleita, toimivia palasia ja ainakin persoonallista tekemistä. Sitten vai lisää Bikini-musiikkia maailmaan, kiitos.
Mika Roth
Freeta: Mielenmaisemissa
Musiikin ihmeellisyys ja laveus yllättää minut edelleen toistuvasti, vaikka olen kuullut jo uskomattomat määrät kaikenlaista musiikkia ajan saatossa. Debyyttialbuminsa toukokuussa julkaissut nykykansanmusiikkiyhtye
Freeta luo instrumentaalimusiikkia viulun, sellon ja pianon voimin. Esikoisen materiaali on kuuleman mukaan sävelletty jo vuosina 2023–2024, mutta samalla yhtye on ollut ahkera esiintyjä eri puolella Suomea. Näin kappaleet ovat myös jalostuneet luontaisesti, mikä osaltaan selittänee debyytin rentoa keveyttä ja soiton rullaavuutta.
Kolmella soittimella voidaan luoda rikkaita maailmoita, minkä musiikin historia on kerran toisensa jälkeen osoittanut. Freeta soittaa vivahteikasta ja äänten vuorovaikutuksesta kukoistavaa musiikkia, jossa tunnot voivat vaihdella yhdellä raidalla laidasta toiseen ja kolmanteen. Moni kappale kuulostaa hetkittäin tutulta, mutta Freeta liikkuu nopein elein ns. kansamusiikin ja uudempien virtausten välissä. Genrerajoja nokkelasti väistelevät raidat luovat ennemminkin kuvia päähän, joten elokuvamaiseksi kuvaaminen lienee osuvaa.
Lähes seitsenminuuttinen
Ilta Kivikonkassa sai pohtimaan lapsuuden kiireettömiä kesäiltoja, kaartelevan melodian kääntyillessä viehättävin ja varmoin elein. Helkkyvät lumihiutaleet pianollaan piirtävä
Marraskuille on siro talvipaviljonki, jonka katon hämärään viulu ja sello piirtävät nuoteillaan kuuraa.
Muistelen (polkkaa) ei alussa varsinaisesti ole polkkaa, jalkojen liikkuessa kovin hitaasti, mutta idea onkin muistella jotain ollutta ja kulkea kaikujen jälkiä. Muisto muuttuu asiaksi, aie teoksi. Trion hienosyinen soitto on jatkuvaa toisiin reagoimista, voiman ja väkevyyden vaihdellessa huimaan tahtiin. Yhtenä hetkenä ollaan aivan hiljaisuuden partaalla, seuraavaksi soittimet jo pauhaavat ja reippaita askeleita harpotaan.
Mielenmaisemissa on jännittävän erilainen levy, joka ei kuulosta suoraan miltään aiemmin kuulemaltani. Nostava positiivisuus valtasi mieleni, sillä tulkitsen Freetan luomat maisemat eloisiksi ja usein myös iloisiksi.
Mika Roth
Ikaros: Ikaros
Ikaros on nimenä ja asiana tuttu monista yhteyksistä, mutta nyt kyse on suomenkielistä kitarapoprockia vapain linjoin luovasta laulaja-lauluntekijästä. Artistin itsensä mukaan nimetty albumi on esikoinen, jota pohjustettiin kolmella viime vuonna ilmestyneellä sinkulla. Sinkuista funkkaavan menevä
Konflikti taisi osua korvaani joskus syksyllä. Muisti ei riitä kertomaan missä ja miten tarkemmin, mutta hyvä kappalehan tarttuu aina kiinni tavalla tai toisella.
Ikaros on ollut aktiivinen katumuusikko, joten hetkeen tarttuminen luonnistuu kuin itsestään. Levyllä on energiset hetkensä, mutta se avataan huomattavasti leppoisemmin. Niin ikään sinkkuna jo ilmestynyt
Kesä ylistää vuodenajoista lämpimintä, sortumatta silti naiiviuteen tai ylisokerointiin. Harmoninen siivu kuulostaa ovelasti hivenen tyytyväiseltä
Red Hot Chili Peppersiltä, pysytellen silti pohjoisissa maisemissa lopun linnunlauluja myöten. Samoilla jäljillä nykii loppupuolella soiva
Aitoo meininkii, jolla Ikaros antaa kitaran soida roisin komeasti ja svengimittareiden hakata neulojaan punaiselle.
Levyn sielu on lämpimissä tunnelmissa, joihin voi livauttaa kantaaottavaa protestia sekaan. Räyhähenkinen
Poliittinen kannanotto taklaa kulman takaa, pelaten aikansa
Maj Karman Kauniit Kuvat -korttia, supervinolla kulmalla tosin. Edes nyt peliä ei viedä tiettyjen rajojen yli, vaan kokonaisuus pysyttelee riittävän siistinä ja siten viesti ei huku huutoon. Ikaros osaa kääntää groovemeisseliä myös silkkisemmin sormin, kuten sinkkutrion sävykkäin numero
Chillaan vain osoittaa. Päästessään kertosäkeen melodiseen yläpilveen biisi syntyy uudelleen, tekstin leppoisan loikoilun löytäessä musiikillisen peilinsä.
Ikaros on jännittävä ja askarruttava albumi, joka haastoi ensimmäisillä kuuntelukierroksillaan ja haki ainakin allekirjoittaneen kirjoissa paikkaansa. Artistin tyyli ja soundi eivät ole kenties siisteimpiä, mutta pinnan alla on paljon enemmän ja monimuotoisempaa löydettävää. Näin Ikaros on albumina tasaisesti petraavaa luokkaa.
Mika Roth
Jani Lahikainen: Ei niin kaunis maailma
Baltixin jäsenenä kunnostautunut
Jani Lahikainen on luonut soolodebyyttialbuminsa studioprojektina. Kymmenen biisiä, 15 muusikkoa ja töitä on paiskottu loppukesästä 2024 lähtien. Alkujaan Lahikainen aikoi tehdä pöytälaatikkoon juuttuneista kappaleista bändilleen neljännen albumin, mutta materiaalin tyyli ei istunut bändin jatkumoon. Pakottamisen ja pilkkomisen sijaan Lahikainen päätyi julkaisemaan materiaalin soolona, mikä lieneekin viisain ratkaisu.
Otsikko kertoo jo paljon olennaisesta, onhan maailma kohdannut kriisin toisensa jälkeen. Maailma on suuri ja sen tyrskyt huolettavat pientä ihmistä, mutta juuri pieni ihminen on usein tarinoiden keskiössä pienine murheineen, huolineen, sekä myös arvokkaine onnen hetkineen. Lahikainen ei lähde saarnaamaan silkkaa maailmanloppua, sillä varjojen seassa on myös kirkasta valoa ja kaiken pahuuden keskelläkin onni löytää tapansa kukoistaa. Asioiden kahtiajakoisuutta käsittelee hienosti
Salaisuus, jonka melodia on kirjoissani levyn todellisia aarteita. Avausraita
Ei niin kaunis maailma on oiva ohjelmanjulistus ja ohjenuora: maailma on mitä on, pitää vain yrittää pinnistellä mukana.
Valo ja varjo, yö ja päivä, elämän keskeiset palaset liikuttivat jo mm.
Leskistä aikoinaan. Niinpä kun rauhallisempi
Silta rakentaa draamansa kaarta ja
Siivet avaa herkistä paloista jotain suurempaa, olen kuulevinani menneet tekijät taustalla.
Säälittävä ihminen lienee levyn yksi ääripiste, jossa kertoja näkee oman petomaisuutensa ja kauheat tekonsa.
Ihmiskunnan raunioilla menee vielä pidemmälle, mutta ei kuitenkaan romahda lopun näkyineen kaikkineen, mikä on saavutus jo sinällään.
Lahikaisen albumi on ansiokas ja hiukan epätasainen joukko kipaleita, jotka pääsivät viimein pöytälaatikosta ulos. Vahvoja tunteita on toisinaan haastavaa tulkita, eikä artisti ole laulajana ehkä parhain mahdollinen valinta. Mutta toisaalta: saman voisi sanoa monesta ansioituneesta tekijästä.
Mika Roth
Karahka: Modern Fanfares
Tämänkertaisen koosteen iäkkäin pitkäsoitto on jo viime vuoden lopulla ilmestynyt
Karahkan toinen pitkäsoitto. Desibeli.netin fyysiseen postilaatikkoon CD-levy saapui vasta toukokuussa, mutta bändin takuuvarma heavy rock ei pienistä viivästyksistä ota osumaa. Etäisyys
Black Sabbathista nuoremman polven stoner-taitureihin kuroutuu taas kummasti, kun yhdeksän raidan ja reilun 33 minuutin annosta purkaa tarkemmin osiinsa.
Henki on vanhemman puoleinen ja etenkin ainoana vetona viiden minuutin tuolle puolen yltävä
Top of The World latoo kiveä toisen päälle niin eeppisellä paatoksella, että se taatusti kääntää mielen suuntaan tai toiseen. Joku heitti jotain varhaisimmasta
Manowarista, osuen mielestäni liki häränsilmää. Historia ei ole kuitenkaan taakka, vaan ennemminkin voimavara, josta kammetaan
This Means War -vedon kaltaisia herkkuja. Bändin soundista ja tyylitajusta voi kääntää peistä, koska näin retroinen meno on miltei ryöstöä. Yhtyeen plussiksi on kuitenkin laskettava se, että tyylistä pidetään tiukasti kiinni ja omat kappaleet eivät yritä hyödyntää (ainakaan liiaksi) toisten jo aiemmin säveltämiä biisejä.
Perinnetietoiselle jytälle ominaista kauhukuvastoa saadaan, kun
Zombies on The Sidewalk paahtaa virne naamalla, eikä
Funny Memeskään liene aivan suorana ammuttu. Modern Fanfares voi otsikollaan vinoilla, mutta albumin aiheet ovat luonteeltaan silti mielestäni synkkäsävyisiä ja tekemistä väritetään hurtilla huumorilla. Kaiken edistyksemme keskellä
Mental Iceage osuu harmilliseen oikeaan ja
End of the World on jo täällä, mikäli uutiskanavan sattuu avaamaan ja virtaa kuuntelee.
Modern Fanfares ei ole sliipattu ja hiottu kokonaisuus, vaan se soundaa likaiselle, vaaralliselle ja kolhitulle. Aivan kuten villille heavy rockille sopiikin. Vokalistin väkevä laulu yhdistää melodisen ja rupisen soundin, eikä näin autenttista kitaravallia ole taas vähään aikaan kuultu. Toimii ja tuntuu.
Mika Roth
Musta Hanhi: Seitsemän sisarusta
Musta Hanhi julkaisi Seitsemän sisarusta -levynsä jo huhtikuun alussa, mutta emmin pitkään tarttua siihen kunnolla.
Preludin ja
Postludin välissä kuultavat seitsemän raitaa eivät kellota edes 18 minuuttia, joten albumin rajat ovat koetuksella. Kahdesti tiputin levyn pois listalta ja silti päädyin aina pyörittelemään sitä, joten jotainhan näissä kappaleissa selvästi on.
Musta Hanhi esittää tummaa indiepoppia jossa on mm. postpunkahtavaa tasoa, mutta joka on selvästi kiinni tässä päivässä. Teksteissä kipuillaan kertojan etsiessä paikkaansa ja vastauksia mykältä tuntuvassa maailmassa, jossa häntä ei aina edes nähdä. Nipun vauhdikkain ja tarttuvin numero
Kukaan ei voita polkee kuin ylämäkeen, uuttaen maailman epäreiluudesta voimaa. Yksikään raita ei ylitä kolmen minuutin rajaa, mikä tekee kuullusta lievästi luonnosmaista ja demomaista. Pidin alkuun typistettyjä muotoja virheenä, joka heikensi kokonaisuutta. Sittemmin olen oivaltanut muodon ja sopivan raaoiksi jätettyjen pintojen olevan osa teoksen luomaa isompaa kuvaa.
Kaiken tuskan ja henkisen etsinnän mustuus voi ottaa joidenkin kuulijoiden voimille.
Revit mut palasiks ei selittele sirpalekenttänsä syntyä, vaan enemminkin huutaa raunioiden keskeltä äänikentänkin painuessa paineessa kasaan.
Juon mun kyyneliin saattaa olla heleämpi musiikkinsa puolesta, kun postpunkin ja murhesynadiscon huojuu peilipallonsa alla. Samaan aikaan vokaalit tihkuvat kuitenkin surua ja murhetta, joka on miltei liikaa. Viimeisenä varsinaisena kappaleensa soiva
Rakkauden hologrammi antaa tanssibiitin päästä valtaan, digiajan antaessa datapalasille uuden mahdollisen elämän. Tanssitaan kyyneleet silmissä ja mustuus mielessä, mutta edes sentään tanssitaan.
Albumi on koetteleva, vaan sillä on myös vetovoimansa. Synat ovat kohdillaan: tanssipyrähdykset, melodiat, jopa alun murheinen
Mörkö pt 2 on siellä missä pitää. Rakkaus on tunteista suurin ja vastapelurina näyttäytyy murskaava yksinäisyys, josta kertoja vaikuttaa löytäneen kenties jotain arvokasta.
Mika Roth
Operation Majority: Farewell to Earth
Déjà-vu on toisinaan vahva tuntemus, joka etenkin musiikin saralla saattaa olla myös negatiivinen kokemus.
Operation Majorityn uusi levy loi väkevän tuttuuden tunteen: eikös tämä levy ole nähty – ja kuultu – jo aiemmin? Desibeli.netin arkistoista löytyi vastaus:
Escape from Humanity -albumi ilmestyi vajaa vuosikymmen sitten. Rouheaa heavy rockia soittava bändi vetää edelleen alkupään
Rainbow sihdissä ja uuden pitkäsoiton kannen väripalettikin on sama kuin silloin joskus.
Menneelle uskollisena Operation Majority pysyy uskollisena menneelle, eli 70-luvun klassinen heavy rock ja hard rock ohjaavat toimintaa. Albumi avautuu ja sulkeutuu
Farewell to Earth -nimisellä plus viisiminuuttisella numerolla, joita erottaa toisistaan järjestysluku.
Pt. 1 tuplaa introna, orgaanisen soundin hitaasti noustessa minuutin jälkeen ratsun selkään. Rapsakkaa kitaralinjaa täydentävät tyylitajuisesti halki levyn soitetut koskettimet, sekä tietysti komeasti kiskotut vokaalit. Laulaja ei ole uuden ajan
Coverdale, mutta keuhkoissa riittää potkua ja tulkinnassa riittävästi luonnetta.
Sinkkuja kiekolta ei ole lohkottu, mutta
Last Survivor voisi olla oiva valinta. Toki kuulen
Deep Purplen takaa, mistä joku myös huomautteli, mutta vain vienona vaikutteena. Rockimpi
Andromeda Calls hohtaa lupaavasti, bändin yhteissoiton napsahtaessa näyttävästi kohdilleen. Kyseessä ei ole rakettitiede, mutta tekstien saralla otetaan kantaa lajimme itsetuhoiseen käytökseen. Päättyykö kaikki lopussa, vai voiko kaiken aloittaa – jälleen kerran – uudelleen? Tarinasta voi löytää tasoja ja linjoja niin yksilön kuin yhteisöjenkin tasolla. Tai sitten vain nauttii bändin rouheasta rokkauksesta.
Paikkaansa universumissa pohtiva
I Got Right For My Isolation tuo rennommalla ja folkimmalla soundilla mieleen jälleen 70-luvun muutaman heavyprogejätit. Kiekon sulkeva
Farewell to Earth Pt. 2 tönii puolestaan
Iron Maiden -hermoa onnistuneesti, ennen kuin katoaa tulevaisuuden usvaan. Ilmassa on tuttuuden tunnetta, vaan ei haitallisia määriä.
Mika Roth
Pohjanmaa yhtye: Sininärhi
Suomenkielinen kantri jakaa havaintojeni perusteella mielipiteitä voimakkaasti. Yhden taivas on toiselle vanhan vihtahousun huone, minkä
Pohjanmaa yhtye tiedostaa myös taatusti. Silti peräti seitsenjäseninen ryhmä kapuaa empimättä heppansa selkään ja lähtee vakaasti sinne, minne
Lakaluoma-Arkansas -albumi meidät vajaa viisi vuotta sitten jätti.
Yhdentoista kappaleen ja noin 32 minuutin mittainen albumi ei ota kuin uusimman sinkun albumeiden välistä mukaan. Sakkiin mahtunut
Sininärhi lentää kiistatta viehättävin kaarroksin kantrirockin melodisen ja folkin taivaan alla, vahvan amerikansoundin koristellessa pedal steelin ja rautalangan vinkaisuin kaikkineen. Rajojen kanssa ei olla niin tarkkoja muutenkaan, kun angloamerikkalainen country ja härmäkantri hakevat juurimusiikin eri puolista tanssikavereita.
Papin Cadillac pamahtaa joko katosta läpi tai kentästä leveäksi, ihan näkökulman mukaan. Countryrockin ja classic rockin kanssa on joka tapauksessa hauskaa.
Albumin alkupuolelle on ladattu alkoholipitoisempia numeroita enemmänkin ja avauksena soiva
Pystymettä saattaa uskaltautua jo turhan liki Freukkareiden pihapiiriä. Hyvä biisi on kuitenkin aina hyvä biisi, eikä
Robert Niemistön kynästä näytä muste kuivuneen. Yhtyeen ahkerin kirjoittaja on silti
Jusssi Niemistö, joka osaa em. Cadillacin lisäksi asettua myös
Duunarin bluesin tilaan rockin soidessa. Ankkurina
Peluri näkee pirun raamatun eli korttipakan vaarat, vaikka pelipöytä onkin muuttunut nettiavaruudeksi.
Juoppolaulu saattaa korkata jo pari pottua liikaa, mutta överiksi vetäminen on osa kokemusta Pohjanmaa yhtyeen rempseässä saluunassa.
Pohjanmaa yhtye on kuin kantrikameleontti, joka pystyy tuosta vain sopeutumaan erilaisiin ympäristöihin ja tunnelmiin.
Jukeboxin siniset nuotit ovat kyllä kaukana
Matti’s Ragin veikeästä instrumentaaliswingistä, ja silti jokainen numero tuntuu kuuluvan luonnostaan kuvaan.
Mika Roth
Lukukertoja: 127
