Ajankohtaista

Omakustannealbumit – Toukokuu 2026

21.05.2026

Aukusti Koivisto: Toisessa elämässä

Aukusti Koivisto on laulaja-lauluntekijä, jonka neljäs albumi jatkaa aiemmilta töiltä tutuilla linjoilla. Koiviston musiikissa amerikkalainen juurimusiikki ja countrypoprock yhdistyvät suomalaiseen iskelmäperinteeseen, ja nimenomaan perinteisyyttä korostaen. Kielisoittimet ovat etusijalla ja pedal steel -kitarankin salat hallitseva Koivisto ei nojaa taustoissa softavoimaan. Toisessa elämässä -levy soundaakin positiivisella tavalla perinteiseltä ja rehelliseltä.

Uuden levyn teemana on rakkauden monimutkaisuus, kun toiset tarinat saavat onnellisen loppunsa ja monet jäävät odottamaan toisen elämän tuomaa mahdollisuutta, tai edes kaiken muuttavaa onnekasta sattumaa. Loppuvuodesta 2024 jo sinkkuna ilmestynyt Neonenkeli kasvaa pedal steelin kaihoisista nuoteista, etsien jo aikaa sitten kadonnutta rakkautta. Vuoden takainen Uudestaan ja uudestaan edustaa vastavuoroisesti levyn valoisinta laitaa, jolla etsintää ei tarvitse tehdä, sillä kertojan ymmärtää omasta kodista löytyvän aarteen koko mitan. Positiivisesti ladatun kaartin valioita ovat myös sirompi Hullu sydän, sekä klassisesti rokkaavammin rollaava Kaksi eksynyttä, jolla 50-luvun henki elää musiikissa ja lyriikoissa. Perusluokan kaavat toimivat ja biisit rakentavat johdonmukaisesti osistaan jotain suurempaa.

Kaihosampi puoli levystä pääsee esille, kun uusin sinkku Toisessa elämässä avaa levyn ja Yön pimeimpinä tunteina toimii seesteisempänä puolimatkan krouvina, elämän hiljaisten ja tärkeiden hetkien arvon korostuessa. Hymyillään kun tavataan on suolainen ankkuri, joka ymmärtää yhden matkan jo päättyneen. Katkeraksi tai myrkylliseksi Koivisto ei kuitenkaan käänny millään raidalla, vaan enemmänkin näkee elämän yhtenä, suurena ja monesti arvaamattomana matkana. Parhaimmillaan jopa seikkailuna, jossa jokaista tilannetta ja koitosta ei edes kuulu ”voittaa”.

Koivisto on omakustanneartisti, joka kirjoittaa, soittaa, tuottaa ja miksaa musiikin itse. Äänityksessä on jaettu vastuuta ja masterointi on luotettu täysin muihin käsiin, mutta artistin ääni kuuluu omanaan läpi kaikessa.

Mika Roth

Crimson Crow: Reflection

Eteläpohjanmaalainen hard rock -ryhmä Crimson Crow esiintyi Desibeli.netin sivuilla ensi kertaa jo yli 16 vuotta sitten. Sittemmin käänteitä on bändin taipaleella riittänyt, vuonna 2021 ilmestyneen Silence Before the Dawn -albumin toimiessa edesmenneen vokalistin muistokirjoituksena. Haasteita on riittänyt, mutta niin vain uuden kokoonpanonsa vakiinnuttanut Crimson Crow on täällä taas.

Ajat muuttuvat, mutta bändin musiikissa perinteisyys on kunniassa. 70- ja 80-lukujen melodinen kitararock ja hard rock ovat selkeimmät ydinlangat, joista punotaan yleensä kolmesta ja puolesta neljään ja puoleen minuuttiin kellottavia vetoja. Keskiössä ovat sähkökitara ja sielukas vokalisointi, josta löytyy vääntöä ja voimaa. Sävyjä mahtuu sekaan Lizard Kingin karibialaishenkisestä keinumisesta Point of No Return -mahtiballadiin, mutta vahvimmillaan yhtye on mielestäni vauhdin noustessa ja painoluokan kasvaessa. Toki em. raidat tuovat väriä menoon, mutta väittäisin mureimpien pihvien löytyvän silti toisaalta.

Avauksena soiva Under Your Spell on vahvasti 70-lukulaista melodista kitararokkia, mutta kertsin koukun iskiessä on turha pyristellä vastaan. Maalitaulun keskustan löytää myös CD-version bonusraitana mukaan mahtunut Drunken Hobos, jolla bändi lähentelee Saxonin tonttia. Hajontaa riittää ja yksi sormi pystyssä uhitteleva Bye Bye Bitch on esimerkiksi suhteellisen kaukana Without the Kissin somasta melodisuudesta, mutta kaikkea sitoo riittävästi yhteen silottelematon soundi. Pieni likaisuus sopii aina rokettirollin kylkeen, eikä balladimainen sinkku Blink of Light loikkaa liikaa rivistä.

Reflection on etenkin digiversiona napakka paketti wanhan liiton hard rockia, sekä alkuperäisestä heavy rockista innoittunutta menoa. Huumori on hetkittäin hurttia ja pilke silmäkulmassa häijyä, mutta sekin on toisaalta erittäin suomalaista toimintaa.

Mika Roth

Eljas Riekkola ja Mukavat alusvaatteet: Pahat äänet

En ruodi bändin otsikkoa sen kummemmin, mutta sanotaan nyt vaikka näin, että Eljas Riekkola ja Mukavat alusvaatteet ei PR-puolellakaan suotta jarruttele. Saatekirjeen kirkkaat värit huomiotiin, näyttävistä fonteista nyt puhumattakaan. Moni kakku se päältä kaunis jne., joten mikä on totuus pinnan alla?

Pahat äänet -levyä on hauska kuunnella. Perusbändin soundia lavennetaan mm. pianolla, mandoliinilla, koskettimilla ja toisinaan saksofonilla, eikä kravatti tai kengätkään purista. Akustiset kitarat ja maniskat ovat enemmän pinnassa, mutta niidenkin eteen kirivät vokaalit. Laulaja-lauluntekijä Eljas Riekkola esittää sydämellä herkkiä ralleja ja rujoja balladeja, kitarapoprockia jatketaan niin kansanmusiikin, suomirockin, kuin vaikka punkahtavan folkin osilla. Yhtyeen ensisinkku ilmestyi kolme vuotta sitten, minkä jälkeen sinkuraa on tippunut tasaiseen tahtiin. Iso osa sinkuista on koottu yhteen ja aika göstamaista meno isossa kuvassa on.

Rinta on monesti rottingilla ja lasit täpötäysiä, mutta mustaa huumoria, satiiria ja ironiaa on kylvetty rivien väleihin. Mustat listat hyppää rokkaamaan pöydän päälle ja kertoo luuserin tarinan. Rakkaus tai vankila on menestysmahdoton Bonnie & Clyde -viritelmä, tosin soitto uhkuu jälleen voimaa, ja vaikka Hurja poika olisi kuinka hurja, niin sitä yhtä hän ei saa. Ja sekös korpeaa. Melankoliamaksimi koetaan Käsi kädessä kohti tyhjyyttä -himmailussa, jossa perhe pistää umpikujassa sohvaryhmän polttopuiksi. Pimeä tie, mukavaa matkaa, ja sitä rataa. Levyn sulkeva Aku Ankka rakastuu yllättää Miami Vice -synamaalailuilla, turkoosi täyttää taivaan ja murhe rinnan. Vaikeaa on, vaan aina vain jatketaan.

Albumi on supisuomalainen niin hyvässä kuin pahassa. Melankoliaa ja kaihoa piisaa, mutta kertoja viskoo uutterasti kasapanoksia kohtalon telaketjuihin. Jokaista taistoa ei voi voittaa, mutta sydän pistetään aina peliin. Riekkola onkin aito suomalainen lähiö-Spgringsteen oma Marynsä kainalossaan.

Mika Roth

Goblin Kokemus: II

Uudet kokemukset ovat arvokkaita, ja Goblin Kokemus jos mikä on jälleen yksi ainutlaatuinen kokemus musiikin ihmeellisessä satumaailmassa. Omien sanojensa mukaan melodicaprogea soittava yhtye ei nyrpistä nenäänsä folkin ja progehtavan popin edessä, eikä yhdeksän raidan mittainen II selittele sen kummemmin tekemisiään. Goblin on taruhahmona kuin kotoinen peikko, ja peikkoja on tietysti kovin monenlaisia. Goblin Kokemus ei kuullun perusteella ole ainakaan ilkeyteen taipuvainen tai ihmisiä popsiva hirmu, vaan pohtivampi ja arvaamattomampi tapaus.

II-levyä leimaa vahva positiivisuus ja suoranainen leikkimielisyys. Goblinit ovat ilkikurisen tuntuisia ja hivenen lapsekkaita vipeltäjiä, joiden seikkailuja kuvaillaan aaltoilevan folkpopin voimin. Nimeään isompi ja goblinit esittelevä intro jatkuu suoraan velhoon, joka esittelee tarinan toisen puoliskon. Tavallaan velhot ovat aikuisen vastineita lapsimaisten goblinien maailmassa, jos näin suora yksinkertaistaminen sallitaan. Suuremmassa tarinakaaressa goblinit ryöväävät velhon kodin, mutta saalis osoittautuu todelliseksi Pandoran lippaaksi, eli ei olisi ehkä sittenkään kannattanut rötöstellä. Oppiminen on toisinaan hankalaa goblineidenkin maailmassa.

Progesta lähemmäs ska’n keinuntaa huojahteleva mielikuvitus goblin kotirosvo antaa melodican loistaa ja herttaiseksi paritanssiksi kirittävä rakastan sinua, goblin vispaa lattarisoundin lievettä isoa kuvaa hämmentäen. Harmi että siivu häivytetään halvasti äänettömyyksiin, mutta toisaalta ripauksen raskaammalla bändisoundilla varustettu lamppu ikkunassa pääsee ravistelemaan roots-juuriaan nopeammin. Proge soi lämpimän herttaisena ja Goblin Kokemus vangitsee kuin huomaamatta sydämen.

II-levyn ikävin puoli on sen mitta, 24 minuutin mitta näet tuntuu epäreilun typistetyltä. Vääryys korostuu entisestään sillä, että useampi numero jää kutkuttavasti kesken. Kautta noidan nokisen kattilan, kertokaa tarinat kunnolla loppuun, toteaa Desibeli.netin harmistunut hiisilauma. Muita vikoja tässä ei sitten ollutkaan.

Mika Roth

Introsoul: Teleology

Introsoul on multi-instrumentalisti ja tuottaja Mikko Järvenpään sooloprojekti. Introsoulin Who I Was -debyyttisingleen tutustuin reilu vuosi sitten, minkä jälkeen projektilta on ilmestynyt kolme muutakin sinkkua. Sinkut on koottu esikoispitkäsoitolle, joka on poikkeuksellisen teosmainen kokonaisuus. Järvenpää käsittelee albumilla elämäänsä kokonaisuutena, jossa jokainen pala on osa isompaa kuvaa.

Introsoulin musiikki on pitkälti akustista ja elektronista maailmaa yhdistelevää indie-poppia, jossa laulu ja sitä kautta tekstit nousevat keskiöön. Melankolisuus pinnassa ja draama liki kuljetaan tilasta toiseen, välillä poprokimmin, toisinaan taas hiljaisemmin. Teleologia on Aristoteleen suosimaa, muutoksen syitä tutkivaa ja asioissa tarkoituksen näkevää ajattelua. Siinä kaikelle on syynsä ja tarkoituksensa, tapahtumien ohjatessa sekä muokatessa kokijaa. Olemme kokemustemme summia ja etsimme asioille tarkoitusta, mitä etenkin ankkurina soiva nimikappale Teleology pyörittää viehättävästi kiertäen.

Rokeinta ryskettä peliin heittää Breaking the Chains, jonka kitarariffittely heijastelee kysymysten painoa. Raskaaseen kulmaan painuvat myös tekstinsä puolesta raskasta sarjaa edustava After the Trial, sekä pehmeämmillä renkailla kulkeva If Only…, joka käsittelee mahtavaa ’jos’ sanaa. Elämää ei voi hallita, mutta oman asenteen voi valita, todetaan saatteessa osuvasti. Vain 90 sekunnin mittainen Beyond My Grasp on kaunis tuokio kaiken keskellä, mitä myös tarvitaan ennen Babushkan painajaista, joka käsittelee Ukrainan sotaa. Sota on ihmisyyden epäonnistumista perustavanlaatuisimmalla tavalla, se on hulluutta ja karmivaa todellisuutta niin kovin monelle.

Teleology on tinkimätön albumikokonaisuus, jonka tekstit kiilaavat monesti musiikkia nurkkaan, mutta joka myös hyötyy jännitteisyydestään. Järvenpää avaa sydämensä, sielunsa ja maailmansa rohkeasti. Maailma on epätäydellinen ja ihminen heikko, mutta Teleologyn teemoista voi löytää jotain lohdullista.

Mika Roth

Polenta: Matkaaja

Reilu kaksi vuotta sitten Polenta osoitti, ettei vuoden 2019 Konsta Jylhä -kilpailun voitto ollut onnenkantamoinen. Uutta, elinvoimaista suomalaista pelimanniviulismia ilmestyi tuolloin Karkelo-levyn kautta täysi sylillinen, eikä nelikko ole sittemmin katsonut taakseen. Modernia kansanmusiikkia luova yhtye jatkaa omien biisien tekemistä ja Matkaaja on kymmenen vahvan raidan kokonaisuus.

Viulistit Aino Kinnunen ja Veera Kuisma ovat kirjoittaneet kolme raitaa kumpikin, eivätkä kitaristi Mikko Malmivaara ja viulisti/mandoliininsoittaja Olli Sippola ole hekään jääneet äänettömiksi. Ensimmäisenä sinkkuna jo viime vuoden puolella linjoille ehtinyt Highway Home on täydellisyyttä hipova näyte Polentaa, joka voi kehittyä mihin suuntaan tahansa. Yhtäältä biisi soundaa irlantilaiselle riemulle, toisaalta pohjoiset maisemat ovat läsnä ilomielisen kappaleen loikinnassa. Toinen sinkku Valse Carassius kaartelee rauhallisemmin ja lähempänä kotirantoja, tosin soittimet ovat kaikkea muuta kuin hiljaisia. Polenta sovittaakin toistuvasti melkoiset määrät nuotteja erikokoisiin tiloihin.

Vauhdissa siis löytyy, mutta melankolisemmin kulkeva ja melodisesti hurmaava Suru puserossa osoittaa, ettei tallaa tarvitse kroonisesti painaa lattiaan. Levyn sulkeva Kynttilä lähtee myös rohkeasti laventamaan soundia sekä ilmaisua uuteen suuntaan, kun miltei kuusiminuuttinen tuokio sulkee matkan lämpimän lohdullisesti. Ero avauksena soivaan Sankaripolskaan on melkoinen, mutta väliä kuroo ansiokkaasti umpeen koko matkansa ajan kasvava ja kehittyvä Matkaaja. Kunniamaininnan ansaitsee myös Isfabriken, jota kuunnellessa on haastavaa pysyä täysin paikoillaan.

Matkaaja on albumina paljon, alkuun ehkä liikaakin, mutta kokemukseni perusteella soittokertojen karttuessa palat kyllä asettuvat kokonaisuudeksi. Polenta tekee monet asiat tavallaan, eikä koskaan tunnu hukkaavan olennaista, mistä syvä kiitos sekä kumarrus.

Mika Roth

Teemu Kettunen: Yhteydenotto

Laulaja-lauluntekijä Teemu Kettunen on debyyttisooloalbuminsa julkaissut artisti, jonka musiikki on genreistä vapaata kitarapoprockia. Eikä sähköä tarvita raidoilla tolkuttomasti, sillä akustisilla soittimilla ja vähäeleisellä soitolla on suurempi tontti. Kettunen on itse laulanut lähes kaiken, kun taas tuottaja Mikael Hakkarainen on pitkälti soittanut kaikki instrumentit. Useita kitararaitoja on lisäksi Kettuselta, sekä paljon taustalauluja Hakkaraiselta.

Sen kummempia saatesanoja levy ei saanut, mutta ehkäpä salaisuudet ovat olennainen osa kokonaisuutta. Tältä pohjalta svengaavaksi äityvä ja isommilla kaarilla rokkaava Älä paljasta mitään asettuu keskiöön, jonka toiseksi peruskiveksi muistiinpanoissani nousi enemmänkin kasarin uutta aaltoa herätellyt Kuka täällä yksin jää. Eikä siinä vielä kaikki, sillä Lupauksin paljastaa sydämensä erittäin karsitun muodon näyttäessä kaiken, kun taas öinen Luutarha antaa asettuneen ja silti humisevan soundinsa rikastua taustalauluista. Tenhoa ja kaihoa taiotaan esiin, mutta aina jotenkin verhojen takaa.

Raidat ovat soundillisesti ehkä etäällä toisistaan, mutta kuilut kuroo umpeen Kettusen laulu. Teksteissä käsitellään halki kiekon sydämen vaikeita asioita ja kysymyksiä siitä, mikä lopulta kestää ajan kuluttavat voimat ja mikä ei. Melankolisesti ja badseedsmäisen rullaavasti soiva Lehtimaja ja em. Luutarha äityvät jopa raadollisiksi, tai ainakin allekirjoittaneen korvaan iski rivi: ”mä täytin taas vuosia niin kuin kierrätysastioita”. Siitä voi repiä tasoja ja merkityksiä, mutta Kettunen pitää naamansa suorassa. Ehkäpä kaiken kiteyttää Toiveita haaveita unelmia pohtiessaan unelmien tärkeyttä. Niitä pitäisi olla, tai kaikki on vain turhaa ja me kuolevaiset olemme ainoastaan varjoja ja tuhkaa, erästä elokuvaa myötäilläkseni.

Yhteydenotto on liki mahdottomien tekstien joukko, joka asettuu aloilleen karsittujen kappalemuotojen avulla. Kettunen ja moniosaaja Hakkarainen ovatkin rakentaneet ainutlaatuisen ja kiehtovan levykokonaisuuden.

Mika Roth

VANNI: Kasvava

Kaksi ja puoli vuotta sitten VANNI tuli vastaan VVV-sinkun myötä. Kipinät-kuoron kanssa esitetty siivu leijaili jossain popin, folkin ja soulin linjoilla, kiinnittymättä täysin mihinkään niistä. Sama idea toistuu debyyttialbumilla gospelin ja hip hopin täydentäessä vielä kirjoa. VANNIn vokaalit sekoittelevat räpin sanataiteilua melodisempaan ja perinteisempään lauluun, ja tuota väliä sukkuloidaan edes ja taas.

Kaikki neljä aiemmin julkaistua sinkkua ovat mukana. Kantaaottavaksi kuin varkain yltyvä Nii helppoo et hävettää antaa soulahtavan rockin soida avarasti, lisäten albumin jälkipuoliskon painoarvoa. Muut sinkut kuullaan peräjälkeen A-puolella, mutta ei suinkaan aivan alussa. Etummaisena tusinan raidan jonossa on Siemen, joka pehmeästi soulahtaen ja kauniisti kaarrellen ylistää elämän ihmettä. Kaihoisalla trumpetilla starttaava Kesyttämätön jatkaa elon sisimpien voimien tutkimista ja niihin avoimin sydämin luottamista. Kaiken ytimessä on kuitenkin toistuvasti VANNIn laulu, ja sen eri keinoin tiputtelemat sanat, kielikuvat, huomiot ja viittaukset. Albumi onkin mielestäni elämän ainutlaatuisuuden ylistämistä.

Hieman myöhemmin päästään sinkkujen luokse ja niistä nopeammin funkkaava Mä pystyn jolkotteli itsensä kerrasta sydämeen. Kiekolta ei montaa alle neliminuuttista kiskaisua löydy, mutta kiteyttäminen toimii myös folkahtavan Alexandran kohdalla. Toisessa päässä kelloa VVV nousee edelleen kärkisijoille, eikä lähes seitsemän minuutin mitassa ole turhia tahteja. Sinkuista Kiltti tyttö on albumiversiona saanut reilun minuutin lisäaikaa, ja puolestani räiskyväksi lattarisoundijuhlaksi hetkittäin intoutuva raita olisi voinut jatkua vielä pidempäänkin. Vastahan tässä vauhtiin päästiin.

VANNIn debyyttialbumi on kirjaimellisesti kasvavaa sorttia, jolle kannattaa antaa kuuntelukertoja, sekä rakkautta. Iso bändi soi parhaimmillaan rapeana kuin Talking Heads ja sielukkaana kuin Prince. 56 minuutin kesto on näinä päivinä melkoinen, mutta Kasvava kantaa kyllä maaliin asti.

Mika Roth

Lukukertoja: 144