Tummanpuhuvaa punkjytää
01.02.2016
90-luvun lopussa pari pienjulkaisua pyöräyttänyt Sähköpaimen piti luovaa taukoa aina 10-luvun alkuun saakka, jolloin yhtye aktivoitui uudelleen. Bändin tuore Musta-kiekko on seitsemän kappaleen pituinen seikkailu post punkin, uuden aallon ja savuisimman suomirockin välimaastossa. Yhtyeen kitaristi/vokalisti Jussi Rotta istahti hetkeksi alas ja vastaili Desibelin kysymyksiin.
Julkaisitte vuonna 1997 kuuden biisin mittaisen Punainen kiekon. Miksi otti melkein kaksi vuosikymmentä saada jatko valmiiksi ja mitä tässä välissä on oikein tapahtunut?
- Sähköpaimen ei oikeastaan koskaan hajonnut - me vaan vedimme syvään henkeä. Toki sinä aikana tapahtui paljon; esim. lasten syntymisiä ja kasvamisia, sairastumisia ja muita bändejä. Jatkaminen tuntui yhtäkkiä vaan luonnolliselta. Ehkä siinä oli mielessä myös haasteen ottaminen, että riittääkö asenne vielä touhuun - etenkin kun sovimme, että mitään pliisuilua ei hyväksytä, vaan kaikki tehdään vielä ehdottomammin kuin ennen.
Bändin nimestä voisi vetää moniakin johtopäätöksiä ja ajatelmia, mutta se alkuperäinen tarkoitus nimelle on hukkunut jo historian hämäriin. Jatketaan silti nimien parissa. Nostin arviossani esiin kolme, omasta mielestäni, erittäin vahvaa raitaa. Kipu on kunnon outorock-kaahausta, Armoa rähjää aika punkisti ja Peiton alla on todella romuluinen rakkauslaulu. Palettinne on siis aika rikas ja värikäs, kuinka pitkältä ajalta kiekolla on oikein biisejä ja mihin asti ryhmä voikaan vielä venyä?
- Perkeleitä-biisi oli olemassa jo -90-luvun lopulla. Muut biisit tupsahtelivat itsekseen tässä paluuhässäkässä. Musta on nimensä mukaisesti ehkä vähän synkempi kuin vuoden -97 Punainen, ja tuskin meininki tästä mitenkään iloisemmaksi tai kevyemmäksi muuttuu. Mitään rajoja toki emme kunnioita.
Testamentti vaikuttaa muuten hieman elämäkerralliselta tarinalta: onko se?
- Olisi varmaan järkevää olla näitä avaamatta, mutta koska en aina niin kovin järkevä ole, lukitsen vastauksen: On se.
Kiekon soundit ovat vahvat ja omankuuloisensa, mistä kiitos kuuluu itse artistille, sillä herra äänitti, miksasi ja siinä samalla kuin huomaamatta tuotti koko kiekon. Rotan mukaan ohjaajan pallille istahtamisen oli luonnollinen ratkaisu, sillä kukapa muukaan voisi yhtyeen soundin ymmärtää paremmin. Teitte comebackin alkujaan jo vuonna 2012. Kuinka tosissanne olitte paluuta tehdessänne, eli kasvoivatko asiat itsekseen vai tultiinko manan majoilta takaisin ns. tositarkoituksella?
- Kyllä ajatus oli tehdä se Rotta-festivaalien 2012 kesän keikka ja mistään muusta ei puhuttu. Toki kaikki varmaan mielessään olivat pohtineet, että ei kai tämä tähän jää, kun uusia biisejäkin olisi? Keikan jälkeen saunassa asia sitten otettiin puheeksi. Yleinen fiilis oli, että jatketaan hommaa ja tehdään väritrilogialle toinen osa. Toki kysymyksiäkin ilmaan heitettiin: esim. että onko mitään järkeä tulla tällaisen hieman poikkitaiteellisen matskun kanssa vielä, koska maailma on muuttunut, ja nykyiset "portinvartijat" tuskin päästävät meitä sisään.
Sähköpaimenen musiikissa soi mielestäni post-punk, kotimainen outorock ja ehkä vähän kasarigoottirock myös, sellaisella Merciful Nuns -vivahteella. Miten itse kiteytätte musiikkinne ja onko näillä termeillä oikeastaan mitään väliä?
- Merciful Nuns-yhtyeestä en ollut kuullutkaan. Googlettelin sen vasta levyarvostelusi luettuani. Post punk-termi tai goottimeininkeihin viittaamiset eivät meitä häiritse. Luomistapamme on luonnollista ja jopa ripulipaskantamisen vertaista nopeudessaan, joten kauheasti emme itse pysty tiedostetusti tekemisiimme vaikuttamaan, vaan musa tulee jostain ylhäältä tai alhaalta. Paljon siellä on kuitenkin fiksuja sanoituksia, mitä niitä olen jälkikäteen lukenut (naurua). Kai se musiikkityylimme on jotakin tummanpuhuvaa ja tekotaiteellista punkjytää?
Seitsemän biisin kiekko on nyt saatu ulos, joten mitä seuraavaksi? Joko uusi studioreissu on varattu vai onko luvassa kenties jotain tyystin muuta?
- Kolme uutta biisiä meillä on treenattuna, ja niitä ollaan soitettu jo keikoillakin. Uusia yrittää koko ajan tulla, mutta olemme yrittäneet sanoa niille, että älkää tulko vielä. Jotenkin tekisi mieli saada enemmän tuota Mustaa ihmisten kuultavaksi, ja keikkojakin olisi mukava tehdä paljon tähänastista kovemmalla tahdilla. Katsotaan nyt saisiko väritrilogia joskus sen kolmannenkin osansa, vai turhaudummeko täysin nykyiseen musiikkituotantokoneistomaailmaan.
Pohdinta kääntyy tässä vaiheessa erilaisten järjestelmien tapaan kasata liikaa valtaa liian pienelle porukalle. Systeemiä ei juuri voi muuttaa, joten pitäisikö sitä siirtyä tekemään pelkästään performanssitaidetta… Ja kun näin syviin vesiin päästiin, irtosi koko porukalta napakka vastaus kysymykseen, että minkälainen rakennus Sähköpaimen olisi – no sehän on tietysti Matin ja Mervin kännissä polttama pihasauna, joka on nyt uudelleen rakennettu. Kuinkas muuten.
Näihin mielikuviin on hyvä lopettaa, mutta vielä ennen sitä sana on vapaa, eli jos jotain jäi kertomatta niin nyt olisi se aika...
- Tuossa aiemmin vähän viittasinkin siihen, että kyllä Sähköpaimen on parhaimmillaan livenä; keikoilla touhu tapaa mennä melkoiseksi mielen reunoilla asustavaksi teatteriksi. Sähköpaimenesta ei tarvitse kaikkien tykätä, eikä se olisi mahdollistakaan, mutta tuskin juuri kukaan malttaa lähteä kesken keikan pois, vaikka kuinka inhoaisi kaaostamme. Kiitos.
Haastattelu: Mika Roth, kuva: Sähköpaimen
