Pienet

Pienet - Tammikuu 2016

20.01.2016


Bother Brothers Bother Brothers: Bother Brothers
Art Safari

Miten voin tietää, onko turkulaisen Bother Brothers in luoma dub-roots-rap-reggae –sekoitus toimivaa vai ei? Yksinkertaista: liikkuvatko jalkani kun kuuntelen musiikkia, entä miten se vaikuttaa takalistoon? Hmm, liikettä näyttää syntyvän ainakin räpylöissä, joten ensimmäinen testi on vähintäänkin puolittain positiivinen.

Broidiporukka on keikkaillut vuodesta 2012 lähtien ja kokemuksen tuoma varmuus myös kuuluu lähes livenä nauhoitetulla albumilla, jolle vain vokaalit lisättiin kuuleman mukaan jälkikäteen. Soitossa hehkuukin ilo, aurinko ja orgaaninen lämpö, joka on tismalleen sitä mitä reggae-tohtori määrää hyisimpään vuodenaikaan. Kiekon kuudesta biisistä vain kaksi ylittää neljän minuutin rajan, mitä on pidettävä lievänä ongelmana, sillä yhtye katkoo biisiensä siivet lähes poikkeuksetta liian aikaisin. Toinen probleema on kappalemateriaalin yhdenmukaisuus, jota vain Hot Sea oikeastaan uskaltaa kunnolla rikkoa. Kunnes kaivo kuivuu / Kunnes kaivo täyttyy viskaa sekaan suomen kieltä, mikä on hauska väriläiskä, mutta vaikea ryhmää on vielä liiasta persoonallisuudesta syyttää.

Mika Roth


Church of the Dead: Vol. 5 Forever Dead Church of the Dead: Vol. 5 Forever Dead
Stay Heavy

Church of the Dead on edennyt kuusiosaisen EP-sarjansa toiseksi viimeiselle hautapaadelle. Meno on tutun kalmaista ja death tursuu hampaiden väleistä mustimpana mahdollisena raatometallina. Innoitusta on tällä kertaa haettu luonnon helmasta, mutta puiden halailun sijaan niitä vastaan on pakko taistella kuin Evil Deadissa konsanaan. ”Klaatu! Barada! Nikto!”

Biisitrion avauksena räjähtävä Exploding Casket Syndrom ei osu aivan keskelle demonin otsaa, mutta harmillisen lyhyeksi purkaukseksi jätetty Re-Animating the Flesh of the Damned kutittelee jo mukavammin terällään. Pientä kritiikkiä on tosin annettava sovituksen suorasukaisuudesta, sillä kipaleesta olisi voinut/pitänyt syntyä jotain huomattavasti tappavampaa. Nyt lossit lyödään pohjaan juuri kun ruumiin äärelle on vasta päästy kumartumaan, mikä on todellinen perisynti. Ankkuriosuudeksi jätetty It’s a Trick! Gen an Axe! osoittautuu sentään muuksikin kuin vain pikku temppuiluksi sanoilla, joten punnukset kääntyvät lopulta ryhmän eduksi.

Kolme biisiä ja vajaat yksitoista minuuttia saavatkin suorastaan vaatimaan lisää rynkytystä. Voi kunpa oldschool deathmetalistit saisivatkin pian EP-sarjansa päätökseen ja ryhmä voisi siirtyä pitkäsoittojen maailmaan.

Mika Roth


Colorblue: There’s No Space But We Take Our Place Colorblue: There’s No Space But We Take Our Place

Tuhottoman pitkän nimen esikois-EP:lleen antanut Colorblue on ainakin tällä kiekolla laulaja/kitaristi/kiippari Michaelin luomisen kanava. Eikä siinä mitään, sillä herran säveltämä, sanoittama ja tuottama neljän biisin EP kirjaimellisesti tihkuu hittivoimaa ja tarttuvuutta.

Colorbluen musiikillinen paratiisi löytynee jostain amerikkalaisen AOR:n ja anglo-amerikkalaisen power-popin hallitsemasta maastosta, painopisteen sijaitessa silti keskellä 10-luvun minimalistista mutta suurta äänivallia. Ensimmäisenä huomio kiinnittyykin soundin vahvuuteen, selkeyteen ja iättömyyteen, joka lupaa ryhmälle silkkaa mannaa. Master / Loser on kuin luotu avausiskuksi ja etenkin Seven7een saa kertosäkeessään kullan jo vilkkumaan silmissä. Biisinipun viimeiseksi sijoitettu The Greatest Hits on puolestaan ryhmän vierailu IAMX:n hallinnoimiin sfääreihin, joista saattaa vastaisuudessa löytyä vielä melkoisia timantin kimpaleita.

Colorblue soi jo isosti, mutta yhtyeeltä jää odottamaan sitä viimeistä heittäytymistä. Sitä tilanteen kääntävää iskua, joka nostaisi hyvät raidat erinomaisiksi ja erinomaiset unohtumattomiksi. Kaikki tarvittava on jo periaatteessa kasassa, joten huomio kannattaa kiinnittää entistä tarkemmin sovituksiin, sekä niihin soundillisiin jippoihin. Ja ehkä pitäisi muistaa vanha totuus, että pari pientä säröä tekee kokonaisuudesta vasta täydellisen.

Mika Roth


Night Lives: Divider Night Lives: Divider

Joensuulainen Night Lives pyrkii tekemään tinkimätöntä, tunnelmallista ja aggressiivista musiikkia. Kynnettävän saran sijaitessa karhean post-metalin ja hc:n puolella, näiden eri elementtien yhdistäminen on haastavaa, mutta ryhmä suoriutuu yrityksestä ainakin paremmin kuin Shadow of Man -demollaan.

Neljän kappaleen nippu on etenkin soundiensa puolesta tinkimätön, nelikon raastaessa biiseistään turhat kerrokset lattiaan. Vokalistin monotoninen huutotyyli pistää edelleen lievästi korvaan, mutta joka rintamalla on silti kiistatta edetty. Erityisen ilahduttavaa on huomata sovitustyön ja biisisilmän kehittyminen, mikä ilmenee selkeimmin No Beacons Heren päälle kuusiminuuttisessa rymistelyssä. Tavoitelistalla oleva aggressiivisuus osataan puolestaan takoa lähtemättömimmin kuulijan otsaan Lifelessin voimin, lisäpisteet vielä kyseisen biisin teksteistä, joista löytyy muutama todella pysäyttävä hetki ja oivallus.

Night Lives on oppinut varioimaan itseään, mutta vaikutteet paistavat edelleen hieman turhan selkeästi läpi. Päätöksenä kuultava Divider avaa ovia jo tuoreisiin suuntiin, joten onkin mielenkiintoista nähdä mitä seuraava kiekko tuo tullessaan. Yhtye on selvästi matkalla oikeaan suuntaan, joten nyt sopii vain toivoa, että sillä on rohkeutta kulkea koko tarvittava matka.

Mika Roth


Scumrise Stains Scumrise Stains

Scumrisen asenne on kohdillaan. Yhtye joka julkaisi muutama vuosi sitten kasetin otsakkeella Super Hits ei voi kuin voittaa, etenkin kun bändi räimii maisemaan rockin, punkin ja metallin osia yhdistelevää möykkää. Stains on julkaistu seiskatuumaisena, jonka A-puolen kaksi biisiä kellottavat karvan alle viisi minuuttia. B-puolelle on puolestaan paiskattu suorastaan eeppisiin mittoihin, eli kolmeen ja puoleen minuuttiin, asti venyvä Drinking With the King.

Kaikki kunnia kunkun kanssa pämppäämiselle, mutta yhtye on enemmän kotonaan nopeammissa iskuissa, ja etenkin The Crown / Entombed -linjoilla kulkeva The Stain osuu allekirjoittanutta juuri sinne minne pitääkin. Pari piirua lähemmäs actionrockia hivuttautuva Concept of Living väläyttää puolestaan bändin kykyä yhdistellä muitakin palasia, kuin niitä kaikkein ilmeisimpiä palikoita – etenkin kun satunnaiset death vibat pääsevät mukaan. Toivottavasti yhtye löytää haussa olevan yhteistyökumppanin, sillä näin energistä mäiskettä pitäisi kuunnella joko mittavamman EP:n, tai peräti pitkäsoiton, muodossa.

Mika Roth


Sähköpaimen: Musta Sähköpaimen: Musta
Blue Attic

90-luvun jälkimmäisellä puoliskolla pari pienjulkaisua pyöräyttänyt Sähköpaimen otti lukua koko 00-luvun, mutta ”yleisön pyynnöstä huolimatta” ryhmä on palannut takaisin kuolleista hieman uudistuneella miehityksellä. Jossain post punkin, uuden aallon ja savuisimman suomirockin hämärillä laitamilla operoiva yhtye soikin haudan tällä puolen hienosti. Ehkä hieman kuin myöhempien aikojen Merciful Nuns, josta on vain kuorittu pois liikoja mystisyyksiä.

Seitsemän kappaleen ja reilun kolmannestunnin kestävä Musta on monitahoinen, paikoin jopa rahdun sekava luotaus em. tyylien, sekä niiden naapurisektoreiden maille. Heikkopäisesti säntäilevä Kipu loikkii Kuolleiden Intiaanien kadonneen helmen tapaan ja Armoa rokkaa kuin takapenkki olisi jo tulessa. Kiekon todellinen kulminaatiopiste on kuitenkin Peiton alla, romuluinen rakkauslaulu sieltä arjen rypistyneen muovipussin pohjalta, jonka viistossa tunnelmassa ja riveissä kiteytyy paljon kotimaisen post punkin parhaista puolista. On suorastaan harmi, että Musta jää pari kolme raitaa vaille pitkäsoiton mitoista. Toisaalta EP:n mitassa Sähköpaimen toimii kuin häkä ja tällä julkaisulla luulisi muutamankin oven avautuvan asiansa osaavalle joukkiolle.

Mika Roth


Ukko: Kiirastuli Ukko: Kiirastuli

Suomalaisten ylijumalalta nimensä lainannut (tai saanut) Ukko nostaa odotuksia nimensä lisäksi EP:nsä kansilla. Allekirjoittanut ainakin pitää Hugo Simbergiä todellisena oman aikansa, eli etenkin 1800-luvun lopun ja seuraavan vuosisadan alun, kapinallisena. Kuoleman puutarha on teoksena hyytävä, joten miten on itse musiikin laita?

Trion suomenkielinen rock ei tällä ensimmäisellä EP:llä äidy vielä rikkomaan tunnettuja rajoja, vaikka pieniä aaltoja saadaankin jo tehtyä. Kolmikon soitossa napakkuus ja soljuvuus lyövät jo mukavasti kättä, ja mm. Nostalgia on erityisesti sovituksensa ansiosta upeaa kuunneltavaa. Toinen mittatikkuna käytettävä teos on lähes seitsenminuuttiseksi kasvava päätösraita Kiirastuli, hitaasti aukeneva mutta sitäkin palkitsevampi rock-helmi. Hyvä etten mainitse vielä erikseen termiä ”proge”, kun mutkia on jo näin paljon. Ärhäkämpää laitaa edustaa puolestaan kiivaammin laukkaava Holvinrakentaja, josta on lupaavan lyhyt matka radiossa soiviin pikkuhitteihin, joten hyvältähän tämä jo näyttää. Tarinankerrontakin onnistuu jo sen verran mallikkaasti, että Ukko saattaa hyvinkin saavuttaa ansaitsemansa aseman tulevina vuosina.

Mika Roth


Velvety Crunch: The EP Velvety Crunch: The EP

Kevättalvella 2015 alkunsa saanut Velvety Crunch syntyi ideasta tehdä musiikkia triphopin ja shoegazingin hengessä. Esikuvien joukosta löytyessä Massive Attackin ja Portisheadin kaltaisia jättiläisiä on todettava, että kolmikon tähtäintä ei ole asetettu ainakaan turhan alas.

Neljän kappaleen mittainen The EP soi kieltämättä komean ja kolean minimalistisesti. Äänten käsittely ja muokkaus ovat luoneet kuulaan, harsomaisesti aukenevan soundin, jonka ytimessä huokailee Violan eteerinen laulu. Avainsanana toimii kerroksellisuus, tosin paikoin vokaalit on sijoitettu jo turhankin taakse humisevassa kakussa. Laulun lisäksi selkein erillinen elementti ovat koskettimet/koneosasto, joka hallitsee kaikkien kappaleiden kehitystä, eloa, ja yleensä noin viiden minuutin tienoilla koittavaa loppua. Synaseiniä tuetaan ainakin käsitellyillä sellon ja kitaran äänillä, tosin näin muokatussa maisemassa on välillä vaikea sanoa, mitä mikin on alkujaan ollut.

Velvety Crunch osaa luoda soundin ja tunnelman, mutta ryhmän kyky pitää biisien jännite yllä alusta loppuun saakka on vielä hakusessa. Esimerkiksi Tempest rakentuu ensimmäiset kolme minuuttia johdonmukaisesti, mutta tämän jälkeen umpikuja nousee vastaan joka puolella, eikä jatkuva äänimassan kasvatus ainakaan poista ongelmaa. Ensimmäiseksi julkaisuksi The EP on silti vakuuttava, ja tältä pohjalta on hyvä jatkaa syvemmälle Bristol-soundin hämäriin – ja kenties vielä kauemmaskin.

Mika Roth


Väärä vala: Onko täällä kylmä… Väärä vala: Onko täällä kylmä…

Ensimmäinen ajatus Onko täällä kylmä… EP:tä kuunnellessa oli: ”tämähän on kuin Apulanta, siltä ajalta kun Apulanta oli vielä punk”. Ensivaikutelma saattaa olla joskus ohimenevä, mutta useimmiten se vain vahvistuu ajan myötä ja juuri näin kävi myös Väärä vala -orkesterin kiekon kanssa.

Mutta, mutta, mutta… eihän Apiksessa mitään vikaa ollut silloin 90-luvulla ja tällainen punkin sekä garage rockin räimeinen kakku maistuu aina makoisalle. Etenkin kun aineksia on jaksettu työstää riittävän pitkään. Kiekon neljää raitaa pyörittäessä käykin hiljalleen selväksi, että ilmeisimpien rähinöitsijöiden lisäksi myös grunget on kuunneltu, samoin kuin ne vanhat uuden aallon mestarit. Jäljet johtavat lopulta siis moneen eri suuntaan, mutta yhtyeen kunniaksi on todettava, että eri vaikutteista ja soundeista on saatu koottua ehyt, toimiva ja vahva kokonaisuus. Allekirjoittaneen korvaa hellii etenkin Jääkausi, jonka kylmän teräksinen melankolia taipuu kuulijan ympärille kuin lumi tuhoisassa vyöryssä. Hyytävin ja viiltävin on silti päätöksenä soiva Juokse!, jonka jälkeinen hiljaisuus tuntuu viiltävän kaikki haavat auki.

Mika Roth


Ydintuho: 5 Tracks EP Ydintuho: 5 Tracks EP
Against Audio / Ground Zero

Kun yhtyeen nimi on Ydintuho, niin eihän siinä voi kai soittaa enää muuta kuin raainta hardcorea? Muutaman kasetin ja yhden splitti seiskatuumaisen ennen tätä julkaissut Ydintuho porautuu todella asian ytimeen siinä vajaassa yhdeksässä minuutissa, minkä viiden raidan mankeloiminen ryhmältä ottaa.

Näin äärimmäisen, nopean ja nuijivan musiikin kohdalla pienet nyanssit nousevat yllättävän merkittävään asemaan, vaikka toisin voisi luulla. Ryhmän yhteensoitto on kuosissa, vokalistin lauluääni on asianmukaisen betoninen, mutta samalla riittävän sorainen, ja sounditkin on saatu ruuvattua kohdilleen. Näin loppuarvosana on väistämättä positiivinen, vaikka mitään hc:n historian uutta lukua tässä ei lähdetäkään kirjoittamaan. Tasaisesta luotisarjasta on vaikea poimia sitä vaarallisinta, mutta ehkä nostan silti eteen Falloutin, jonka raivo on onnistuttu levittämään yli kahden minuutin mittaiselle ajalle.

Mika Roth


Pigeon Hunt / Cicutoxin: Split LP Pigeon Hunt / Cicutoxin: Split LP
Rämekuukkeli

Missä kulkee metelin ja raastavan musiikin raja, siellä viihtyy myös Pigeon Hunt. Hardcoren raastavammalla rannalla viihtyvä ryhmä iskee viisi biisiään kurkkuun niin lujaa, että ainakin allekirjoittanut tarvitsee lisähappea tämän jälkeen. Kyllä, tämä on ehdotonta mäiskettä. Ei, en ihan ymmärrä ryhmää, mutta se ei kai ollut tarkoituskaan. Soundeista sen verran, että ovat kohdillaan ja kunhan muistaa pistää levysoittimen pyörimään 45:n kierroksen nopeudella, saattaa löytää hc-Eedenin.

Splitin toinen puolisko pyöriikin sitten hieman verkkaisemmalla nopeudella, tosin ei Cicutoxin miltään pikkuoravilta kuulosta, vaikka nopeus unohtuisikin hetkeksi korjata oikeaksi. Maistuvan sludgen, maanisen metallin ja punkin sekoitus osuu keskemmälle allekirjoittaneen maalialuetta ja etenkin Dissidents raahustaa läpi aivopoimujen juuri kuten pitääkin. Vokalistin ulosannista voi olla noin kahta mieltä, mutta ainakin omaan korvaani tällainen kivulias kiemurtelu soi kuten pitääkin: maailma on läpeensä v-mäinen paikka ja tältä kuulostaa, kun siitä lauletaan.

Mika Roth




Lukukertoja: 1865
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös