13.05.2003
Bändeissä soittaminen ja ja soittaville kokoonpanoille keikkojen, julkaisujen ja muun materiaalin järjestäminen, organisointi ja luominen kuuluu yhä suuremman ihmisryhmän harrasteisiin. Nykypäivänä soittopuuhat eivät ole enää pelkästään poikien juttuja siellä autotallinnurkissa, vaan myös tyttöjä löytää yhä useammin soittimien parista, muutenkin kuin sen iänikuisen viulun varresta. Kasvanut harjoittelutilojen tarve on viime vuosikymmenien aikana herättänyt huomiota myös kuntien hallintotasoilla, niinpä lähes joka taajamasta löytyy pelkästään soittotreenaamiseen varattuja tiloja. Bänditoimintaan ei enää nykypäivänä liity yhtä lailla vastustusta kuin 70- ja 80 –luvuilla, jolloin katsottiin rockiin ja rockkulttuuriin liittyvien harrasteiden ajavan nuoria ”huonoille teille”. Tänä päivänä kysymys on enemmän harrasteesta siinä missä salibandy tai partio. Vaikka tiloja on tarjolla ja harrasteeseen kannustetaan, koetaan tarjonnan olevan liian vähäistä. Vaikka treenikämpillä luuhaamisesta ei yhteiskunnalle suoraa hyötyä olisikaan, niin bändikämpiltä ne uudet ismoalangot löytyvät.
Alakulttuuria vai ei?
Bänditoimintaa ei oikeastaan voi pitää suoraan minään alakulttuurina, vaan jaottelua tapahtuu lähinnä eri musiikkityylien tunnustamisen mukaan. Tosin tuohonkin voi vastata väitteellä, että kun nykypäivänä luova soittaja imee vaikutteita vähän joka suuntauksesta, ei puhtaita punkkareita, katurokkareita ja poppareita ole niin helppo erottaa toisistaan. Punkin kapina ja tutkimattomuuden leimakin alkaa olla siirtynyt enemmän tuonne hiphopin suuntaan, joka lienee kasvavan nuorison tämän hetken ”kapinamusiikkia”. (muun muassa eroaminen vanhempien sukupolvesta vaatetuksen ja ulkoasun perusteella, kantaaottavien räpäytysten kirjoittaminen ja esittäminen, tiukka erottautuminen omaksi ryhmäksi...) Mielipiteet bänditoiminnan alakulttuuriasemasta vaihtelevat tuon musiikkityylien mukaisen jaon mukaan pelaamisesta itsenäisen alakulttuurin tukemiseen. ...useat alakulttuurien lainalaisuudet täsmäävät bändäilyn kanssa; molempien piirin on tapana muodostua omia kirjoittamattomia sääntöjä ja sisäpiirisiittoisuutta...rockbändi itsenäisenä joukkona ei (kai) täytä alakulttuurin yleisiä mittapuita.
Yleensä bändejä perustetaan kaveriporukassa, sillä soittaminen, keikkojen järjestäminen, levytykset, reissaaminen jne. vaatii tekijöiltään luottamusta, avoimuutta ja hetkittäin melkoista venymistä. Lisäksi bändin pyörittämisen tulisi ennen kaikkea olla hauskaa, joten aivan mahdottomien kusipäiden kanssa se ei ehkä olisi mahdollista. Bändissä soittamisen vaikutusta yksilön itsetunnon kasvulle kuvaa hyvin seuraava kommentti: ...tavallaan saa ajattelemaan että on jotenkin etuoikeutettu tahi "lahjakas" tahi jotain muuta. Se, että ihmisiä kiinnostaa jokin mitä teet, saa varmasti itsetunnon kohoamaan ja tätä kautta ihmisestä muodostuu avoimempi, itsevarmempi ja enemmän oma itsensä. Musiikkiin on saanut purkaa hyviä ja huonoja tunteita, lisäksi hyvien treenien/keikan jälkeen on ihanan euforinen olo.
Lähtökohtana sosiaalinen harraste
Bändien kanssa puuhastelu on sinänsä kuin mikä tahansa harraste: tietty porukka pitää keskenään omaa kivaa, luovat ja harjoittelevat voittamaan eteentulevia vastuksia, niin sosiaalisia, rahallisia kuin ympäröivän yhteiskunnan asettamiakin. Bändihän on kuin parisuhde, työyhteisö tms. jossa pitää osata tulla toimeen toisten ihmisten kanssa, ottaa huomioon toisia, osata vaatia kohtuuden rajoissa jne. Bänditoimintahan on monelle lähtökohtaisesti sosiaalista - kavereiden kanssa on mukava viettää aikaa. Laitehankinnat, bändikämppävuokrat ja jo pelkästään treeniajan järjestäminen vaatii panostusta, eikä kaikki musiikki tunnu olevan samanarvoista. Jos musiikillaan aikoo tienatakin, täytyy olla todella hyvä, jos aikoo lyödä läpi oman päänsä mukaan pelaten. Markkinat ovat musiikkimaailmassa aika rajoittuneet ja tiukasti muutamien suuryhtiöiden hanskassa. Ei ole helppoa rockarin/popparin/hopparin musiikin eteenpäin vieminen. Mutta nyt aletaan jo karata asiasta, palataan taas itse bändäilyyn.
Harrasteen varjopuolia, onko niitä?
Onhan bändäilyssäkin toki huonoja puolia, niin soittajille kuin heidän lähiympäristölleenkin. Musiikkitoimintaan panostaminen syö aikaa ja rahaa muilta harrasteilta, ystäviltä ja läheisiltä. Tyttöystävät on yksin kotona. Väestönkasvu laskussa edelleen.
Yhteiskunnallisesta näkökulmasta ...onhan se hyvä että nuorilla on jotain tekemistä. En usko että mitään varsinaista haittaa siitä voi kenellekään olla että bändejä syntyy ja musiikkia tehdään, mutta ne lieveilmiöt musiikin parissa voi närästää joitakin. Kirkonpolttamiset ja muut, tarkoitan. En kuitenkaan näe että sillä olis mitään tekemistä musiikin kanssa itsessään. Ja kai nekin blackmetallistit, jotka ruttaavat agressionsa musiikkiin, polttaisivat kirkon taikka pari jos ei olisi sitä kanavaa johon purkaa suuttumustaan.
Eli soittajat itse tuntuvat näkevän vain positiivisia puolia harrasteelleen yhteiskunnallisesta näkökulmasta, vaikka ei yhteiskunta siitä ainakaan taloudellisesti mitään hyödy. Kulttuurin ja henkisen pääoman saralla vaikutukset ovat mittavia – ilman ”treenikämpällä luuhaamista” jäisivät tulevaisuuden ismoalangot syntymättä. ...kun me ollaan kunnolla treenikämpän ulkopuolella niin yhteiskuntakin antaa meille rauhan soittaa rokkia aina sen pari tuntia viikossa. se on harrastus eikä mikään poliittinen salaliitto ja löysäilypaikka...
Ja soittamisen ohessa...
Oheistoiminnasta onkin tullut jo mainittua niin demojen äänittelyä kuin keikkojen järkkäämistä. Muuta oheistoimintaa on esimerkiksi mainostustyö, graafinen suunnittelu (levynkannet, keikkajulisteet jne.), ja erilaiset bändiharrastuksen pohjalta poikivat ”oikeat työt”. Näitä on muun muassa miksaaja, ammattimuusikko, graafinen suunnittelija, toimittaja, musiikinopettaja, tuottaja, soitinkorjaaja ym. teknikko, keikkamyyjä... Kaikki näistä ja paljon muita saattavat saada kipinänsä ihan kaveriporukassa soittelemisesta. Pelkästään ammattimaisesta bändistä: ...jos perustaa yrityksen, sillä pitää olla joku idea, jolla voi kuvitella tekevänsä voittoa. Tämä muuttaisi kyllä koko toiminnan perustaa. Jos haluaisi perustaa yrityksen ja tehdä voittoa, tuskin yrittäisi sitä ensimmäisenä bänditoiminnan kautta!
Tiukkapipoiset jääköön kutomaan?
Millaista luonteenlaatua bändisoittelu sitten vaatii? Varsinkin, jos kyseessä ei ole pelkästään omaksi iloksi soittelu, vaan halutaan jo keikalle ja omaa musiikkia muidenkin kuultavaksi. Turhan tiukkapipoinen ei saa olla, mutta joskus sitä on nimenomaisesti oltava tai koko bänditoiminnasta ei tule mitään. Yleesäkin ottaen bänditoiminta on paljon muuta kuin mukavaa soittelua ja hengailua, vähintään yhtä paljon siitä on käytännön asioiden hoitoa ja tylsää rutiinia... Tietty rentous ja vapaus on pohjalla kuitenkin oltava, onhan kyse perin luovasta toiminnasta.
...sellainen antautuvainen, itsensä peliin laittava, uhrautuvainen. Ihan vaan että pystyy antautumaan kaikelle sille työlle mitä bändin luominen ja hiominen vaatii. Ja narsismia ehkä hitusen jotta uskaltaa laittaa itsensä siihen asemaan, kaikkien arvostelun kohteeksi. Kyllä kai se tarvii olla jotenkin omalaatuinen...
Vaikka musiikki ja maailma muuttuu, on bänditoiminta pysynyt suhteellisen samana. Koneet kehittyy, mutta ihmisten motivaatiot pysyvät samoina. Tulevaisuus on varmaan sama. Metoditkin kyllä muuttuu, ennen oli vaan bändejä, nykyään voi olla kaks kaveria jotka kotona koneillaan tekevät kaiken sen mihin ennen vaadittiin sinfoniaorkesteri. Sama homma kuitenkin, yksilöt luovat jotain mielenkiintoista ja ainutlaatuista...
Se kuuluisa kapina...
Musiikkityylien väliset raja-aidat syntyvät lähinnä fanaattisten ”tosifanien” toimesta. Onneksi tämäkin on vähenemään päin, nykyään saa hoppari soittaa heviä ja klassinen orkesteri vääntää vaikkapa dubia. Rokin kapinakin on jalostettu markkinatalouden tarpeisiin. ...Nykyään rokkimeininki on sulautunut osaksi valtakulttuuria. Firmat sponssaavat ja kalja virtaa lätkämatseissa, senhän monet rockiksi nykyään mieltävät. Marginaalissa kuplii aina, mutta se teinikapina on siirtynyt bänditoiminnasta aikalailla tuonne hiphop/skede/graffiti-osastolle. Punk ei tosin kuole koskaan, ja se jos mikä vannoo ikuisen kapinan nimeen….
Teksti ja kuvat Ilkka Valpasvuo, kursivoidut kohdat kirjoittajan tekemästä kyselystä koskien bänditoimintaa.
