Omakustannealbumit – Huhtikuu 2025
Bätfish: Postmortem Partyboys!
Bätfish on tuore punk'n'rollia veivaava yhtye, jonka esikoisalbumi lyötiin omin voimin kasaan debytoijien treeniksellä. DIY-henki on avittanut kolkon ahdistavan soundin tavoittelussa, mutta nämä bilepojat osaavat muutakin kuin vain mutristaa kulmat kurtussa huuliaan nurkassa. Räyhähenkisyys nostaa kroonisesti päätään ja vyörytys on etupainotteista.
Harvassa ovat muuten levyt, joilla avauksena soiva Intro olisi A-puolen toiseksi pisin raita, mutta nyt sellainenkin kummallisuus osuu kohdalle. Intro on tällä erää rahdun postpunkmainen avaus, mutta kunhan Torn Away ja The Monster Will Come ovat kajahtaneet maisemaan, tarvitaan kompassia edes kotisohvan löytämiseen. A-puolen sulkeva sinkkuveto Cruel Dark Song saa 141 sekunnin sisään kaiken oleellisen punk’n’rollista ja pisimmäksi venyvä Hantu lähestyy tummutta taasen hieman eri suunnasta, kiihkeän nopeiden hyökyjen ja kasaan puristetun soundin painaessa päätä armotta alemmas. Vokaalit viimeistelevät klaustrofobisen tunnelman, joka ei kuitenkaan nitistä biisistä henkeä pois.
B-puolen startti karauttaa ratsullaan lähemmäs neljän minuutin rajaa, mutta vaikka ryhmä leikittelee julkeasti westernin kanssa, pidetään heppa kurissa. First Snow in Sawo nojaa suuromistajan elkein kookkaaseen kertsimelodiaan, josta myös nyhdetään jokainen tehoprosentti irti. Loppukahinoissa tunnelmoivat Lifted Veil ja Sometimes the Voices -raidat eivät oikein asetu kuvaan mukaan, vaikka puristusmomentissa löytyy ja yritys on kovaa. Samoja aineksia on kaiketi vain pyöritetty näissä kohdin jo siinä määrin, että kantokyky loppuu kesken. Bottom Dwellerkin oireilee jo uupumuksesta, mutta pystyy kääntämään vielä taiston soundijekuilla edukseen.
Postmortem Partyboys! meuhkaa siten, että huutomerkki lopusta lunastetaan ongelmitta. Lievästi yksiraiteinen puskeminen toimisi paremmin EP-formaatissa, mutta en silti voi olla huomaamatta ja korostamatta sitä faktaa, että albumin jokaisella raidalla on ansionsa. Ja se on aika paljon esikoiselta.
Mika Roth
Kai-Jorma ja Outo Loma: RUSSELL
Kai-Jorma ja Outo Loma on lappi-lofin kuninkaaksikin julistautuneen
Kai-Jorman ympärilleen kokoama tuore rock’n’roll -retkue. Tuo ”
maankuulu tapojärveläinen kylähullu” lupaa uuden kyydin kantavan Nekalasta Floridaan ja pohjoisesta kaamoslandiasta aina Hollywoodiin asti, vaan kuinka on asianlaita puheiden takana? Ykkössinkuksi tarjottiin jo viime vuoden puolella
Dope Boyz -raitaa, jolla romupiharockin kolinaa ja ysärigrungen räkäisyyttä iskettiin toisiaan vasten niin, että kipinät lensivät vikkelästi.
Pauke on samansukuista, mutta RUSSELL-albumi on satunnaista ysärinostalgiatrippiä merkittävämpi tapaus. Tarina ei kerro, keitä bändiin tarkemmin ottaen Kai-Jorman lisäksi kuuluu, mutta olivat kaverit keitä hyvänsä, itse musiikki tarjoaa kaijormamaiseen tapaan terävää monoa takamukseen. Mm.
Nyt alkaa tapahtua tuo mieleen
Sydän sydän -orkesterin, eikä moisesta ole todellakaan haittaa tässä yhteydessä. Kiekon kummallisin tapaus on kuitenkin
Vitsit vähissä -tunnelmointi, jossa kuullaan
Mama Lion -yhtyeestä tutun
Lynn Careyn ääntä. 70-luvun alun naisenergistä blues rockia ei ole kuitenkaan tällä luvassa, vaan nähtävästi ihan vain samplattua palaa kupin lämmittäjäksi.
Soitosta löytyy särmää mutta myös sielukkuutta, minkä erinomaisella kertsillä varustettu
Matterhorn osoittaa. Suomeksi asiansa esittävä yhtye osaa myös rakentaa gospelmaista rauhaa ja kohotusta
Gospel-raitaan, eivätkä
Muonion tytöt jätä ankkurirymistelyllään huomauttelulle sijaa. Bändi osaa silittää myötäkarvaan, sekä tarvittaessa potkaista kamanatkin pois paikoiltaan – mitä ikinä tilanne sitten vaatiikaan. Vaa’an toisella puolella uhkaavat tietysti sekavuuden voimat, mutta mielestäni Kai-Jorma ja Outo Loma osaa taiteilla siinä määrin yhden varjon alla, että albumi ei hukkaa punaista lankaansa.
RUSSELL soundaa retrolle, tuoksahtaa vintagelle ja osaa yllättää kulmillaan.
Kusta ja oksennusta svengaa, eikä edes tuo pisin raita hyydy kesken syöksynsä. Rock’n’roll, lappi-lofi, Outo Loma!
Mika Roth
Lucy Frantic: Buckwheat Swamp
Uudeltamaalta ponnistava voimarocktrio
Lucy Frantic loi alkujaan musiikkia studion suojissa yksityiskohdista tinkimättä ja tasoista säästämättä. Pandemian hitaasti väistyessä tilanne muuttui, etenkin kun siivuja lähdettiin ihan oikeasti soittamaan triona. Jokaista studion suojissa luotua sovituksellista jekkua ja soundillista kikkaa ei voitukaan toteuttaa ihan tuosta vain, joten piirustukset piti pistää osin uusiksi. Nyt kolmikko pyrkii soittamaan suoraviivaisesti, mutta hämyilevät kikat silti reunoillaan pitäen. Avainkysymys kuuluu: kuinka muokattu linjasto toimii esikoisella?
Yhtyeen rock on kitarapainotteista, eikä perussetin sivuilla kuulla softa- tai kiipparilisiä. Mutkikkuudesta osataan pitää kiinni, mutta se on nyt trion yhteissoiton rajoissa toteutettua toimintaa. Soundihygieniassa tilaa on hien tuoksulle, pienille säröille, sekä inhimillisyyttä korostaville virheille, kaiken pelatessa pitkässä juoksussa kokonaisuuden eduksi. Vuoden 2021 sinkkuihin verrattuna Lucy Frantic soundaa nyt sellaiselle, että juttu pystytään toistamaan missä ja milloin vain, myönnytysten ja etujen vaa’an ollessa tasapainossa.
Uusi sinkkuveto
Let It Burn rokkaa komein elkein, ysärin roson ja 70-luvun jytäävän melodisuuden kilistellessä lasejaan. Soundi on raikas ja yhtye erittäin väkevästi läsnä, lievän etupainon hilatessa vallia lähemmäs kuulijaa, tätä kuitenkaan alle likistämättä.
Making Enemies saattaa luotailla grunge-jättien tekemisiä, mutta tummuus pidetään rengin roolissa ja levyä ajaa eteenpäin rikkaammasta sävykirjosta syntyvä elinvoimaisuus. Nyt pidetään hauskaa, annetaan sijaa bilevaihteelle ja energisyydelle.
Perustat ovat rockin kallioilla, mutta trio osaa pyörittää kevyempiäkin osia vaihtelevin ottein ja soundein, mikä luo rikasta monipuolisuutta. Viimeisellä minuutillaan hiljaisesti melskaava
Bloodline hyötyy karsitusta muodosta, jossa simppeli pääkuvio paistattelee pinnalla.
Better toistaa saman kaavan, menevämmin ja pidemmän kaavan kautta. Action rockin rempsakkuuden kanssa kyynärpäitä hierova
Hold My Life on puolestaan oiva käyntikortti, jolla levy saa lentävän lähdön.
Mika Roth
Refugees: Death Spin
Helsinkiläinen rockryhmä
Refugees julkaisi maaliskuussa toisen pitkäsoittonsa, mutta allekirjoittanut ei ollut häpeäkseen huomannut edes vuoden 2022 esikoista. Loppuvuodesta 2021 ilmestynyt
Another Boring Rock 'n' Roll Band -sinkku yhdisteli aikoinaan onnistuneesti parittomien vuosikymmenten rock’n’rollin perimää, joten se mielessä lähdin tutustumaan Death Spinin pyörähdyksiin – ja sehän muuten kannatti.
Angloamerikkalaisen kitararockin sääntökirja tunnetaan Refugeesin leirissä, eikä sitä emmitä hyödyntää eri tilanteissa ilahduttavan luovin tavoin. Lähtökohtaisesti kyse on kitararocklevystä, jolla garagen energisyys, punkin arvaamattomuus ja isosti soiva postpunk muodostavat perustan. Ainesten kanssa voidaan rokkailla niin
Lou Reedin hämärissä, kuin
Bruce Springsteenin messuvalleissa. Käännöksiä riittää, mutta ne eivät ole väkinäisiä ja kun aika on otollinen, niin Berliini-
Bowiekin käy verrokista. Rock on ensin nopeaa, tarttuvaa ja nostattavaa, albumin jälkimmäisen puoliskon ollessa selvästi kokeellisemman. Mennyt siis tunnetaan, mutta yhtye ei tietenkään tee kaikkea kuten kaupallisuuden jumalat ohjeistaisivat.
Vajaa vuosi sitten julkaistu ykkössinkku
15 Years on katurockmaksimi, kun taas ankkuriksi sysätty uusin sinkku
Die Alone on seitsemässä minuutissaan mahdoton monoliitti radioaalloille. Vielä kun päätösraitaa edeltää taiteellisesti kaarteleva ja bowiemainen
She Told Her Story, on levyn lopussa haltuun ottamista. Vaihtelua saadaan myös napakammissa paketeissa, kun
If We Fall antaa kuusarigaragen rapistella ja
Trip Inside My Nervous System venkoilee taiderockin pajan tienoilla. Ei mitenkään baskeri korostetun vinosti päässä, mutta kuitenkin siinä määrin, että idea ja aie välittyvät.
53 minuuttia on tässä maailmanajassa pitkä mitta albumille, mutta Death Spin kirii loppuun asti. Teksteissä elon isot ja pienet montut kirvoittavat huomioita, sekä sarkasmiin taipuvaista veistelyä, mutta tummaksi tai synkäksi en levyä kutsuisi. Kirpeää energisyyttä ja sopivasti yllättäviä sivuloikkia, että mielenkiinto pysyy yllä.
Mika Roth
Seli Seli: Maailmankaikkeuden nielaisema
Loppuvuodesta 2018 kuulin viimeksi oululaisesta
Seli Seli -orkesterista.
Satunnainen kokoelma soluja -pitkäsoitto asettui tukevasti jonnekin krautrockin ja psykedeelisesti sävyttyneen 70-lukulaisen stonerjytän tienoille. Savuisuudesta ei tingitty, eikä utuisuudessa säästelty. Aikaa on jo noista päivistä, vaikka Maailmankaikkeuden nielaisema -albumi ehtikin ilmestyä viime vuoden puolella.
Albumille on ikuistettu vain viisi raitaa, mutta kokonaismittaa komeudelle kertyy silti lähemmäs 35 minuuttia, koska mukana on vain yksi alle kuusiminuuttinen numero. Tyylille uskollisesti biisit saavat kehittyä rauhassa ja kunkin elementin annetaan asettua ajalla kohdilleen, ahtaamatta liiaksi, kerrostaen sopivasti. Työ vaatii herkkiä käsiä ja tarkkoja sovitusvaistoja, mutta aika on jalostanut Seli Selin kykyjä sekä näkemystä, ja Maailmankaikkeuden nielaisema -albumilla kehitystyön voin selvästi havaita. Palat ovat oikeissa kohdin suhteessa toisiinsa ja etenkin tässä biisijärjestyksessä magiikka toimii, osien täydentäessä toisiaan.
Nousu avaa siipensä kunnolla vasta minuutin kohdilla ja kohoaminen on verkkaista, mutta biisissä tapahtuu jatkuvaa kehitystä, mikä saa minuutit taittumaan toisinaan ehkä tarpeettomankin jouhevasti. Ankkuriraita
Alkuun uudestaan painaa progeisuuden maksimiinsa, trion soittaessa villisti kitararockin pyörremyrskyn silmässä, eikä hellien kurvien, muutosten ja vaiheiden jälkeen edes tunnu siltä, että mitta olisi yhdeksän minuutin tuolla puolen. Biisi virtaa luontevasti vaiheesta toiseen, kaiken sointuessa kaikkeen, mikä on kirjoissani melkoista musa-alkemiaa. Kitararockin säännöstö on yhtäältä kapea, mutta bändin käsissä samaan aikaan loputtomien mahdollisuuksien aarrekartta.
Albumin avaa ’vain’ neliminuuttinen instrumentaalinumero
Jotain eteeristä, joka kieltämättä pääsee kerran toisensa jälkeen livahtamaan ohitse. Ohi sen sijaan ei livahda uduista starttaava ja lopussa kitararockin riemujuhlaksi äityvä
Maailmankaikkeuden nielaisema, jonka avaruudelliset sfäärit voivat tempaista varomattoman ääninautin suoraan mustan aukon tuolle puolen.
Mika Roth
TEIKKO: Asteikko
TEIKKO-nimen takaa löytyy soolona toimiva laulaja/lauluntekijä, jonka biisikynän hedelmiä tarjotaan muidenkin esitettäviksi. Samalla lopputuleman soundillista askeettisuutta pahoitellaan, mutta tärkeintähän ei ole muoto vaan ydin. Niinpä ei ole yllätys, etteivät genreaidat juuri rajaa musiikin ihmemaan laitumia. Artisti luo monimuotoista poppia, poprockia ja näiden sivupoluilla seikkailevia kokeiluja, joissa riittää yllätyksellisyyttä ja ajatuksia askarruttavia juonteita.
Debyyttisooloalbumin kaikki yhdeksän biisiä julkaistiin neljän sinkun sarjana tammikuun lopulla yhden viikon aikana ja nyt biisit on koottu pitkäsoitoksi. Kuten todettua, tyyliä on monenlaista, kokonaisuuden maistuessa lievästi kalaiselta salaatilta. Sinkkumaailman sääntöjä myötäillen A-puoliskojen raidat ovat poikkeuksetta alle kolmeminuuttisia paloja, joissa koukkua tarjotaan välittömästi kainaloon.
Suomalainen taitaa leikittelee tanssilattian, housen ja suomirapin kanssa, vaikka TEIKKO useammin perinteisempään pop-lauluun nojaakin.
Juostaan latoo särökitaraa valliksi asti ja simppelin nerokas kertsin rallatus on puhdasta kultaa. Albumin avaava
Viesti on taas iskelmäisempi luenta, tosin satunnaiset
Gösta /
Röyhkä -kaiut rautalangan kera eivät tee lajitunnistuksesta vaivatonta.
Sinkkujen B-puoliskot ovat yllätysboksiherkkuja, tyylilajien vain rikastuessa.
Mitä täällä tapahtuu leikkii syvemmällä äänikentällä, hitaamman muodon korostaessa niin sanoja kuin melodiaa. Peräti viiden minuutin tuolle puolen ehtivä
Syksyinen istuu levyn sulkijaksi, hassun kierron ja kaiken syklisyyden toistuessa sanoissa.
Eipä aikaakaan viskaa vinkkiä kaukaisempaan itään ja näkee eksoottisten rantojen tanssibileissä vapauden mahdollisuuden.
Rei Ban Bombay, kuten joku joskus totesi.
Asteikko-levy on armottoman epätasainen kattaus musiikin rikkaasta buffet-pöydästä, mutta TEIKKO osoittaa hallitsevansa eri tyylit. Tärkeämpää on kuitenkin se, että melodioissa on voimaa ja rakenteissa kehitettävää potentiaalia. Talven sinkkusato summattiin näin, joten avainkysymys kuuluu: mitä seuraavaksi?
Mika Roth
Tekramütisch: Arkinen Piina
Mitäs tämä nyt on?
Tekramütisch goes rock’n’roll, ja osaa silti tunnelmoida toisella popolla herkemmin? Eikä knallikaksikko ole edes siipi alati maassa, ei ainakaan sellaisella suomalaisugrilaisella tavalla, jossa jokainen lasi on joko puolityhjä, tai ihan vaan rutikuiva. Tietysti elo tekraversumissa on takaiskujen sarjatulta, mutta duo ammentaa vastatuulesta hyrrähattuihinsa energiaa. Ajat ne muuttuvat, kuten myös herrat
Koponen &
Hyrkäs, mutta muutoshan on tunnetusti niin ikään voimaa.
Totuttuun tapaan tekra-annos on kymmenen raidan mittainen, kokonaismitan asettuessa liki 25 minuuttia. Olen joskus kaipaillut selvempiä vetoja tallenteille, mutta nyt terhakamman levyn kuuntelukokemuksesta on piina ja arkisuus kaukana. Kun musiikkia luodaan tuotantokausittain, on seassa silloin tällöin lievästi hötöltä tuoksahtavaa materiaalia, mutta järjestyksessään 43. albumi nostaa riman riittävän lähelle kamanaa. Mukana on tällä erää muuten ihan virallinen
Täytebiisi, jolla summataan täytebiisin tarpeet, tarkoitus, sekä tietysti itse luomisprosessi jekkuineen. Menevä siivu silti, siinä missä
Tyhjän potkima svengaa levottomasti ja katoaa utuun kun silmä välttää. Täytekin täyttää toisinaan, tuoden jopa hyvän olon.
Etenkin Koponen on löytänyt sisältään Ziggyn ja
Atomikansa pistää rokaten niin, että geigermittarin viisari vispaa Elviksen lanteiden tavoin. Eikä elo silkkaa rokettirollia ole, vaan kiikussa on myös vastapaino.
Onneton & Ponneton siirtelee jalkojaan nykivän rytmin muistuttaessa 70-luvun hämyisistä hämyistä. Starttina maisemaan kajahtava
Loppukevennys lähtee hortoilemaan kokeellisemman rockin viitoihin raidan kellottaessa päälle neljä minuuttia, mikä on tässä yhteydessä osapuilleen stadionrockmaraton. Eikä fiilis ole lainkaan hullumpi, kun toisessa päässä
Kokovartalokipsi odottaa arkisine pähkäilyineen.
43. musiikkiannos auttoi kuulemma itse syntymäprosessissaan, ja Arkinen Piina soundaa sangen vapaasti hengittävälle tapaukselle. Nelikymppiset sujuvat tähän asti mallikkaasti, jatkoa on jo luvassa.
Mika Roth
Victoria: Kootut itkuvirret
Kun debyyttialbumin otsikko on Kootut itkuvirret, tulee vaistomaisesti nojattua hiukan taaksepäin: mitä sieltä oikein on tulossa?
Victoria on kokenut sydänsuruja, sielun tyrskyjä ja isoja tunteita, mutta popin reunoilla taiteileva laulaja/lauluntekijä ei ole antanut vastusten lannistaa itseään. Mikä ei tapa minua, se vahvistaa minua, totesi eräs osuvasti aikoinaan, ja siitä tämä levy kertoo kahdeksan eri raidan kautta.
Esikoinen summaa yhteen Victorian sinkkuja alkuvuodesta 2023 saakka, kun esikoissinkku
Neonvalo ilmestyi. Tuo tummasävyinen ja modernimpi pop-kappale kertoo nuoren sydämen epätoivosta, kun Tinder ladataan ja seuraavassa hetkessä poistetaan. Äänet tempovat epävarmaa eri suuntiin, eikä tulevan hahmottomuus ainakaan helpota tilannetta. Surullinen tyttö tuntee myös pimeän puolen, mutta kun
Toivon et suhun iskee salama, niin groovesti salamoivassa myrskypilvessä on myös hopeareunus.
Kyynelkanavat uurtavat tanssilattiaa sielukkaan poprockin suolaisin virroin, mutta huomio pysyy tekstissä, sydämen saamissa osumissa ja niiden antamissa opetuksissa.
Victoria on työstänyt popista erilaisia sommitelmia, joissa tarinat, lavasteet ja tunnelmat vaihtuvat nopeasti. Musiikki ei sijoitu mihinkään tiettyyn popin tyylilajiin, tai aikakauteen, mutta ajattomat aiheet ja hiotut soundit tekevät levyn hengestä mielestäni modernin.
Utopia ojentaa hetkellisesti melankolisia käsiään kohti kaihoiskelmän savuisia yökerhosoundeja, jäämättä kuitenkaan kiinni menneeseen tai surumielisyyteen. Loppua kohden isoa orkesteria tuodaan taustalle, jotta draama nousisi vielä yhden portaan ylemmäs. Untuvaisempaa dreampoppia edustava
Elokuun pimeä on myös ansiokas saavutus tahollaan.
Victoria koettelee jäitä avaamalla ja sulkemalla levyn kaavoja rikkovasti.
Vihaan sitä melankoliaa on startiksi hidassoutuinen, mutta toisaalta surua purkava raita on oiva intro tulevalle. Välissä pyörähdellään menevästi ja tunteet lyövät isosti, kunnes koittaa lopun aika.
Heikkona suhun -ankkuri tuntui aluksi eroavan liiaksi joukosta, mutta sähkökitaroineen kaikkineen siivu on toimiva sulkija ei-niin-itkuisille lauluille.
Mika Roth
Lukukertoja: 189
