Omakustannealbumit – Toukokuu 2025
Aino Elina: Kite
Edinburghin lappilaisiin itsensä laskevan Aino Elinan uusi albumi on itse asiassa kuin kaksi EP:tä yhdessä. Ensin neljä raitaa kuullaan englanniksi ja sen jälkeen kuullaan suomenkieliset versiot samoista. Musiikin tyyli sijoittuu eteerisen elektropopin kiireettömämmälle puolelle, jossa hetkien taika ja venytetyt äänimaisemat ovat keskeisiä elementtejä.
Haikee on vanhin julkaistu osa, joka ilmestyi jo loppuvuodesta 2020. Albumin sulkija on edelleen menevä, toimiva ja minimalistisin leikkauksin puhutteleva tuokio. Käännetty versio Rainbow Highway saa kuitenkin sanat kuitenkin sanat hehkumaan jotenkin syvemmin. Levyn avaava Kite on vastavuoroisesti julkaisemattomia numeroita ja isompaa äänikenttää rohkeasti hyödyntävä Kite nousee ilmavasti popin taivaalle. Käännös Irti porautuu suomen kielen keinoin jotenkin selvemmin kertojan ongelmiin, sanojen merkitysten heilahdellessa tuulessa liehuvien verhojen tavoin. Kaksikielinen julkaisu herättää syviä tuntoja jo muutamalla korvaan osuvalla sanalla, mikä saa toisaalta kuuntelemaan levyä entistäkin tarkemmin. Merkityksiin ja tulkintoihin vaikuttaa myös aika, sekä se koska ja missä laulun kuulet.
Loppuvuodesta 2021 Sillalla oli taatusti varjoisempi ja melankolisempi tapaus, vaikka No Dusk No Dawn ei periaatteessa eroa miltään osin kaksoissisaruksestaan. Kappaleen kimmoisan jouheva kulku tuntuu vain vuonna 2025 lupauksia kuiskivalta, hämärän hetken vangitessa jotain ainutlaatuista niin kertojasta kuin ympäristöstä. Albumin uusin single Dreaming / Suuntaa on kauniin eteerinen raita, oli kieli sitten mikä tahansa. Aino Elina osaa pakata pieniin tiloihin ja nopeisiin vilahduksiin runsaasti painoa, joka ei kuitenkaan paina itse musiikkia tippaakaan alemmas. Jopa ikäviä asioita ja haastavampia tunteita voi käsitellä eteerisin soundein ja armollisin sanoin, mikä on omanlaisensa saavutus.
Kite on rakenteensa puolesta outo albumi, mutta usein huomaan unohtavani, kummalla kielellä satun sanoja kuuntelemaan. Ja se kertoo jo Aino Elinan taidokkuudesta mielestäni tarpeeksi.
Mika Roth
dead martyn: jonny bro’s october lights
Jyväskyläläisen
Joni Vanhasen pitkän linjan projekti
dead martyn julkaisi debyyttinsä jo vuonna 2000, kun
Superstar EP ilmestyi. Jatkoksi oli tarkoitus laittaa nopeasti pitkäsoittoa, mutta homma venyi – lopulta 25 vuoden mittaiseksi odotukseksi. Nyt albumi on viimein ilmestynyt, vaan onko sille enää tilausta tässä ajassa? Alkuvuodesta ilmestynyt
soulstripper / illusions of 1989 -tuplasinkku osoitti kipinän yhä elävän, vaikka instrumentaalinen synapop arvokkaasti olikin ikääntynyt.
Albumilla on tusinan verran raitoja ja vierailevia vokalisteja kuullaan viidellä niistä, joten levy on yhä suurimmaksi osaksi instrumentaalinen. Äänimaisemissa hallitsevia tekijöitä ja sanoja ovat rauhallisuus, seesteisyys, virtaviivaisuus sekä ysärin henkinen hidas tanssittavuus. dead martyn ei revittele raveissa, vaan chillaa mieluummin urbaanin yön loungeissa. Albumia edeltäneelle
roulette EP:lle poimittiin kolme laulettua raitaa, joista nimikappale luo vahvoja
Massive Attack -viboja. Luonteikas naislaulu, trip hopahtavat soundit ja rytmi, joka on samaan aikaan kiihkeä ja raukea. Toinen
Maria Solan äänellä vahvistettu EP:n raita on unenomainen
do you still?, joka on kuin hetki unen ja valveen väliltä.
Albumin mittavin pala niin ajallisesti kuin vierailijoiden määrässä mitattuna on
black waters (october ligths pt.2), jolla
WANHA ja trumpetisti
Antti Hevosmaa avittavat. Eikä tiimityö ole turhaa, sillä kappale kasvaa albumin jälkimmäisen puoliskon keskiöksi. Monimutkaisempi, jopa progeisempi, sukkulointi ja eri tasot syövät seitsemän minuuttia hujauksessa. Samaan levyn alkupuolella kykenee myös WANHAn kanssa esitetty
october lights, menevän sykkeen ja liki synapoprokkia viistävän fiiliksen purressa.
Instrumentaaleista tuplasinkun raidat ovat kärkikaartia, minkä lisäksi nimeään heijasteleva
sumuiset vuodet keinuu taiten ja
(h)aamu osaa pysäyttää ajan. 25 vuotta on pitkä aika valmistella levyä, mutta viisarit lienevät riittävän kaukana 90-luvusta, sillä albumi on mielestäni raikkaan ja tuoreen tuntuinen.
Mika Roth
Diamond Jam: Mind Control Experiments
Jyväskyläläinen rockryhmä
Diamond Jam oli 10-luvun alkupuolella useampaan otteeseen Desibeli.netissäkin tapetilla. Yhtyeen ysärivetoinen kitararock mellasti vapaana action rockin ja grungen välimaastossa, kuulumatta kuitenkaan kumpaankaan leiriin selvästi. Biiseissä oli rosoa ja toisinaan tarttuvuuttakin, mutta sitten laski hiljaisuus, kuten monien bändien kohdalla tapahtuu ja näin mentiin vuosikymmen eteenpäin.
Itse asiassa Mind Control Experiments -albumin valmistelevat äänitykset käynnistyivät jo helmikuussa 2019, mutta vuosi myöhemmin maailma pysähtyi ja valmista tuli vasta vuoden 2024 lopulla. Eikä esikoisalbumi ole mikään ’best of demos’ -viritelmä, vaan materiaali on tuoretta – tai ainakin aiemmin julkaisematonta. Levyn alkupuolen sinkkupotentiaalisin veto kuullaan kolmantena, kun terhakka
Hindsight summaa kaiken alle kolmeen minuuttiin grungeisella tavalla ärhäkälle soundaten.
Dinosaurs puraisee myös hieman myöhemmin terävällä purukalustolla, muistaen melodisemmankin puolen jauhannan merkityksen.
Hartiapankin voimin tehdyt äänitykset treeniksellä ja kotistudiossa ovat tuottaneet hämmästyttävän laadukkaan äänipaketin, joka ei tekniseltä puoleltaan häpeile edes maailmanluokan tuotoksille. Sisaruksiaan keveämpi
On a Trail of Bad Dreams pelaa ilmavan keveiden, jopa leikittelevien välien kanssa, kertosäkeen isomman jyräseinän pyyhkäistessä vain ohimenevästi kaiken yli. Taitoa ja näkemystä huokuu myös rokimpi
Fountain of Youth / Chain Reaction, jonka lopussa heavyrock raikaa komean ajattomasti. Metallisimmillaan meno on
Ultimatumin kohdilla, vaan nytkin soundi elää ja hengittää, ryhmän pysytellessä rokimmalla puolella laidunmaita. Kiekon sulkeva
Revelation osaa taas rokata ja groovailla aurinkoisesti, vokalistin jykevän äänen päästessä oikeuksiinsa vaihtuvissa asemissa.
Mind Control Experiments on ansiokas ja monitahoinen albumi, jonka soisi saavan jatkoa, koska yhtye ei ole koskaan aiemmin ollut näin mainiossa vedossa. Tallenteiden perusteella nyt ainakaan. Erinomaista työtä!
Mika Roth
Lauri Supponen: Dwell
Lauri Supponen on kokeellista äänitaidetta orgaanisin ja pääosin akustisin soittimin luova kotimainen artisti, jonka tekemiseen tutustuin pari vuotta sitten
Solsirépifpan-yhteistyöalbumin kautta. Opin tuolloin mitä on prekaarinen musiikki, sekä erityisesti sen, että Supponen voi luoda mitä vain. Olivathan kaikki rajoja kumoon tuuppineen levyn raidat Supposen itsensä säveltämiä.
Dwell on kuuleman mukaan Supposen paluu kotiin. Paluu musiikillisesti, henkisesti vai ihan fyysisestikö, sitä en osaa sanoa, mutta albumi on ainakin mielen tasolla melkoinen matka. Musiikillisesti levyn neljä teosta keskittyvät äänen pienten sävyerojen vaihteluun, saatesanoja lainatakseni, mutta äänet tuotetaan eri osissa erilaisin keinoin. Neljään osaan jaettu pääteos
Dwell on sopraanon ja akustisen kitaran kanssakäymistä, ja siten luultavasti helpoimmin lähestyttävä osa satunnaiselle kuulijalle. Äänet nousevat ja laskevat, pitkään kuullaan pelkkää laulua, jossa tavuja venytetään kuulaiksi säteiksi ja ne ajetaan äärimmilleen. Kitara on sopuisa säestäjä ja osin omien polkujen kulkija, kunnes polut taas risteävät.
Bassoklarinetille kirjoitettu
Eau & gaz á tous les étages hyödyntää Oslon Vigelandin Mausoleumin kaiun voimaa, äänten liikkuessa hiljaisuuden hämärissä suuren osan ajasta. Vähemmän on enemmän ja kun äänet voimistuvat hetkeksi ja haipuvat seuraavassa liki äänettömyyttä, huomaat todella kuuntelevasi jokaista nuottia. Albumin avaava
Gaz aux étages viola on sirpaleisin ja häiriöisin teos, viola d’amoren äänten sinkoillessa sinne, tänne. Siinä missä levyn sulkeva
Opus nen hakee säröäänistä jonkinlaista harmoniaa, satsaa avaus mielestäni täsmälleen päinvastaiseen suuntaan – aivan kuin albumin päät olisi rakennettu vastaamaan toisilleen. Lähimmäs sydäntäni pääsi silti Opus nen, kiitos siron baritonisaksofonin.
Kuten todettua, Dwell on matka monella tavalla ja tasolla. Dwell lähettää terveisiä Supposen tutuille, ja itse tulen kuulemaan vielä monesti neljän uhanalaisen laulun sarjan, eli Dwellin, itsessään. Kiitos näistä äänistä.
Mika Roth
Meemio: Yökerhotrilogia
Räppäri/lauluntekijä
Meemio työnsi kourallisen tyylejä silppuriin ja sekoitti iloksemme loppuvuodesta 2023 värit seinille räjäyttäneen
Taistelu elintilasta -albumin. Yökerhotrilogia on kolmas pitkäsoitto kolmen vuoden sisään ja Meemio vain kiristää tahtia ja etunojaansa, kun hyperpop, kitarainen indierock ja dreampopilta soundaava elektronisuus sovitetaan samaan tilaan trip hopin kanssa. Kaikki silataan suomenkielisellä räpillä, laululla ja vierailevilla vokalisteilla. Voilà!
Levy kronikoi öisiä ilmiöitä ja niiden vuorovaikutuksia etsivien ihmisten kanssa. Kokeellinen on vain termi, mutta Meemion kohdalla sanan positiivisin tila kaivetaan esiin. Meemio tutkii ääniä ja muotoja, leikittelee palasilla ja yhdistelee niitä vaistonvaraisen tuntuisesti. Ykkössinkku
1so Bleiseri ampuu bassolla tamppaavan dancen päätyyn,
Lintu lentää taas elektrorockin siivin horisontin valoon. Rakenne on simppeli, tarttuva ja osistaan riemun irti ottava.
Lempi Elon vokaaleilla vahvistettu kolmossinkku
Miksei tnä ei selitä otsikkoaan, frusciantemaisen melodian taapertaessa pienen pintansa alla ja potkiessa hiljaa kiviä poprockin rantakadulla. Minimalismi on nyt kampivoimaa, jossa ei tunneta maksimia.
Sinkkujen rinnalla rikasta fasadia rakentaa
Katvealueen kanssa esitetty
Ulkopuolella, jonka tuhti kosketinkoukku ja taipuisa melodia muokkaavat hetken purppuraiseksi unelmaksi. Sekavuuden rajalla heiluva
Yökerhosta yökerhoon rikastaa taivasta yllä, päiväkirjamaisen tekstin summatessa yön kansan eloa.
Saara Isolan vahvistama
(Saara näkee myrskyn) on täynnä toiveita, mutta
Petra Sirkelän runous nostaa
(((Petra näkee myrskyn))) -hetken sadunomaiseen välkkeeseen. En luultavasti tajua puoliakaan, mutta eikö pihalla oleminen kuulu öisen odysseian henkeen?
Reseptoreilla pitää kiirettä, kun
((Mio näkee myrskyn)) nykien huipputarttuvaa virtaa vain reilun minuutin ja
Varastetut tavarat haisevat reality-dokumentille. Niinpä kun lopussa
Beibe, sun käsissäs mä sulan, voin vain kiittää onneani, että pääsin yöjuoksuun mukaan.
Mika Roth
Nina Kaitaranta: Ullakolla
Nina Kaitaranta summasi vuoden 2022
Minä valitsen tämän -debyyttialbumilla soolouransa alkupuolen. Hieman yllättäen toiselle pitkäsoitolle ei ole kelpuutettu yhtään raitaa vajaan kahden vuoden takaiselta
Hymy herkässä EP:ltä, ei edes uusitulla soundipaketilla. Ullakolla on esikoista rämisevämpi ja luomumpi kitararock-levy.
Kaitarannan säveltämät ja sanoittamat kappaleet kertovat elämän kurveista, kommelluksista ja haasteista, joilla asiat sanotaan kuten ne ovat. Rehellisyys heijastuu myös bändin soundiin, positiivisen ja rakentavan reteyden hallitessa. Pinnalle nousee monesti sähkökitara, mutta myös taustalla vaanivat koskettimet tekevät taikojaan. Tuohon kun lisätään vielä rytmiryhmä, joka osaa muutakin kuin tasaisen teollisuuskompin takomisen, niin perustat ovat mallillaan. Näillä hartioilla
Uppoava laiva voi keikkua tuhon reunalla ja
Se mikä ei tapa ottaa valelopun jälkeisestä finaalista tehot irti. Raskaus ja rosoisuus ovat tietysti vaarallisia tulitikkuja, mutta mielestäni
Hieman väsynyt pysyy oikealla puolella rajaa.
Eikä edistyminen jää vain soittoon, sillä Kaitaranta on kehittynyt niin tekstittäjänä kuin vokalistina.
Aamu Tammelassa on väkevä avaus, jolla elon myllerrykset pidetään kannen alla – vaan ei täysin. Rauhallisempi
Hieman väsynyt etsii kasvoista jälkiä, vai onko kuva sittenkin peilikuva?
Kieltäydyn juhlista pistää myös kertojaa kuriin, kun mopo tahtoo keulia joka tilaisuuden tullen. Elo heittää pureskeltavaksi kovia kysymyksiä, joihin saattaa löytyä vain hankalia vastauksia. Kaitaranta on kova, vaan ei armoton, ja tuo on tärkeä palanen albumin rakentamassa kokonaisuudessa. Vaikeaa on, mutta ei mahdotonta ja elämässä on paljon hyviäkin asioita. Ne vain pitää nähdä, kuin
Pionin hymyssä.
Ullakolla yllätti, muutenkin kuin nimibiisillään, jonka voi nähdä niin fyysisen kuin henkisen rojun konmarituksena. Toisella pitkäsoitolla rock soi ja tunteet nousevat vain kevyesti suodatettuina pintaan, mutta tärkeämpää on mielestäni bändimäinen soundi ja ote, jolla tuleva on avoin mahdollisuuksien maa.
Mika Roth
Solemn Golem: THE BBQ BALL
Solemn Golem, eli tamperelainen
Pyry Urhonen, heittää peliin melkoisen kierrepallon massiivisen poprock-albumin muodossa. Huutava otsikko viittaa kuulemma americanan ja country rockin grillikastikkeeseen, joka yhdistyy taiteellisesti haastavamman ja korkealentoisemman musiikin tanssiaisiin. Eli draamaa ja jännitettä on, mutta massoille uppoavalla tyylillä ryyditettynä.
Viimekesäinen sinkku
What a World saattoi ilmestyessään tuntua hivenen mutkikkaalta ja soundien harsomaisella rajattomuudella haastavalta, mutta albumilla se edustaa selkeämpää lohkoa. Hidas ja melodinen poppis leijailee massiivisten, vaan keveiden tuulten vietävänä.
Here for Comfort & Kicks ottaa akustisesta kitarasta ja isosta äänimaisemasta tehot irti.
Succession on saman jatkumon hedelmiä, kun taas
Hot’n Sweaty and Sand Under the Waistband (Could We Be Happier?) lipsuu jo psykedeelisemmin sävyttyneen poprockfolkin puolelle. 60-luvun henki ja grillikastikkeen makea tuoksu sekoittuvat loputtomiin auringonlaskuihin, hiekan poltellessa mukavasti jalkojen alla. Ah, mitä americanaa.
Eikä koko levy sentään leijailua ole, juhlissa on myös varjonsa, alkovinsa ja suljetummat aukionsa.
Time to Eat the Rich Is Long Gone (Dressed for Destruction pt.II) tuo rokimman soundin mukaan, jolloin teksti saa enemmän nojaa taakseen. Siinä missä
The Saviour Won’t Be Square (Dressed for Destruction pt.I) on vielä ns. normaalimpaa americanarokkia, lähtee jatkumon toinen osa sirpaloitumaan ja loppualbumilta löytyvä kolmas osa
How Far to Completely Lose Touch? (Dressed for Destruction pt.III) sulkee levyn sisältä löytyvän trilogian linjat.
Alussa mainittu taiteellisuus ilmenee ylipitkissä nimissä, kerrostetuissa äänikentissä ja peruskertosäkeiden puuttumisena. Tätä levyä ei niin vain lauletakaan mukana, vaan matka on pidempi, mutkikkaampi. Korkeat tavoitteet ilmenevät taiderockin ja äänitaiteen puolelle karkaavina numeroina, joista
We Drove The Fast Car to The Manor on lähinnä ääniteatteria ja
The Last Christmas -sinkkuherkku hämmentää ankkurina edelleen. Melkoinen tanssiaissoosi.
Mika Roth
The Shafts: Silver Star
Rockoopperat olivat 70-luvun ilmiö, jonka upeimpia saavutuksia olivat mm.
Jesus Christ Superstar ja
Quadrophenia. Tänä vuonna kaksikymppisiään viettävä kitararockryhmä
The Shafts on päättänyt tehdä oman rockoopperansa, aiheena pikamuoti ja vaateyrittäjyys. Musiikin muoto on retroinen kitararock, vahvojen 60-luvun vaikutteiden paistaessa läpi. Vuoden 2023
Telemarketer-levyn linjoista on menty aikajanalla nyt selvästi naksaus, pari taaemmas.
Kaikki alkaa kuin
The Wallissa, eli aluksi saavutaan konserttiin, liput tarkastetaan, minkä jälkeen päästään itse asiaan.
Fast Fashion, Fast Life paukkuu kuusarikitararockin raikkaalla voimalla, mitä seuraa hitaammin soutava ja melodisempi numero.
Learn From the Past siirtää jalkaa 70-luvun progemman kamarin puolelle, vaikka helkkyvä ja kirkas soundi yhä pinnassa pysyykin. Teatraalisuutta korostaen A-puoli on nousua ja kukoistusta, mutta myös varjoja ilmestyy reunoille, kun markkinointistrategiaa pohditaan ja ulkoiset vaikuttajat tulevat kuvaan mukaan. Sosiaalisen median ylivalta näyttäytyy pakollisena pahana.
Silver Star loistaa aikansa, vaan venkoileva
Marketing Strategy varastaa shown.
Täysi elektrotaklaus pamahtaa pimeästä kulmasta, kun
Unicorn vaihtaa kuvitteellista albumin puolta. Alle minuutin mittainen pala johtaa 70-luvun diskorockia tuikkivan
The Dress Coden peilipallon alle. Kokaiinipölyt voi osapuilleen haistaa ilmasta ja sitten tarinassa tapahtuukin käänne kylmään suuntaan, kun yrittäjä pistää firman lihoiksi, tekee ison tilin ja haistattaa pitkät periaatteilleen. Fyrkkaa on ja hauskaa tietysti, vai onko?
Money to Spend tanssii setelisateessa, kriittisyyden terien pyöriessä miltei protestimaisella hilpeydellä.
Bob Dylan lienee kuultu, mutta totean tämän vain hyvällä. Takaisin
Pink Floydin varjoihin tiputaan
Black Holen kautta. Lopussa päähenkilö tajuaa kaiken menneen pieleen, aivan kuin
Jimmy karauttaessaan
Ace Facen vespalla viimeisen kerran matkaan.
Mitä rockooppera meille tällä erää opetti? Ainakin sen, että ankkuribiisi
Just Push Payn aikana voi jo ostaa liput seuraavaan näytökseen ja virne levenee. Kapitalistinen maailmanpyörä jatkaa kiertämistään ja pojat hymyilevät kuin
The Kinks konsanaan
Lola-sinkun kannessa.
Mika Roth
Lukukertoja: 233