Tanssiva Karhu: Korillinen sieniä

Tanssiva Karhu on folkahtavaa, progehtavaa ja hiukan psykedeelistäkin poprockia luova orkesteri, joka summaa matkaansa kokoelmalla. Kymmenvuotiselle uralle on mahtunut monenlaista kurvia sekä käännöstä. Julkaistessaan Luonnossa-debyyttialbuminsa vuonna 2023 yhtye jätti varhaisemman materiaalin rauhaan, tehden tiukan linjauksen menneen suhteen. Nyt varhaisten teosten pariin palataan, tuoreempien arkistoherkkujen kera. Korillinen sieniä tarjoaakin väri- ja soundiloistoa koko folk-metsän edestä.

Alakulttuuritalo / Panama-levyt

Ensimmäinen kymppi täynnä, kyllähän sitä jo kelpaakin juhlistaa ja koriin on päätynyt monenlaista purtavaa. Allekirjoittaneen maailmaan Tanssiva Karhu keinahteli ensi kertaa kuutisen vuotta sitten, kun Eilinen-sinkku loihti mieleen niin Mamas & the Papasin kuin Kasevankin. Tuotakaan kappaletta ei kokoelmalla muuten kuulla, mutta eihän elämässä kaikkea voikaan saada ja korilla on laitansa. Albumi avataan tuoreimmalla sinkulla Hiljaisuus, jonka jälkeen mennään sitten kronologisessa järjestyksessä menneestä kohti nykyisyyttä.

Kokoelman varhaisimmat aiemmin julkaistut raidat ovat vuoden 2017 sinkut Ajopuu ja Omenapuiden huumaava tuoksu, jotka löytyvät melko keskeltä kiekkoa. Tämä antaa samalla osviittaa siitä, kuinka selvästi satsi painottuu menneeseen, bändin varhaisiin päiviin. Sinkkukaunokaisten remasteroidut soundit kuulostavat tietysti hunajaisen upeilta, etenkin Ajopuun ajelehtiessa kiirettä pitkin virtaansa, mutta onhan itse materiaalikin jo näissä kohdin vakaata. Nuorempi yhtye ei ehkä oivaltanut vielä nyanssien kaikkia mahdollisuuksia, mutta tutut ainekset olivat jo kuultavissa.

Ja vertaamaan päästään eri aikakausien antimia heti kättelyssä, kuin tuoreimman sinkun perään saadaan wanhaa kunnon demo-osastoa. Bändin ensimmäisistä studiossa äänitetyistä demosessioista on löytynyt Rouva Andersson, jonka vinhan polveileva folkpop leijailee syksyisen lehden tavoin lempeässä tuulessa. Monella kokoelman raidalla puhalteleva Jimi Tenor antaa saksofonin soida Kaunis aurinko -kerroskakulla ja Janne Lastumäen koskettimet toimivat folkrockimman soundin tärkeänä vahvistuksena. Kuusaripisteet ovat korkeat myös kun Lentoon, lentoon liitelee lemmen nostattamana. Ehkei mitään välitöntä klassikkokamaa, mutta kiva silti kuulla näitäkin pienokaisia, ja demokamaksi biisikolmikko on ilahduttavan kypsää.

Syvempiin vesiin yhtye uskaltaa vuoden 2018 tuplasinkulla ja jo parin vuoden kehityksen täyttä mittaa ei voi kuin ihailla näin jälkikäteen. Talvisella merellä puhaltaa folkrockin tupaan tuoreempia sävyjä ja vaikka tämäkin raita on tietysti remasteroitu, niin biisin voimallinen lämpö pääsi suorastaan yllättämään. Sinkun B-puoli Tuulet on Tinji Vuoren uudelleen miksaamana saanut tukevuutta tuuleensa, eikä alkuperäisestä herkkyydestä ole silti tarvinnut tinkiä tippaakaan. Ison kokoonpanon moneen taipuva ja vivahteikas soitto on yksi keskeisistä voimavaroista, joita bändi on vuosien saatossa oppinut hyödyntämään entistäkin tehokkaammin. Nyt ollaan oikeiden herkkutattien äärellä.

Ajan jalostavan vaikutuksen kuulee myös mitä selvimmin Luonnossa-albumin sessioista rannalle jääneessä Viestintuoja-raidassa. Jimi Tenorin saksofoni ripottelee kultaisia hippuja, huilu kaartelee, moniääninen vokalisointi kirjaimellisesti mykistää kuulijan ja loppuhan on yhtä suurta nousua kohtia huippua. Kesän 2022 tuplasinkulta olisin itse nostanut debyyttialbumille jo Pariisiin, oui oui -helmen, joka saatesanojen perusteella taisi olla vain liian kummallinen. Hmm, ehkäpä näin, mutta eipä mustatorvisienikään toisaalta jokaisen makuun ole, vaikka allekirjoittaneen mielestä ykkösherkkua onkin.



Kukaan ei ole aarteilleen niin sokea kuin itse luoja, joten vain se selittäneen myös Paha penni -kappaleen sivuun jäämisen Luonnossa-levyn sessioista. Tässä on taas kaikki olennainen kohdillaan, eikä mielestäni yhtäkään turhaa rönsyä. Progeinen vivahteikkuus, sopivasti kultakauden vapaata The Beatlesia mausteena, mutta vain ripauksena. Tenorin sakspiippu käy jälleen kitaran kanssa iloluonteista piirileikkiä, pianon täydentäessä jo valmiiksi muhkean äänimaiseman, kaiken pysyessä silti ilmavana.

Korissa onkin tässä vaiheessa jo paljon tavaraa, kauas on tultu lähtöpisteestä ja taival on armotta päättymässä. Niinpä kun Sinun laulusi soi! päättää retken, tulee sydämeen hiukan haikea olo. Joko sen piti loppua, eikö mitään enää löytynyt jalostamo-leikkaamon lattialta? Ankkuri soi silti heleän kepeästi, Jenna-Marie Laineen vokaalit kaartelevat vienosti ja laulu se vain soi ja soi ja soi. Ehkei ole parempaa tapaa sulkea kokoelmaa, joka viimein antaa myös Tanssiva Karhu -yhtyeen historialle sen ansaitseman juhlajulkaisun.

Mika Roth