Hearthill: Rockin’ in the Graveyard

Hearthill jyräsi aikoinaan kotimaisilla kitararockin kentillä, julkaisten 80- ja 90-lukujen taitteessa nipun legendaarisiksi laskettavia albumeita. Pitkään telakalla ollut yhtye palasi 10-luvun lopulla ja vajaa kaksi vuotta sitten ilmestynyt The Love Circus -pitkäsoitto osoitti, ettei taika ollut kadonnut näpeistä. Kyseisen albumin julkkareissa äänitetty Rockin’ in the Graveyard on yhdistelmä vanhaa ja uutta. Roots, rock’n’roll ja rockabilly ovat keskeisiä avainsanoja, vaan eivät suinkaan ainoita rajamerkkejä.

Bluelight Records

Levyn julkaisutilaisuudet ovat usein värikkäitä ja vaikeasti ennustettavia tapauksia. Toisinaan huomio on täysin uudessa albumissa, jonka materiaali soitetaan uskollisesti alusta loppuun ja bonuksena saadaan pari menneisyyden herkkua – ehkä. Hearthill on lähestynyt uusimman albuminsa julkaisutapausta täysin toisesta suunnasta, mikä tekee Rockin’ in the Graveyard -livetallenteesta mielestäni samalla arvokkaamman.

Hearthill on ytimeltään angloamerikkalaista runttaa suosiva rokkibändi, ja sitä kannustava väki on rokkia rakastavaa kansaa, joka ymmärtää myös rootsin ja americanan päälle. Niinpä rokettirolli saa soida ja tähtäimessä on ollut täydellinen rock’n’roll-keikka. Ja sellaisessa pitää helsinkiläisten mielestä viskoa heti kunnon alkulöylyt kiukaalle, ettei kellään ala suotta kravatti tai jakkupuku kiristämään.

Annetaan kansalle sitä, mitä kansa haluaa, on moni ehtinyt todeta ammoisista ajoista lähtien. Hearthillin tapauksessa moinen valinta johtaa siihen, että keikka potkaistaan käyntiin terhakkaasti vuoden 1990 Graveyard Party Blues -albumin nimi- ja avausraidalla, joka aikoinaan avasi Hearthillin ilmaisua rockabillyn suuntaan. Valinta on tietysti osuva, koska juuri tänä vuonna juhlitaan albumin 35 vuotista historiaa ja kokoonpanokin on pysynyt noista päivistä samana.

Nimibiisi puksuttaa edelleen kuin juna, keikkuen ja keinuen öljyisesti kiiltäen, eikä venttiileistä pääse ilkeää naksutusta. Soitossa on terää ja rosoa, vaan pohjalla vaikuttaa myös vastustamaton svengi, jota bändi kohtelee kunnioittaen. Ufo Mustosen viulu kruunaa jo valmiiksi vivahteikkaan kakun ja se on siinä, koska tunnelma saadaan kerrasta kohdilleen. Tästä eteenpäin homma sujuu kuin käsikirjoitettuna ja yhtye nauttii bileiden juhlakaluna häärimisestä.

Samaiselta Graveyard Party Blues -kiekolta löytyvät Lost Paradise ja Pour Me Some Water jatkavat vahvaa alkukiitoa, ensinnä mainitun ollessa samalla koko livepaketin lyhimmän numeron. Raskas etunoja pitää koneen kuumana, groovaavamman ja rennomman vaihteen maistuessa, jos mahdollista vieläkin maukkaammalta. Samuli Laihon kitarasta on moneksi ja monitaitaja Jussi Sydänmäki on juuri sellainen sähköjänis, kuin minä herra on totuttu kokemaan. Rock on kokovartalolaji, eikä lauteilla lasketa hikipisaroita.

Vuoden 1991 Soul Food -pitkäsoiton avaava Gas Station jatkaa päivänpaisteisempaa kitararockia isomman boogievasaran paukutellessa aikansa, kunnes palataan vuoden 1988 Hearthill-debyyttialbumin äärelle. Tuolta kaiken avanneelta valiolta kuullaan nyt He’s Allright, sekä loppukeikasta tietysti vielä Love Rain On Me, jota ilman koko tapausta olisi ollut vaikea edes kuvitella. Jotkut vedot pitää vain kuulla, mutta Hearthillin tapauksessa pakkopullasta ei tarvitse puhua, kun nisu on ykkösluokkaista ja tuoreustakuu pitää aina vain.

Pitkän lämmittelyn ja useampaa kaistaa käyttäneen paahdon jälkeen päästään uuden The Love Circus -kiekon herkkujen pariin. Yllättäen kolmesta uudelta albumilta mukaan päässeestä vedosta ei löydy Damned Dog Whistlen vihellystä, mutta rokkaava Hemingway ajaa kyllä asiansa. Fiilis muuntuu lievästi, mutta menopeli nousee kyllä jouhevasti americanan rootsisille raiteille. The Love Circusin rockabillysti avaava I’m Moving istuu myös paikalleen ongelmitta, riehakkaan soiton revitellessä tyylillä ja hymyn hiipiessä suupieleen.

Nostalgia on voimaa, mutta en vieläkään täysin lämpene Blue Foolin kaartelulle, joka tuntuu linkiltä Elvis Costellon ja The Kinksin väliltä. Melodisuus ja pehmeämpi ote tuovat toisaalta juhlaan vaihtelua ja kappale jää yhä kerrasta soimaan päähän, joten ehkäpä ongelmat ovat enemmänkin allekirjoittaneen vastaanottavassa päässä. Hassutteleva Looney Dance olisi toisaalta voinut mahtua samoista syistä mukaan, mutta näillä valinnoilla mennään ja näihin tyydytään.



Loppukeikka vietetään taas vakaasti 80- ja 90-lukujen taitteen materiaalin parissa, mutta rockin ajattomuus toimii bändin eduksi. Shake It Up ei kuulosta laisinkaan ikääntyneeltä tapaukselta, vaikka aikoinaan joidenkin mielestä Hearthill edusti jo lähtökohtaisesti vaarisarjaa. Moisille vääräleuoille voi aina heittää ankkuri Rock-a-Billy Guyn niskaan ja todeta, kuinka kaikki on lopulta kierrossa ja pyörityksessä.

Kaksitoista raitaa ja selvästi alle 40 minuuttia ovat livelevylle säälliset mitat, eikä sekaan ole sullottu mitään pitkitettyjä soolopurkauksia. Bändin tavoitteena on oletettavasti ollut energiatasojen korkeana pitäminen ja kiesin liikkeessä pito, eikä tässä yleisön edustajana tarvitse nurista mistään. Kaikki tapahtuu tarkoituksesta ja kuulija asetetaan kuninkaallisen asemaan. Kiitos tästä, Hearthill!

Mika Roth