Francis Rossi: The Way We Were vol. 1

Status Quon ikoninen boogiejyrä Francis Rossi on käynyt läpi henkilökohtaisia demopinojaan ja löytänyt joukon ainutlaatuisia tallenteita. Demot ovat hetkiä ajassa, tuokioita ja ensimmäisiä luonnoksia, joista voi syntyä eri aikoina hyvinkin erilaisia lopputulemia. Osa kappaleista on ilmestynyt Rossin soololevyillä tai Status Quon kiekoilla, mutta erilaisina versioina, toisenlaisina näkemyksinä. Näiden lisäksi uudelta albumilta löytyy viisi aiemmin julkaisematonta arkistojen aarretta.

Ear Music

Kuten Rossin soololevyjen yhteydessä on toistavasti saatu todeta: miehen voi saada ulos Status Quosta, mutta Status Quoa ei saa ulos miehestä. Albumi polkaistaan käyntiin Rossin ja Bob Youngin vuoden 2005 The Party Ain’t Over Yet -kiekolta löytyvällä Gotta Get Up and Go -vedolla, joka soi nyt energisempänä, suorempana ja välittömämpänä.

Itse asiassa kaikki levyn biisit ovat nimenomaan Youngin kanssa kirjoitettuja ja useampia uudelleenmuokkauksia/versiointeja määrittää halu löytää alkuperäisten ideoiden ja ajatusten henki. Toisinaan se tarkoittaa asioiden yksinkertaistamista ja kurvien suoristamista, toisinaan taas soundikentän lievää karsimista, jopa vaientamista. Innokkuuden korostaminen, juuri tiettyjen tunteiden ja tuntojen esiin nostaminen sekä korostaminen. Kerran toisensa jälkeen Rossi tähdentää saatesanoissa olevansa tyytyväinen jo aiemmin äänitettyyn versioon, mutta… ja sehän riittää jo perusteluksi uudelle kierrokselle.

Mielenkiintoisesti Rossi nostaa yhdeksi musiikillisen perintönsä avainkohdaksi Tongue Tied -raidan, joka Quon toimesta ’ylisoitettiin’ ja ’ylikuorrutettiin’. Enkä voi juuri toista mieltä olla, sillä nyt kaunis ja selvästi The Beatlesille himpun velkaa oleva kaunokainen pidetään pienenä, herkkänä ja koskettavana. Joskus siirtymät ovat pienestä kiinni ja vuoden 2004 XS All Areas – The Greatest Hits -kokoelmalla aikoinaan ensikertaa kuultu You’ll Come Around kärsi Rossin mielestä karsinnasta. Tässä tapauksessa tuottaja oli yhtä mieltä ja muusikko toista, mutta lopulta tuottaja voitti ja kokoelmalle päätyi hillitympi sekä karsitumpi muoto. Nyt on muusikon, eli Rossin, vuoro näyttää. Mitenkään kenenkään suuntaan liikoja kääntymättä on kuitenkin todettava: Rossinkin mielipiteessä on pointtinsa, tuhdimpi näkemys toimii osin selvästi paremmin.

Status Quon vuoden 2007 In The Search Of The Fourth Chord -albumi otettiin jo aikoinaan ristiriitaisesti vastaan. Kuinka ollakaan, juuri tuolta albumilta on otettu eniten bändin kipaleita mukaan ja niitä myös työstetään ennakkoluulottomasti. Näin ahkera muokkaustyö olisi voinut poikia jopa ’uuden’ version koko albumista, mutta ehkäpä päivitetyt näkemykset on sittenkin parempi julkaista Rossin omissa nimissä.

I Don’t Wanna Hurt You Anymore paljastaa armottomasti, kuinka Rossi koki – ja kokee nähtävästi edelleen – lukkarinrakkautta countryn suuntaan. Quon kanssa kappaleet kääntyivät vaivattomasti tutuksi boogierockiksi, jota ajettiin omilla raiteillaan eteenpäin, eikä soolo-Rossikaan miltään suoranaiselta lehmipojalta soundaa. Mutta idea on kiistatta kääntynyt muutaman asteen uuteen suuntaan, eivätkä preeriat mielestäni sotke mitään. Pennsylvania Blues Tonight soi tahollaan rennon painottomasti, kiilaten albumiversion eteen, vaikka varsinaisia dramaattisia eroja versioissa ei olekaan havaittavissa.

Rossin sooloalbumeista vuoden 2010 One Step at a Time on niin ikään edustettuna peräti neljällä raidalla. Näistä Tallulah’s Waiting jolkuttelee polkuaan kuten haluaa ja Rossi tuntuu nyt vain alleviivaavan sitä, että tekijän tulee pitää kiinni visioistaan ja ideoistaan. Yksinkertainen kappale simppeleistä asioista, jotka ovat kuitenkin pinnan alla niitä tärkeimpiä elämässä. Faded Memory on myös kuin opetustunti hitaamman biisin maaliin saamisesta, sekä sovitusten vaarallisuudesta alkuperäisille ideoille, koska nytkin on pitänyt palata takaisin pajalle työstämään muotoa.

The Way We Were vol. 1 -levyn pihvi on tietysti aiemmin julkaisemattomissa numeroissa, joista ensinnä kuullaan tarttuvimmaksi osoittautuva Scary Mary. Quo/Rossi on laulanut monista naisista, eikä mallikkaasti boogaava Scary Mary häpeä kovaakaan seuraa, joten biisi on ansainnut paikkansa kärkikahinoissa. Muita neljää raitaa saadaankin sitten odotella albumin loppupuolelle asti, aivan kuin Rossi ei itsekään olisi varma niiden kantavuudesta.

Minkäänlaisia kantavuusongelmia en kuitenkaan huomaa Why I’m Walking ja Load On My Mind -raidoissa, jotka kumpainenkin soundaavat kovasti klassisille Quo-kappaleille. Jälkimmäisen rakenteesta olisi voinut syntyä jopa Quo-ässä bändin isolla panostuksella, mutta kuten Rossikin toteaa: kaikkia hyviäkään kipaleita ei saatu albumeille. Rossi osoittaa myös todellisen bändimiehen sydämensä todetessaan, että joskus omia biisejä pitää vain sysätä yhtyeen levyiltä syrjään, jotta jokainen halukas voi tuoda tuotoksiaan mukaan yhteiselle albumille – vaikka ne eivät välttämättä aivan yhtä laadukkaita olisikaan.

Heppoisempaa kamaa on sen sijaan Can’t Change The World, josta kuuleman mukaan löytyy arkistoista vielä useampi eri versio. Tiedä sitten versioista, mutta tämä arpa ei kyllä voittanut. Kokoelman sulkeva Life Has Changed on taas yllättävänkin sinisävyinen numero, jolla on toki thebeatlasmaista melankoliaa, mutta joka sen takia olisi ollut kovin kumma tapaus bändin albumilla ja sopii soolo-Rossin julkaisulle luontevammin.



Ensimmäinen sipaisu arkistoihin on siis tehty ja Rossi/Young-kaksikon kynäilemiä uuden vuosituhannen kappaleita on löydetty runsain mitoin. Paljon aikajanaa jää kuitenkin kattamatta, sillä kaksikko kirjoitti materiaalia yhdessä jo 60-luvulla, eikä Bob Young ollut suinkaan ainoa Rossia avittanut kynäniekka. Myös jo edesmenneen Rick Parfittin kanssa tehtyjä kokeiluja olisi kiinnostavaa kuulla, nyt kun holvin ovea on saatu jo raotettua. The Way We Were vol. 1 antaa jo nimellään ymmärtää, että jatkoa on tulossa.

Mika Roth