Ajankohtaista

Raskaampi albumikooste – Heinäkuu 2022

31.07.2022


Hiroe: Wrought Hiroe: Wrought
Pelagic Records

Hiroe on raskasta instrumentaalimusiikkia soittava orkesteri Yhdysvaltain Philadelphiasta. Musiikin kuvauksessa käytetään niin post-rock kuin post-metal -termejä, jotka kumpainenkin ovat mitä osuvimpia. Nähtävästi kyseessä on vielä bändin debyyttialbumi, jonka ääniaaltojen – tai oikeammin äänitsunamien – voimaa voi vain ihailla.

Kolme kitaraa, basso ja rummut, enempää ei tarvita eikä kaivata. Sanattoman albumin teemana on puolestaan yksilön suunnattomat voimavarat ja mahdollisuudet, tai näin ainakin saatesanoissa myydään. Instrumentaalimusiikin parissa teemat voi/saa toki tulkita kuten haluaa, ja musiikkihan puhuu meistä jokaiselle aina hieman eri tavalla.

Mutta jos tarjottua aihetta ryhtyy avaamaan näiden raitojen kautta, niin olemme periaatteessa hauraita ja heikkoja, mutta tarpeen noustessa ja uhkien kasvaessa saatamme jopa muuttaa maailmoita. Musiikin siirtymät hiljaisuuden kynnyksiltä äänimyrskyjen keskuksiin ovat vavahduttavia, mutta mielestäni Hiroe ei edes jyrkimmissä kliimaksikohdissa sorru metelin luomiseen silkan metelin takia.

Jännä elementti on myös se, että jokainen kappale on aina edeltäjäänsä pidempi, joten kierrokset vain kasvavat, myllynkivet kääntyvät massiivisemmin ja lopussa odottaa Doom Moon. Eihän tuonnimistä kappaletta voi tehdä kevein käsin, joten plus kahdeksan minuutin post metal kaulinta jättää taatusti jäljet, tosin tämänkin äänihurrikaanin sisältä löytyy myrskynsilmä ja kaikki on lopulta perusteltua, pohjustettua ja ammattimaisen tarkasti tehtyä.

Näin massiivinen musiikki kärsii mielestäni aina kotioloissa kuunneltuna tehojen puutteesta tietyllä tasolla. Musiikki on luotu ihmisille ja keikkojen väkevästä magiasta puuttuu nyt ympärillä reagoivan ja oman energiansa takaisin antavan yleisön panos, mutta kyllähän nämä painovoima-aallot voi tuntea ihan ihollaankin. Melkoinen pamaus esikoispitkäsoitoksi.

Mika Roth


King Satan: Occult Spiritual Anarchy King Satan: Occult Spiritual Anarchy
Hemelvlam

Kolmannella albumillaan King Satan on jo saavuttanut kiinteän aseman kotoisilla metallin kentillä. Itse asiassa Occult Spiritual Anarchy -albumi ilmestyi jo huhtikuun alkupuolella, mutta Desibeli.netin postilaatikkoon kiekko kopsahti vasta taannoin. Aikahan nyt on kuitenkin suhteellista, joten mitäpä moisesta.

Vokalisti/multiosaaja King Aleister Satanin ympärille kasvanut kokoonpano on ollut muuttumaton vuodesta 2017, joten yhteinen sävel on jo kirjaimellisesti löydetty aikoja sitten. Bändin nopea ja aggressiivinen industrial metal tunkee syntetisaattoreitaan aina aggrotechin puolelle saakka, kun taas tymäkät kitaravallit ja karjutut/muristut vokaalit rakentavat tukevaa ponttonisiltaa death metalin maiden suuntaan. Tuo tasapainoilu rajoilla leimaa myös kolmatta pitkäsoittoa, vaan onko tilanne uhka vai mahdollisuus, kas siinäpä vasta kysymys.

Sinkuksikin nostettu The Faces of the Devil lienee linjastojen onnistuneimpia liittymiä, kunhan pintaan kiristetyistä koskettimista oppii vain nauttimaan. Toinen sinkkusivallus This Is Where the Magick Happens pusertaa itsensä melodisemmalle sisäkaistalle, herätellen hieman marilynmansonmaisiakin mielleyhtymiä. Sinkuista uusin, The Pagan Satan, edustaa puolestaan King Satanin mittareilla rauhallisempaa soutelua, josta ei tosin jää ainakaan säröä puuttumaan.

Eikä levy lopu sinkkuhinsa, vaan oikeastaan ne mielenkiintoisemmat numerot löytyvät nimenomaan ’ulkokehältä’. Devs Ex Satanas kauhuilee kerrassaan herkullisesti ja Beyond God -rallin tarttuvuudesta moni bändi antaisi vaihdossa jäseniään – ihan genrestä riippumatta. Eikä biisi uuvahda edes superrouhean äänivallinsa alle, vaan suostaan kukoistaa sieltä käsin.

King Satanin tyylistä ei voi vain pitää hiukan, vaan tämä on niitä ’joko tai’ yhtyeitä. Ja siihenhän kaikki on takuulla jo alusta saakka tavallaan tähdännytkin. Mutta on bändistä sitten mitä mieltä tahansa, niin musiikin puolella laadun taso on vain kohoamaan päin.

Mika Roth


Korpituli: As Infinite Shadows of the Nightsky Korpituli: As Infinite Shadows of the Nightsky
Korpituli Productions

Alkuvuoimaista black metalia soittava ja sen vanhoja oppeja kunnioittava Korpituli on päätynyt luottamaan hartiapankkiinsa. Diginä ilmestynyt ja myöhemmin fyysisetkin muodot saava kiekko on projektin toinen, ja sen takaa löytyy yksi mies. Iku-Turso, Khanus ja Wrathage -bändeistä tuttu S. Korpituli on siis pitänyt kaikki narut omissa käsissään, vaan millaisena aukenee herran näkemys black metalin olennaisimmista osasista?

Jylhää on ja mahdottoman synkkää, mutta samalla elämän ja kaikkien luonnonvoimien ikiaikaisuutta ylistävää. Korpituli näkeekin tavallaan meidät ihmiset tunkeilijoina, tai ylimääräisinä tekijöinä, jotka ovat hukanneet pakana-aikoina vaalitun viisautensa. Mikä siis on ns. noituutta ja mikä viisautta – vastauksia on monia, mutta korpimetsien ikiaikaisista voimista ja luonnon energioista kertovan blackin seurassa niitä sopii pohtia kiireettä.

Hoppu ei tosiaan ole mihinkään, sillä levyltä löytyy vain yksi alle viiden minuutin mittainen raita. Mustuus saa siis kasvaa ajalla, rakenteet kohoavat pala palalta ylemmäs (tai alemmas) ja merkittävämpiä ovat Endless Whispers Echon kaltaiset viipyilevämmät teokset, jotka syventävät niin tarinaa kuin siitä kertovaa musiikkiakin. Vetovuorot nopeamman ja maalailevamman, raskaan ja superraskaan välillä ovat myös tarkoin tasapainotettuja.

Blackin ja mustimman doomin rajat ovat aina olleet hämäriä kuin pohjoiset metsät, eikä Korpituli emmi taivaltaa noilla main suuntaan jos toiseenkin. Ja jossain siellä roihuaa myös samaan aikaan melodinen ja metelöivä Nostalgia Burning, kertoen jo silkalla otsikollaan paljon. Nostalgia on voimavara, vaan ei kaikkea ohjaava ylikäsky.

Tässä tehdäänkin kunniaa Bathoryn ja kumppaneiden pioneerityölle, se on selvää, mutta hautoja Korpituli ei ryöstä. Sen sijaan As Infinite Shadows of the Nightsky ottaa tarvittavat ainekset menneestä, jalostaa niistä jotain uutta ja jättää kuulijalle lopulta runsaastikin tulkinnanvaraa.

Mika Roth


Los Peyotes: Virgenes Los Peyotes: Virgenes
Dirty Water Records

Espanjankielen taitoni rajoittuvat harmillisesti lähinnä texmex-baarien menujen ja Tex Willer -sarjakuvien rakentamalle pohjalle, joten Buenos Airesista kotoisin olevan Los Peyotesin sanomat saattavat tekstien kohdalla kolista ohitse. Ainakin parikymmentä vuotta toiminnassa olleen ryhmän alkuvoimainen garage rock osaa kuitenkin nuoteillaan välittää olennaiset ideat sekä ajatukset, joten huudetaan joukossa: Si!

Farfisa ulvoo vokalistin kanssa kilpaa ja kitaraa kuritetaan siinä missä rytmisoittimiakin, ilmassa on runsaasti ääntä, nuotteja ja tavuja. Kolmestatoista raidasta vain neljä ylittää kolmen minuutin haamurajan, eikä pari siivua kellota edes kahta minuuttia. Tiivistys on kuitenkin Los Peyotesin tapauksessa hyve, sillä bändi selvästi tietää mitä tahtoo ja kuinka saavuttaa kohteensa.

Garagen oppien mukaisesti psykedeelisyyspisteet ropisevat myös siihen malliin tauluun, että 3D-laseista kannattaa pitää lujasti kiinni tässä vuoristoradassa. Villejä värejä ja roimaa vauhtia, kemikaaleilta tuoksahtavaa voimaa ja pehmeän musertavaa puserrusta. Eihän tässä pyörää uudelleen keksitä, mutta kun No Puedo Aguantar Mas naulaa itsensä alle kahteen minuuttiin, on hankala inttää vastaankaan.

Garagen piinaava ongelma on vauhtisokeus, sillä talla laudassa lasketellessa saattaa meno muuttua jo muutaman raidan jälkeen puuduttavaksi. Onneksi suht helposti käännettävä Terrorista De La Musica antaakin tempon tipahtaa ja Mi Planeta Rosahan on jo melko lähellä varhaista The Beatlesia. Seassa saattaa olla ironiaakin, mutta em. kielimuuri pitää moiset ulottuvuudet allekirjoittaneelle salassa.

Hakkaava rytmi ja junttaava soitto vaativat omanlaistaan fiilistä, jotta kotikammiossa voi liittyä mahdottomaan menoon. Argentiinalaiset ovat kuitenkin vieneet juttunsa niin pitkälle, että mukaan on vaivatonta hypätä.

Mika Roth


Unamed: I Skogsmannens Rike Unamed: I Skogsmannens Rike
Turgid Vermin

Unamedin tinkimätön musiikki herätti hämmennystä useampaankin otteeseen 10-luvulla, myös Desibeli.netin sivuilla. Mustan noisen synkistä kuiluista esiin ryömineen Vredgard, Tillfredsställd Under Månenin jälkeen laskeutui kuitenkin hiljaisuus, joka rikkoutuu vasta nyt.

Muutaman vuoden hiljaiselo ei ole kuitenkaan sen kummemmin selkeyttänyt kokeellisen black-henkisen musiikin sielun saloja. Olen tälläkin erää taipuvainen kutsumaan kuuteen lukuun jaettua teosta ennemminkin äänitaiteeksi, koska rajapintaa ns. valtavirran mustuuteen ei käytännöllisesti katsoen ole olemassa. Toki useammatkin black-artistit ja yhtyeet saattavat viistää läheltä Unamedin erämökkiä, mutta moiset tapaukset ovat täysin satunnaisia.

Metsissä on voimaa, luonnosta kumpuaa asioita, joiden täyttä tarkoitusta emme tulle luultavimmin koskaan ymmärtämään – ainakin jos ihmistä pohtii lajina. Unamed uuttaa alkuvoimaista, toisinaan jopa shamanistiseksi luokiteltavaa äänimassaa, joka ei anna paljoakaan armoa. Suomalais-ruotsalainen projekti jalostaa ja raaistaa luomaansa ääntä, säröttää ja rikkoo äänipintoja, latoo kerroksia ja raastaa niitä lähes kuulumattomiin, kunnes jäljellä on jotain, joka saattaa hyvinkin toimia porttina toisiin paikkoihin.

Gamarnas Rit nytkyttää ja paukkuu, mutta rummuttaa samalla itsensä otsasta sisään. Hellästi ja rankasti, vieläpä samaan aikaan. Blod kirskuu ja paukahtelee lannistumattomasti, mutta limbon sisällä on logiikkansa, kaaoksen rajoilla tapahtuu jotain selittämätöntä, mikä saa musiikin/äänitaiteen toimimaan sittenkin – tai ainakin se kytkee allekirjoittaneen aivoissa jotain päälle.

Toisinaan tuntuu kornilta todeta, kuinka kaikki musiikki on taidetta, eikä meidän kuulukaan ymmärtää siitä kaikkea. No, nyt voin sanoa tuon kaiken, enkä juuri muuta voi. Mustaa noisea, kummia energiavirtoja, kohinoista sekä särinöistä syntyviä mandaloita.

Mika Roth




Lukukertoja: 206
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa mys