Pienet

Pienet - Helmikuu 2018

28.02.2018


Arpia: Hyvä tästä tulee Arpia: Hyvä tästä tulee

Arpia oli viimeksi reilu vuosi sitten esillä Desibeli.netin sivuilla. Tuolloin ilmestynyt Rikkinäiset-sinkku lupaili taas nousujohteista kurssia orkesterille, joka on vuosien saatossa seikkaillut edes ja takaisin suomenkielisen rakkausrockin vaarallisilla vesillä.

Tällä kertaa musiikkiannos on viiden biisin mittainen, kappaleiden keskimääräisen keston asettuessa lähelle kolmea ja puolta minuuttia. Bändi on koko uransa tasapainoillut ronskimman rockin ja pehmeämmän popin rajamailla. Tällä kerralla ainesten keskinäinen suhde on lähes 50/50, eikä kumpikaan kolikon puoli haittaa toista. Avauksena maisemaan kajahtava Kaikki on okei, on todellakin enemmän kuin okei niin sävellyksenä kuin sanoituksena. Positiivisuus on näinä päivinä jo lähes synniksi laskettava teko, mutta biisin elämänmyönteinen lataus ja veto tekevät kyllä terää. Tämä mies nappaa sekin takinliepeestä kiinni, eikä päästä enää tuon jälkeen periksi. Onnistumisten joukkoon nousee myös kiekon sulkeva Hyvä tästä tulee, jonka melodinen poprock iskee ja silittää sopivassa suhteessa.

Arpia on kulkenut tavallaan suuren ympyrän, minkä bändi itsekin toteaa kiekon saatteessa. Mutta vaikka tässä ollaan taas lähellä lähtöruutua, sinne on saavuttu viisaampana, valmiimpana ja vahvempana. Minä uskon ainakin, että hyvä tästä tulee.

Mika Roth


Eartheria: Awaken the Sun Eartheria: Awaken the Sun

Porilainen Eartheria on nelisen vuotta vanha yhtye, jonka perustajaistilaisuudessa on taidettu mainita ainakin ranskalainen Gojira mahdollisena tavoite/vertailupisteenä. Kuinka ollakaan tämän toisen EP-levyn saatteessa ranskalaiset nimetään myös vaikutelistan kärjessä, joten krediitit ovat sillä saralla kunnossa.

Eli homman nimi on riffivetoinen, moderni death metal, jossa raskaus ei sulje pois monimuotoisuutta, ja toisin päin. Vokalisti/kitaristi Juha-Pekka Leino omaa hyytävän väkevän äänen, jonka vastustamaton kyky pureutua ihon alle on ihailtava. Muistetaan tässä välissä myös se fakta, että genren kultakurkuista vain hyvin pieni osa nousee edes perustason yläpuolelle. Oman värinsä vokalisointiin antavat myös muut osat kvartettia, sillä ainakin saatteen mukaan herroista jokainen osallistuu taustalauluihin, joissa melodisuuskin nostaa silloin tällöin esiin päätään.

Kiekon viidestä raidasta vain yksi alittaa kuuden minuutin rajan, mutta mäiskeen parissa huomio ei pääse silti herpaantumaan. Awaken the Sun onkin tasaisen vahva paketti koukeroista raskasmetallia, jossa biisit saavat kehittyä ja kasvaa orgaanisesti. Erittäin lupaavaa.

Mika Roth


EeliXperience: Ghost Town EP EeliXperience: Ghost Town EP

Hyvästä nimestä ei ole koskaan haittaa bändille, ja ainakaan omaan silmään sekä korvaan EeliXperience on mitä kiehtovin otsake. Kuusi vuotta sitten perustetun jyväskyläläisryhmän esikois-EP tulee kuuleman mukaan saamaan jatkoa piankin.

EP:n neljä biisiä risteilevät rockin rajattomilla niityillä. Tarkemmin sanottuna englanninkielisen kitararockin, jossa 80-luvun uho ja 90-luvun tummasävyisyys rakentavat neljä toisistaan melko selkeästi eroavaa lukua. Copters vilahtaa pään yli kerta toisensa jälkeen, mutta ronskimmin rokkaava Ghost Town ottaa sentään heijastetta jälkigrungen höyryistä. Ihan ok, mutta aika kaukana tässä ollaan vielä Alice in Chainsista. Tripping tekee puolestaan kunniaa katurockin suurille ja mahtaville, biisin tuodessa – hyvällä tavalla – mieleen nuoren Hanoi Rocksin tekemiset ajalta, jolloin miehet eivät vielä tienneet olevansa tähtiä.

Hämmentävin veto on sijoitettu kuitenkin ankkuriosuudelle, sillä Time to Give Up on tankannut jossain country-rockin ja tumman bluesin risteyksen lähettyvillä, iskelmän kirvotessa kertosäkeessä pintaan. Jos levy olisi pizza, tässä olisikin kasassa melkoinen Fantasia-sekoitus. Tai ehkä lautasella on Frutti di Mare, jossa merenelävää on nostettu yhdestä jos toisestakin rapakosta.

Mika Roth


Forte Ruin: Rebuilding the Machinery Forte Ruin: Rebuilding the Machinery

Forte Ruin löysi vahvuutensa jo kaksi ja puoli vuotta sitten, kun ryhmän ensimmäinen demo taottiin kasaan. Perinteisen metallin ja modernimpien elementtien nivoutuminen toisiinsa jatkuu myös tuoreella kiekolla, viiden biisin ja vajaan 24 minuutin tehdessä parikin asiaa selväksi.

Kiinnitin jo esikoisella huomiota siihen, kuinka äänimaisema oli poikkeuksellisen ilmava, vaikka orkesterissa oli – ja on yhä – kuusi jäsentä. Kitarat, koskettimet ja vokaalit kisaavat myös nyt mitä mainioimmassa yhteisymmärryksessä, vaikka parissa kohdin äänimaisema alkaa kyllä olemaan jo runsaamman puoleinen. Pinnat pitääkin antaa kiekon teknisestä laadusta, sekä biisien loppuun saakka hiotuista muodoista, jotka pelastavat tilanteen parissakin kohdassa.

Vahvimmillaan ryhmä on kiistatta nimibiisin nopeassa ravissa. Tämä ärhäkkä sivallushan on samalla ainoa alle 4 minuutin veto, mutta tiiviimmästä paketista huolimatta ryhmä ehtii käydä läpi kaikki vahvuutensa. Kuusi ja puoli minuuttinen Saturation Point on myös melkoinen näyte mitä erilaisempien ainesten sekoittumisesta. Death, proge, elektroniset ripaukset sekä perinteinen metalli – siinähän sitä sitten riittää ainakin mausteita moneen makuun.

Mika Roth


Oenos: Nero I Oenos: Nero I

Tämänkertaisen pienjulkaisukoosteen puolittainen ulkomaalaisvahvistus on Oenos. Miksi puolittainen? No siksi, että vaikka tämä yhden miehen post-metal orkesteri asustaa tällä hetkellä Englannin Lontoossa, katsoo Oenos silti olevansa kotoisin Suomen Oulusta.

Tyylikkäissä kuorissa saapunut Nero I on neljän biisin ja noin 20 minuutin mittainen siivu progehtavaa post-metalia, jossa jokainen kappale on nimetty aina sen mukaan, mitä viiniä sitä kirjoitettaessa on nautittu. Nimeämiseen käytetty idea on mielenkiintoinen, sillä jokainen voi nyt pohtia minkälaisia mielleyhtymiä esimerkiksi hintavahko Brunello di Montalcino saattaisi herättää, vaikka se pullo pitkäripaisen hyllyyn yhä jäisikin. Eivätkä sanatkaan muodostu esteiksi, sillä koko levy on instrumentaalimusiikkia.

Yksi pitää alahyllyn halvemmasta bulkkikamasta, toiset taas viileäkaapeista löytyvistä herkuista. Omaan makuuni em. Brunello di Montalcino sekä maistelutilaisuuden sulkeva Gran Passo taisivat vedota voimakkaimmin. Budureascan raskaus tuntui sen sijaan lievästi päällekäyvältä ja pistävältä, enkä löytänyt Cartuxan sinänsä vienoista ja viehättävistä, mutta samalla hieman junnaavista ominaisuuksista riittävästi ryhtiä ja kantavuutta. Mutta nämähän nyt ovat lopulta vain makuasioita.

Mika Roth


Rane Rautiainen & Paha Kaksonen: Turha sota Rane Rautiainen & Paha Kaksonen: Turha sota
Fan Records

Rane Rautiainen & Paha Kaksonen ovat löytäneet toisistaan mainiot liittolaiset, joten edesmenneen Rajuilma-yhtyeen vokalistin ja nelihenkisen bändin tekemisiä on nyt ikuistettu jo toistamiseen tallenteelle. Ja hyvä niin, sillä kunnon rockille on aina tilaa.

Turha sota puksuttaa reilussa kolmessa minuutissa halki suomalaisen rockin maiseman, ottaen tukea niin punkahtavasta metallista kuin sen alkuperäisen uuden aallon iskusta. Taustahoilaukset ja kertosäe ovat täyttä timanttia, joten hyvältä näyttää. Nimibiisi on itse asiassa neliraitaisen EP:n ainoa uusi kappale, mutta kyytipojaksi tarjotaan tuore versio Paha Kaksonen -yhtyeen esikoisalbumilta löytyvästä Ei se satu -siivusta. Päivitetty näkemys potkii ja polkee siinä määrin, että kyllähän tätä enemmänkin kuulisi mielellään. Että sitä tulevaa, luvattua pitkäsoittoa odotellessa…

Bonuksina kuullaan kaksi Rajuilma-biisiä, jotka on ikuistettu viime syksynä Jyväskylän Lutakossa. Lauteilla meno ollut hikistä, ja sen voi tuntea etenkin Kova biisi -iskussa, jolla herrain yhteensoitto rullaa eteenpäin panssarin lailla.

Mika Roth


Unamed: Vredgard, Tillfredsställd Under Månen Unamed: Vredgard, Tillfredsställd Under Månen
Supreme Analog Torture Records

Unamed jatkaa omalla linjallaan, jonka kuvaamiseen eivät taaskaan tahdo sanat oikein riittää. Nyt ääniannos on kuuden raidan mittainen, ambient-painajaisen ja noisen toimiessa osuvimpina tienviittoina.

Kuvitelkaa miltä kuulostaa loputon särö, joka kajahtelee, kimmahtelee ja kaikuu jonkin valtaisan hallin seinistä ja katosta ikuisuudesta ikuisuuteen. Lisätkää tuon korvia haastavan äänen päälle raskaasti efektoitu ja tuntemattomaksi mutiloitu ”laulu”, joka kuulostaa enemmänkin ärtyneeltä loitsinnalta kuin järkeviltä sanoilta. Muistakaa lisätä vielä rosoa ja säröä, aina vain lisää – ja kyllä, siellä jossain äänitaiteen ja melun rajoilla nousee esiin Unamed. Puolitoista vuotta sitten ilmestyneellä Rittvungenilla metalli paukkui vielä mukana, mutta nyt kasassa on silkkaa industrial/ambient -äänikidutusta mukavuusrajojen tuolta puolen. Taakse ovat jääneet myös perinteiset kappaleiden osat ja rakenteet, sillä vain särö ja raastettu, jatkuva ääni ovat alati läsnä.

On täysin kuulijasta kiinni, mitä tästä äänikollaasista on mieltä. Unamed kasvaa black noisen mustista mullista ja sen luoma ääni on – haastavaa. Oikeissa olosuhteissa tästäkin voi pitää, mutta Vredgard, Tillfredsställd Under Månen on sitä laatua, että vain harvat taitavat löytää näiden äänten vetovoiman.

Mika Roth




Lukukertoja: 1036
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös