Pienet

Pienet II - Syyskuu 2022

28.09.2022


Barrel: Bullet With Your Name Barrel: Bullet With Your Name

Ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin, tavataan sanoa. Koronarajoitukset muuttivat maailmaa ja näin sai alkunsa Barrel. Uudesta yhtyeestä muodostui vapaan luomisen kanava, ja kun mitään sen kummempia aitoja ei ollut ympärillä päätyi Barrel soittamaan perinteistä melodista metallia.

Ajallisesti Bullet With Your Name EP napsahtaa suoraan 80-luvun kultaisiin päiviin, eikä tukassa ole tippaakaan kimalletta, vaan ennemminkin kyse on Manowarin aitoudesta, Anvilin voimasta ja Black Sabbathin jälkeläisten tekemisistä. Tuopa nimibiisi mieleen jopa kunnian päiviensä Judas Priestin, joten menestyksen reseptit vaikuttavat olevan jo hallussa. En pääse kutsumaan soundia uniikiksi, enkä voi antaa läheskään täysiä pointseja persoonallisuuskisasta, mutta kun riffit toimivat ne toimivat. Eikä melodiapuolellakaan tarvitse sen kummemmin teroittaa kyniä, joten nyt vain sovituksilla ja soundien hiomisella ominta omaa trimmaamaan entistäkin tiukempaan kuntoon.

Päätöksenä kuultava Dying Star on joukon rohkein numero, jonka puhallin(?)soolo tekee ainakin jotain muuta jauhannan keskellä. Mielenkiintoinen on myös Adonai / Elohim -siivun thrashimpi puoli, joten tulevaisuudessa on ainakin polkuja valittavana.

Mika Roth


Esa Pethman: In Belgium 1967 Esa Pethman: In Belgium 1967
We Jazz Records

Tässä onkin sitten todellinen ’blast from the past’, sillä kotimaisen jazz-legenda Esa Pethmanin kahden biisin sinkku on tallenne vuodelta 1967. Tuolloin Pethman matkasi Belgiaan saakka äänittämään kaksi kappaletta, jotka jäivät tuolloin syystä tai toisesta julkaisematta. We Jazz Records tekee siis todellista kulttuurityötä ja seiskatuumaisten sarja tulee kuulemma jatkumaan ensi vuoden alussa.

Mutta takaisin Pethmanin luokse ja vuoden 1967 Belgiaan. A-puolen The Flame on kahden biisin sinkun selvä hitti, jonka Pethman oli julkaissut jo kolme vuotta aiemmin omana sinkkunaan. Herkkä ja kaunis sävellys elää ja hengittää Pethmanin vähäeleisestä soitosta, jossa on kuitenkin sielua, voimaa ja tulkintaa. Huilu nousee ja laskee, leikittelee ja kaartelee, bändin soittaessa taustalla svengaten mutta rauhallisesti. B-puolen Like Steel onkin sitten rahdun toisenlaista jazzia. Isompi yhtye pistää groovekengät jalkaansa ja Pethmanin soitto on nyt ilakoivampaa, räiskyvämpää, mihin bändi hienosti reagoi tonteillaan.

In Belgium 1967 -tuplasinkku on teknisesti moitteeton ja ajallisesti iätön. Kotimaisen jazzin nostaessa vuosi vuodelta tasoaan on tarpeen välillä muistaa, kuinka pitkästä taipaleesta tässä onkaan jo kyse.

Mika Roth


Giglinger: Jävla Nazi Giglinger: Jävla Nazi

Giglinger on vanhaa seiskaseiska-punkkia veivaava kotimainen orkesteri, jonka julkaisuhistoria ulottuu ammoisalle 90-luvulle saakka. Kahden biisin mittainen Jävla Nazi -sinkku on kuitenkin vasta toinen virallinen julkaisu. Näinä päivinä ero virallisten ja epävirallisten julkaisujen välillä on tosin niin häilyvä, että kannattaa tutustua viimevuotiseen 13-kasettiin, mikäli mahdollista.

Kaksi biisiä, hiukan alle kolme minuuttia, eikä montaakaan sointua. Vokalisti/rumpali, kaksi kitaristia ja basisti. Olemme siis perusasioiden äärellä ja hyvä niin, koska A-puoleksi nostettu Jävla Nazi on ihan hiton kipakka punkkiralli. Kitarat sahaavat rosoisesti mutta komeasti ja vokalisti hallitsee selkeän huudon, mikä on alalla toisinaan harmillisen harvinaista. B-puolen Independent Action parantaa tahtia ja pikatulitus todella tuntuu munaskuissa, kun rahdun metallisempi siivu hakataan aivojen takaseinään saakka.

Kaksi lyöntiä, joista vähintäänkin toinen on kunnari, eikä toinenkaan kosahda mielestäni metsikön puolelle. Giglinger onkin melkoisessa iskussa, halliten kovan voiman ja sopivan koukkuisuuden vaikean yhdistelyn. Seiskaseiskaa ja action rockia rivakimmalla mahdollisella sekoitteella, kyllä maistui.

Mika Roth


Huminoida: Haunted Autumn EP Huminoida: Haunted Autumn EP

Aika on armotonta. Huminoidakin oli viimeksi esill√§ Desibeli.netiss√§ jo yli nelj√§ vuotta sitten. Mahtuuhan n√§ihin v√§liin j√§√§neisiin vuosiin paljon, mutta silti yll√§tyin jollain tasolla ‚Äď enk√§ vain siksi, ett√§ arvioitavaksi ei tullutkaan en√§√§ fyysist√§, oikeaa, levy√§. Musiikki on yh√§ elektronisen popin ja teollisen soundin yhteenliittym√§√§, jossa menojalankin mukana tahtoo olla aina jonkin verran melankoliaa.

EP-levyllä on kuusi raitaa, joista kaksi kuultiin jo vuoden 2018 The Grey Area -pitkäsoitolla. Just By Wishing on edelleen ensiluokkainen elektropoppis, joka kantaa plus viisiminuuttiaan vaivatta ja jättää vielä janon jälkeensä. Samaan tartuntavoimaan yltääkin ainoastaan uusin sinkkuraita The Lights Are Going Out, joka saa myös kunnian avata EP:n tanssittavalla voimallaan. Musiikillisesti Huminoida osaa operoida myös synapopin varjoisammalla laidalla, eikä Time Does Not Heal joudu häpeämään kohtalokasta otsikkoaan. Lyriikoissa on toki aiemminkin käsitelty vaikeita asioita ja maailman tolaa, mutta viimeisten vuosien aikana monet kyyniset huomiot ja pistävät rivit ovat muuttuneet entistäkin osuvimmiksi.

Haunted Autumn EP on ensiluokkainen minilevy, jonka ankkuriraita Lunar Lullaby on hyytävästä tekstistään huolimatta jopa kaunis jälkikirjoitus lajillemme.

Mika Roth


Minkki Minkki: Minkki EP
Alakulttuuritalo

Minkki on klassisen goottirockin, s√§ihkyv√§n uuden aallon ja sopivissa m√§√§rin synkkyyteen taipuvaisen postpunkin tummilla leikkauspinnoilla operoiva yhtye. B√§ndin ytimen muodostavat Minna ‚ÄĚMinkki‚ÄĚ Sihvonen ja Antti Annunen, joiden tukena toimii kolmen muuta soittajaa. Eli kasassa on ihka oikea orkesteri, jolla on hyv√§ ote tekemisiins√§.

Kuten kansikuvastakin voi päätellä, kelautuvat seinäkalenterin sivut aina 80-luvun alun tietämille saakka. Eikä menneiden aikojen anneta rajoittaa, vaan esimerkiksi Mustakaapuinen onnistuu soundaamaan mehukkaan tuoreelle ja silti rakentavalla tavalla perinteiselle. Musiikin saralla kaikki on lopulta enemmän tai vähemmän vanhan päälle rakentamista, mutta todellinen taika syntyy, kun omaa osataan tuoda mukaan kuvaan. Ja tässä tapauksessa rapea kasarigoottailu, iätön rumpukoneen naksutus ja sopivasti käsitellyt kitarat ovat huomattavasti enemmän kuin osiensa summa.

Katu-Janskun vahvistama Pimeyttä kädestä on hieno siivu, kuten Super-Marin kanssa kartoitettu Labyrintti, mutta eivät pysty haastamaan rokimpaa Asfalttiunemaa, joten kärkibiisi on osuvasti valittu. Tuttua ja turvallista ehkä, mutta samalla totaalisen toimivaa goottirokkailua.

Mika Roth


Monotonia: Mielipuolen päiväkirja / Nähdään unissani Monotonia: Mielipuolen päiväkirja / Nähdään unissani

Monotonia julkaisi loppuvuodesta 2018 Debyytti -esikoisalbuminsa, jolla angloamerikkalaista kitararockia lantrailtiin suomenkielisen rockin kanssa. Osa iskuista osui, osa oli huteja, mutta itse pidin hieman yllättävänä hanskojen tiskiin lyömistä jo noin varhaisessa vaiheessa.

Onneksi telakoituminen päättyi trion kasvaessa kvartetiksi ja uuden materiaalin työstön käynnistyessä. Nyt amerikkalaisen ison soundin ja dynamiittikertosäkeiden tilalle on tuotu tunnelmallisempaa ja rauhallisempaa fiilistä, jota etenkin A-puoleksi nostettu Mielipuolen päiväkirja tuo sävyjä terävämpään paukkeeseen, kun taas B-puolen Nähdään unissani tipauttaa vauhtia ja massaa oikein kunnolla. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että energiatasoissa yhtye ei ole hävinnyt tippaakaan. Nämä ovat vahvoja biisejä, joiden muoto kutsuu todella kuuntelemaan tekstejä ja keskittymään äänikentän hienosyiseen moninaisuuteen.

Monotonia on ottanut rohkean askeleen, eikä tämä ole laisinkaan monotonista vaan hyvinkin rikasta kitararockia. Tervetuloa takaisin, Monotonia.

Mika Roth


Muovikukat: Fiilistely on loppu & Me vaietaan Muovikukat: Fiilistely on loppu & Me vaietaan

Muovikukat ovat olleet esillä Desibeli.netin sivuilla tasaiseen tahtiin, eivätkä kukat tänäkään syksynä kuihdu. Helsinkiläisten melankolinen indierock pörisee ja surisee jälleen, tosin tunnelmat ovat rauhallisemmat, fiilis asettunutta ja seesteisempää.

Tuore kolmen biisin EP on kuten kansikuvansa: vähintäänkin kahdella tavoin tulkittava ja värisävyjä on yllättävän paljon pinnalla vallitsevan näennäisen rauhan alla. Tarinoiden kertojat ovat tavalla tai toisella reunalta tipahtaneita, paikkalippunsa hukanneita ja sivuun jääneitä, mutta muuttuvassa maailmassa ei voi muuta kuin yrittää sopeutua tilanteeseen. Etenkin keskimmäiseksi sijoitettu Lasilinnut osuu pyöreän lohdullisessa melankoliassaan keskelle olennaista, joten vaikutteeksi nimetty Kent löytyy näiltä tienoin. Dreampopinkin elementtejä on jo mukana, enkä voikaan kuin ihailla sitä vaivattomuutta jolla Minne ilo menee aamuisin keinuu mestarillisesti.

Muovikukat ei tee mitään sen radikaalimpia liikkeitä tyylinsä suhteen, mutta ei soundaa myöskään täsmälleen entiselle. Kypsempi, syvempi ja sielukkaampi soundi osoittaa mielestäni, että nyt ollaan valmiita nousemaan pari seuraavaa tasoa ylöspäin.

Mika Roth


Nolla Nolla Nolla: Finhits 2 Nolla Nolla Nolla: Finhits 2
Stupido

Nolla Nolla Nolla vanhojen suomihittien lumoissa? Ei sentään, sillä Finhits 2 on kuuleman mukaan ihan oma kokonaisuutensa, jonka ainoa arkistojen helmi on vanha Pelle Miljoona -biisi Rakastava voima.

Punkahtava ja uuden aallon kanssa pelaava kitararock on pysynyt ruorissa ja nelj√§n biisin EP seilaa rakkauden arvaamattomilla valtamerill√§. Vaikka kiekon teema on siis tuo Romeon & Juliankin kohtaloksi koitunut tunne, ei Nolla Nolla Nolla tietenk√§√§n pliisuile ‚Äď ainakaan tarpeettomissa m√§√§rin. Pellen biisin nosto EP:n sinkuksi on perusteltua, sill√§ siivu on joukon reippain ja rempsakkain, mutta ei se ainoaksi aalloksi j√§√§. Tuimempi Kasvot jylisee postpunkisti p√§in kasvoja, rusahtelevan kitarasoundin ja takovan rytmin tunkiessa syliin asti. √Ą√§net harppoo pari askelta taaksep√§in ja l√§hes iskelm√§m√§inen rakenne h√§mment√§√§, mutta kontrasti toimii ja teksti√§ j√§√§ todella kuuntelemaan.

Kovassa seurassa Valo vähenee on tuomittu seinäruusuksi, koska se on ’tavallinen’ Nolla Nolla Nolla -biisi, kovatasoinen kyllä ja esimerkiksi albumiympäristössä arvokas, mutta EP:n armottomassa joukossa jonkun on annettava periksi. Hiton kova EP ja sarjaa voisi puolestani jatkaa tästä eteenpäinkin.

Mika Roth


Parashyne: One Parashyne: One

Parashyne on vasta muotoaan hakeva kotimainen yhtye, joka on rakentunut vokalisti Tanja Härkösen ympärille. Tänä vuonna julkaisu-uransa käynnistänyt bändi on pistänyt ulos jo kaksi sinkkua, jotka kumpainenkin on otettu mukaan myös debyytti-EP:lle. Näistä Break Away tuli arvioitua sinkkujen puolella, eikä kipakka Freak juuri häviä sisarukselleen.

Rintama sinkkujen takana muodostuu kolmesta ‚Äôuudesta‚Äô kappaleesta, joista l√§hemm√§s viitt√§ minuuttia kurottava Turning to Steel uskaltautuu mahtiballadien arvaamattomille kentille asti. En l√§ht√∂kohtaisesti v√§lit√§ n√§ist√§ puolipakollisista numeroista, mutta t√§ll√§ er√§√§ t√§hdet taitavat olla suotuisissa asennoissa ‚Äď minullekin. Meaningin tarkoituskin on ilmeinen, ihan jo tekstins√§ puolesta, jossa pohditaan syntyj√§ syvi√§ ja hard rock raikaa taustalla keve√§mp√§n√§. The Villainin ainoa roistoisuus sen sijaan vaikuttaa l√§hinn√§ keskener√§isyydelt√§, tai ainakaan itse en onnistunut l√∂yt√§m√§√§n biisist√§ parhainta ter√§√§, pointtia tai k√§rke√§.

Parashyne käynnistelee uraansa ja etsii yhä omaa soundiaan sekä kotikenttäänsä, mutta alku on erittäin lupaavan oloinen. Nyt vain enemmän materiaalia ja keikkojen kautta tapahtuvaa yhteenhitsautumista, niin tiedä mihin ryhmä vielä pystyykään vastaisuudessa.

Mika Roth


Piennar: Vuosien vedet Piennar: Vuosien vedet

Piennar valmistautuu hissukseen toisen pitkäsoittonsa julkaisuun, jonka pitäisi tapahtua jossain vaiheessa vuoden 2023 aikana. Vajaan kahden vuoden takainen Pauhu metsän takaa -pitkäsoitto oli värikäs kattaus progehtavaa kotimaista poprockia, jolla kokeellisuus ei ollut ruma sana.

Erilaisia toisistaan ovat my√∂s n√§m√§ kolme numeroa, jotka ovat tuttuun tapaan l√§ht√∂isin laulaja/kosketinsoittaja Tiina Koskisen kyn√§st√§. Sovitusten merkityst√§ korostetaan saatekirjeess√§ ja ne on b√§ndidemokratiaa korostaen pistetty koko ryhm√§n nimiin. Ankkuriraita Punainen vaja onkin mestarin√§yte hiljaisuuden rajoilla tapahtuvista asioista, eri soitinten t√§ydent√§ess√§ upeasti toisiaan ja soundien hyv√§illess√§ kuulijaa. Rokeinta linjaa edustava sinkkubiisi Valon ensis√§teet pumppaa puolestaan postpunkahtavaa soundiaan kiivaasti, vaikka mittaa kertyy kuusi minuuttia. Eik√§ askel p√§√§se painamaan, koska ‚Äď arvasitte oikein ‚Äď sovitus on ruuvattu kohdilleen ja lopun pienoisprogesinfonia t√§ydent√§√§ jo valmiiksi ylv√§√§n kuvan.

Piennar osaa siirtyä tunnelmista toisiin, aivan kuin kulissit takana vaihtuisivat teatterimaisesti. Albumimitassa tuo voimakas muuntoliike on vaikeampaa hallita, mutta Piennar on selvästi kypsempi yhtye kuin aiemmin.

Mika Roth


Pystyyn Kuolleet Hipit: Mee Bommaa / Olo Pystyyn Kuolleet Hipit: Mee Bommaa / Olo

Pystyyn Kuolleet Hipit viettää pian kymppivuotisiaan ja meno ei ole ainakaan tasaantumassa. Vajaa vuosi sitten ilmestynyt kakkosalbumi Luutarhan kukat karsi räimeikkään rockin reunoja, mutta siistiksi ja sieväksi bändin meuhkaa ei pääse vieläkään kutsumaan.

Uuden tuplasinkun A-puoli on omistettu √∂isille maalisisseille, eli bommaajille. Toisille tuo l√§hinn√§ urbaaneja alueita koskeva ilmi√∂ on t√∂hrimist√§, toisille taas jotain paljon enemm√§n, ehk√§ jopa el√§m√§nfilosofia. Niin tai n√§in, n√§kyvi√§ asioita syntyy enk√§ ota kantaa kuka on oikeassa. Sen sijaan kiinnit√§n huomiota biisin takovaan rankkuuteen ja soundilliseen raakuuteen, joiden syyst√§/ansiosta viesti porautuu takuulla otsasta sis√§√§n. Hoilauskuorosta lis√§pisteet. Olo onkin sitten rokimpaa v√§√§nt√∂√§, liev√§tk√∂ heput l√∂yt√§neet sis√§isen AC/DC-virtakytkimens√§ tai Apulanta-s√§kkins√§. Rujoa on ja rumaa ‚Äď mutta hyv√§ll√§ tavalla.

Kolmatta pitkäsoittoa luvataan ensi vuodeksi ja näiden valioiden perusteella Pystyyn Kuolleet Hipit on pitänyt kiinni karkeustakuustaan kunnioitettavasti.

Mika Roth


Talk Show: Touch the Ground EP Talk Show: Touch the Ground EP
Missing Piece Records

Talk Show on hakukoneteknisesti lähes mahdoton nimi, mutta musiikki toimii näillä hepuilla kuin junan vessa. Englantilainen yhtye, jolla ei ole mitään tekemistä vastaavan nimisen jenkkiryhmän kanssa, yhdistää soundissaan terävintä rockia, tanssilattioiden jyskettä ja perinteistä postpunkkia.

Touch the Ground EP:llä ahkerasti pienjulkaisuja ulos pistävä nelikko iskeekin kaiken peliin, jahka turhahko Intro - Laughter on saatu pois jaloista. Postpunkimpaa laitaa edustava Underworld saa hengästymään kiivaudellaan, kun nykivä rytmi ja monotonisuuden kanssa flirttaileva vokalisointi vuorottelee räminäkitaravallin kanssa. Biitti on kohdillaan ja Cold House uittaa kuin huomaamatta mukaan vieläkin tanssittavampaa rytmiä. Näiden ykköskärkien takana Leather laventaa rock-soundia ja mikäli 90-luvun indierockin hämärämmät brittijutut ovat mieleen, saatat hyvinkin tykästyä näihin kummiin kudelmiin. Kaikki on hajoamaisillaan, repeämäisillään ja ratkeamaisillaan, pysyen silti juuri ja juuri kasassa.

Touch the Ground on malliesimerkki ’joko-tai’ soundista, joka tulee taatusti jakamaan mielipiteitä ja herättämään syviä tunteita. Kuten on taatusti ollut tarkoituskin. Omaan korvaani kohkaaminen, takominen ja levottomuus ovat makean ja suolaisen sopivaa sekoitusta, mutta tämähän nyt on vain mielipide.

Mika Roth


V-osasto: Radalla V-osasto: Radalla
Killer Records

Rouheaa punkrockia soittava V-osasto on pamauttanut vinyyliseiskalle neljä biisiä. Suurella sydämellä ja kohtuullisella budjetilla onkin päästy pitkälle.

Kahdeksan vuoden takainen Pakkohoito-pitkäsoitto on hieman yllättäenkin jäänyt vaille seuraajaa, mutta näillä aineksillakin päästään jo pitkälle. A-puolen starttaaja Palanut puu on kertosäkeeseen päästessään täysosuma taustalauluineen, rouheine kitaroine kaikkineen. Ongelmaisesta elosta kertoo myös Yksin ja sekaisin, joka ymmärtääkseni on kertomus sekakäytön sekoittamasta päästä. Melodia nappaa tälläkin kertaa kerrasta kiinni, joten kuulijaa viedään jälleen kuin litran mittaa.

B-puolen k√§ynnist√§v√§ Kellokosken prinsessa julkaistiin sinkkuna jo ennen pandemiaa, mutta ensiluokkainen biisi ei ole ik√§√§ntynyt tippaakaan. EP:n sulkeva Ota kyytiin korkkaa my√∂s perjantain kunniaksi pullon tai kaksi auki, mutta tarina kiertyy l√§hemm√§s traagista kipua ja kaipuuta toisen luo. Onko t√§m√§ rakkaudentunnustus, h√§t√§huuto ‚Äď vai kenties kumpaakin? Niin tai n√§in, nelj√§ tarinaa, nelj√§ kappaletta ja ainakin allekirjoittaneen mielest√§ nelj√§ onnistumista.

Mika Roth


WiteRose: II WiteRose: II

Lappeenrantalaisen WiteRosen (jonka nimi kuuluu kirjoittaa em. tavalla) tyyli on perinteinen hard rock, jossa voi myös havaita vanhoja heavy rock -pitoisuuksia. Vuonna 2021 alkunsa saanut bändi on kokeneiden muusikoiden kokoama, ja nimensä mukaisesti II on bändin toinen demo.

Pandemian hengessä keikkoja ei ole vielä tehty, mutta julkaisuja ja videoita löytyy kyllä. Toimintaa leimaakin positiivinen valmius ja itsevarmalta soundaavat ratkaisut, joissa voidaan puhtain otsin ottaa 80-luvun hyväksi havaittuja palikoita ja pinota ne kuten parhaaksi nähdään. Tässä tapauksessa In Chains julkeaa jopa kimallella melodiansa äärellä, kuten ns. tukkahevibändit aikoinaan tekivät. Eikä siinä mitään, kun homma toimii ja prosessissa syntyy näin tarttuvia numeroita. Koukkua ilmaan sinkoaa rohkeasti myös The Chance, vaikka vastaavaa täysosumaa ei synnykään. Ocean of Dreams on taas puolipakollinen slovari, mutta sujuu sekin kun oikeaan seuraan on päässyt.

WiteRose kulkee toisella demollaan hyväksi havaittuja reittejä ja jäinkin kaipaamaan pientä siviilirohkeutta uusien suuntien kartoituksessa. Tai sitten melodiakoukut on hiottava huippuunsa, mikä sekin saattaa kuullun perusteella ryhmältä luonnistua.

Mika Roth




Lukukertoja: 687
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs