Ajankohtaista

Raskaampi albumikooste – Syyskuu 2022

30.09.2022


Dragon Throne: Dawnbringer Dragon Throne: Dawnbringer
Parantala SoundWorks

Dragon Throne alkoi vuonna 2019 hahmottelemaan kokoonpanoaan. Alkuideana oli tuoda yhteen perinteisen speed metalin ja heavy metalin parempia palasia, jotta niistä voisi tehdä jotain uutta. Uusien tuulten annettiin puhaltaa melodiseen metaliin sinfonista kohotusta, ja pieni power metal -pitoisuuskaan ei ainakaan heikennä enimmäkseen menneisyyteen osoittavien siltojen kantokykyä.

Dawnbringer on nelihenkisen bändin esikoisalbumi, jolla jo silkka Intro kellottaa lähes kolmen minuutin verran. Vain yksi varsinaisista raidoista alittaa hädin tuskin viiden minuutin virstanpylvään, joten koukeroa ja kiemuraa piisaa vaikka kahdelle metallikiekolle. Eikä rohkeus ole loppunut kesken, kun esikoista on kasattu, mistä kiekon sulkeva Dawnbringer on selvin ja äärimmäisin esimerkki. Tässä on pilkottavaa ja omaksuttavaa, lähes kymmenen minuuttia progehtavaksi laskettavaa rakentelua, jossa eeppisyys, jylhyys ja rankkuus käyvät omaa köydenvetoaan.

En lähde kiistämään, etteivätkö bändin vaikutteet paistaisi vielä tässä vaiheessa läpi. Eihän toisaalta muuta voi odottaakaan nuorelta ryhmältä, mutta esimerkiksi eksoottisemmilla mausteilla pelaava Sands of Rasul on jo lupaavaa metallirakentelua. Eikä eksoottisuus ole mitään päälle liimattua pintaa, vaan kappaleen rakenteissa voi havaita kunnianhimoisuutta, rohkeuttakin.

Ja rohkeudesta puhuttaessa: esikoinen on kaiken kukkuraksi teema-albumi. Onneksi musiikki saa silti olla musiikkia, eikä mitään puheosuuksia tms. ole ympätty väkisin mukaan. Terävistä keihäistä pistävin on allekirjoittaneen mielestä Serpent King, kun taas eeppisyyden korttia pelaava Silver City osaa ympätä vauhdin ja mahdin samoihin kuoriin.

Esikoinen ei ole teknisesti moitteeton, mutta hattua on nostettava kovasta yrityksestä ja käsityöläisyyden leimasta. Tässä levyssä on yritystä ja mukavasti jo onnistumisiakin.

Mika Roth


Jack 13´s Panzercrow: Murder Ballads Jack 13´s Panzercrow: Murder Ballads
82 Records

Jack 13´s Panzercrow on siitä kummallinen yhtye, että se toimii periaatteessa silloin kun Scarecrow ei ole aktiivisemmassa vaiheessaan. Mitä ihmeellistä siinä sitten on, saatatte pohtia. No, Scarecrow vain sattuu olemaan yksi suosikeistani omassa genressään, enkä muista kuulleeni Jack 13´s Panzercrow -bändistä aiemmin.

Yhtyeen tyyli on emobändin linjoilla kauhuisaa punkkia ja balladeja tältä kiekolta on tietysti turha odottaa, joten sarkasmifiltterit kannattaa myös ottaa käyttöön. Tietysti Forever is This Night tipauttaa hetkeksi vauhtiaan ja (olosuhteisiin nähden) romanttisempi käynti värittää hetken maisemaa, mutta vain hetken. Henkihän näissä tarinoissa tahtoo lähteä yhdeltä jos toiseltakin, eikä kuolema välttämättä edes ole se viimeinen portti, jonka takaa ei enää palattaisi.

Sukupuolineutraali viikatehenkilö toimiikin muodonmuutoksen käynnistäjänä, jonka kätten työn jälkeen moni hahmo vasta saavuttaa totaalisen potentiaalinsa. Elossa olemisen merkitys korostuu toden teolla silloin, kun henki jo erkaantuu tomumajasta – niin kohteella kuin tekijälläkin. Muistetaan silti se sarkasmin, ironian ja mustan huumorin osuus näitäkin puntaroidessa.

Ja kun aiheen pariin päästiin, niin psykobillyn kanssa vehtaava Haunted Ghost Girl svengaa kalmaisessa kauneudessaan kerrassaan upeasti. Eipä ihme että juuri tuosta raidasta on sivallettu sinkkuraita, sekä sanalla sanoen outo musiikkivideo. Lähemmäs emobändin metallisempaa ja raskaampaa runttaa kiilaa nimeään heppoisempi Left Alone to Die in the Pumpkin Field, joka yhdessä Darklandin kanssa vaikuttaa päätyneen mahdollisesti vääriin monttubileisiin.

Arvostankin näissä yhteyksissä enemmän Live Love Stabin ja Howling -biisiparin rempsakkaampaa menoa, jossa luista jalkaa hakataan lattiaan ja hoilataan kuorossa kalmaisia taustoja. Iloa ja riemua kun voi löytyä hautuumaaltakin. Scarecrow’lle sopimattomasta materiaalista on saatu kasaan melkoinen punk-frankenstein, jolta ehkä puuttuvat hienostuneet tavat, mutta voimaa löytyy sitten senkin edestä. Ja ei kun seuraavaa kauhufilkkaa koneeseen kurpitsajuhlia odotellessa.

Mika Roth


Kirkkokahvit: Valossa Kirkkokahvit: Valossa

Kirkkokahvit hörppäistiin viimeksi isommassa annoksessa, kunYöaika-pitkäsoitto ilmestyi alkuvuodesta 2021, pistäen indierockin ja postpunkin halailemaan toisiaan. Syntetisaattorit sotkivat tuolloinkin genremäärittelyä, mutta samalla ne rikastivat kummasti kokonaisuutta.

Tällä erää ensisijainen vetovastuu on osunut kaksikosta Jukka-Pekka Miettiselle, joka on tuottanut, äänittänyt ja miksannut, sekä pääosin kirjoittanut materiaalin. Duon toinen puolisko Santeri Tuusa vastaa puolestaan rumpujen ja perkussioiden puolesta, ja nähtävästi yhteinen sävel on löytynyt mallikkaasti. Tai moisesta ainakin kielii Valossa-albumin positiivinen kypsyys ja eheys.

Tyylillisesti Kirkkokahvit on siirtynyt krautrockin kolkommista lohkoista astetta kahta lämpimämmän progerockin suuntaan, tosin mitään dramaattista eroa vanhaan on turha osoittaa. Ennemminkin bändin kolmas pitkäsoitto vain jatkaa johdonmukaista kehityskaarta, joka tällä hetkellä vaikuttaa päätyvän sateenkaaren lailla syvemmälle 70-luvun orgaanisen progerockin ihmemaahan.

Jos intromainen Mielen synty jätetään pois laskuista, painuu biisien keskimitta selvästi päälle viiden minuutin. Eikä sekunteja venytetä turhaan, sillä kesäinen sinkkunosto Tekohengittäjä tarvitsee koko mittansa saadakseen lopulta isot tilansa täyttymään kuten kuuluukin. Samat sanat rohkenen sanoa He käänsivät selkänsä -kappaleesta, joka oli alkuun se hankalin numero lähestyä – kenties juuri lähes seitsemän minuutin mittansa ansiosta/takia. Erityismaininnan ansaitsee myös Sokeus palaa, josta voisi sukeutua mahdollisesti seuraava sinkkukin. Ainakin menevä rock-vaihde ja ahnaasti haukkaava rytmi tekevät siivusta helposti lähestyttävän.

Messun päättyessä hiljaiseen Rukouslauluun on mieli samaan aikaan hämmentynyt ja virkistynyt. En odottanut albumin avaavan näin runsaasti uusia mahdollisia linjoja, etenkin kun sivuliikettä ei vaikuttanut aluksi löytyvän. Kaikkia mahdollisuuksia yhdistää lähinnä niiden alkupiste ja läpi levyn loistava rohkeus, jonka perusteella seuraavat kahveet saatetaan nauttia taas rahdun uudistuneessa ympäristössä.

Mika Roth


Sivulliset: Suosta suuhun – tarinoita happikadosta Sivulliset: Suosta suuhun – tarinoita happikadosta
Plastic Passion

Sivulliset on turkulainen trio, joka 90-luvun alussa julkaisi yhden mini-LP:n ja haipui sen jälkeen jonnekin. Paluu tapahtui nähtävästi jossain vaiheessa 10-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, koska vuonna 2017 julkaistiin Bumbumbum-pitkäsoitto. Sitä seurasi kolme vuotta myöhemmin Luonnollisesti-albumi ja nyt on koittanut kolmannen ison levyn aika.

Yhtyeen psykoottinen poprock pelaa suomalaisella outoudella, angloamerikkalaisilla resepteillä ja turkulaisella näkemyksellä, jossa tyylit ovat alun alkaenkin kuin kiviä. Niitä voi takoa yhteen niin että kipinät lentävät, niitä saa pinota kuten haluaa, ja voihan niistä halkomalla löytää vaikka mitä rikkauksia sisältä.

Erämaa on kuin nuoren Sielun Veljet -ryhmän selkeämpänä päivänä syntynyt aarre, Ihan sama kaahaa räyhäisen rämärockin soramontulla kahdeksikkoaan, koska kaikki on ihan samaa. Asenne välittyy, voima samoin, kun puskureita kolistellaan härskisti lommoille. Entäpäs sitten Disinformaatiolaulu? Herkun veikeässä muljahtelussa on pala Talking Headsin arroganttia nerokkuutta ja toinen moinen pohjoisen ahdistusta suoraan jäätyneiden rantojen luota.

Arktista anarkiaa vie kitarasoundia lähemmäs Amerikkaa ja Painovoima saa pohtimaan takavuosien brittiläisiä postpunkkareita. Ainekset eivät kuitenkaan aiheuta allergisia reaktioita toisilleen, vaan ennemminkin kattaus on rikkaan runsas ja laitojaan kuin huomaamatta täydentävä. Nostetaan esiin vielä takova Paljon onnea, josta voisi tehdä vaikka sinkkumaisen käyntikortin.

Periaatteessa monikin asia törröttää hankalan näköisesti kasasta ja soundaa väärään tilaan joutuneelta, mutta juuri siitä tässä taitaa olla ainakin osittain kyse. Suosta suuhun – tarinoita happikadosta -albumi saa tuolin tuntumaan ikävältä takamuksen alla, mutta jalat tykkäävät liikkua alati johonkin suuntaan. Sivulliset taitavat vetääkin kisassa pidemmän korren ja paksuimman pitkon, koska biisit menevät ihon alle.

Mika Roth


Vivisektio: Uusi normaali Vivisektio: Uusi normaali
Svart Records

Vivisektio eli ensimmäisen elämänsä 80-luvulla, kun Äkäslompolosta kotoisin oleva hardcore punk -ryhmä räyhäsi aikansa ja haipui sitten musiikkihistorian usviin. Reilun kahden vuosikymmenen tauon jälkeen bändi palasi osin uudistuneena vuonna 2008, minkä jälkeen mäiske onkin saanut jatkua tauotta.

Sittemmin Äkäslompolo on vaihtunut Ouluun, mutta hardcore punk on pysynyt perustavana oppina, jonka viitoittamin keinoin uusikin kiekko on kasattu. Samalla ryhmä on saanut poikki taas pitkäksi venähtäneen julkaisutauon, sillä tietääkseni uutta materiaalia ei ole julkaistu ainakaan vuoden 2017 jälkeen.

Kolmetoista raitaa hakataan reiluun 20 minuuttiin, joten vauhti on hurja ja kuulijasedänkin vastaanottimet joutuivat koetukselle normeja koettelevassa myllytyksessä. Onneksi vokalisti Maria hallitsee kiukkuisen mutta selkeän huudon, jonka myötä teksteistä saa selkoa. Lappi on saattanut jäädä suurimmalta osalta jo taakse, mutta teksteissä pohjoiset maat vilahtelevat edelleen erilaisissa kulmissa ja painotuksissa.

Poro kuolee hiljaa ottaa kantaa Lapin tilanteesta, jossa autioituva maa jää yhä enemmän omilleen, mutta myös ihmisen armoille. Lappi palaa jälleen kerran ja Totaalinen kaamos laskeutuu ylle tukahduttavimman pimeyden tavoin. Ei ole helppoa siis olla Lapissa, joka on kuitenkin kasvottomalle rahalle vain ja ainoastaan Kaivosmaa. Siinä on hankala löytää luonnon taikaa, kun jätevuoret ja avolouhokset koristavat maisemat luomakunnan kruunun hääriessä vailla vastuuta luonnosta tai tulevasta. Niinpä ei voi todeta muuta kuin, että Ihmiset on tyhmiä ja mitä tarvitaan on Uusi järjestys, kuten ankkurin otsikkokin jo julistaa.

Näin ehdoton ja rankka muoto vaatii omanlaisensa kuuntelutilan, sillä yhden timantti voi naapurin korvaan kuulostaa lähinnä epäkuntoiselta sirkkeliltä – kuten eräs totesi sivusta levyä kuunnellessani. Mielipiteille on tietysti kaikilla oikeutensa, ja omasta mielestäni Vivisektio on saanut kasaan jumalattoman kovan kiekon.

Mika Roth




Lukukertoja: 491
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa myös