Ajankohtaista

Omakustannealbumit II ‚Äď Marraskuu 2022

28.11.2022


Hexehexe: Midnight Zone Hexehexe: Midnight Zone

Kuinka näennäisen helpolta musiikin luominen voikaan joskus vaikuttaa, vaikka totuus kuullun takana on taatusti jotain aivan muuta. Hexehexe soittaa rosoista kitararockia ja biisien aiheet käsittelevät kauhujuttuja, noituutta sekä kaikkea muuta rockin peruskamaa. Aaveita, noitia, spiritismiä, demoneita, eli peruskauraa ja kliseitä.

Hexehexe tekee siis sit√§, mit√§ ei kaiketi saisi tehd√§, mutta vastavirtaan kauhominen on luonteessa. Kaikki kaavat ovat siis lukemattomia kertoja toimivaksi havaittuja, joten eih√§n noilla aineksilla en√§√§ kokonaista albumia kasaan saa. Ei ainakaan sellaista, joka toisi n√§ihin ryteikk√∂ihin en√§√§ mit√§√§n uutta ‚Äď vai voiko?

No kyllä muuten voi. Kahdeksan raidan paketti pitää sisällään tietysti taannoisen tuplasinkun kummankin siivun, mutta Shake (Shake Shake) / Black River 17 -kaksikko ei jää seisomaan yksin vailla sivustatukea. Avausralli Lizard Brain on välitön täysosuma, rapean kitaran tempaistessa garagen ovet saranoiltaan. Hieman myöhemmin The Hound ulvoo ja juoksee niin, että takovat koskettimetkin pitää kutsua hetkeksi apuun yön hirmuja pois manatessa. Peruskauraa ehkä, mutta samalla herkkukauraa.

Vokalistin suora ja vähäeleinen tyyli käy jopa kauniista, etenkin kun kontrastia taotaan ja runtataan taustalle alkuvoimaisella rock-triolla. Rummut ja basso pitävät seinät suorina, kun taas kitara saa surista, säristä, roiskia ja rypistää suurpiirteisemmin. Omanlaisensa huippu saavutetaan lopussa soivan The Bat / Nite Ryder -raidan aikana, kun lähemmäs seitsemän minuutin lanauksessa kuullaan jopa kirkumista.

Midnight Zone ei riko rajoja, ei k√§ynnist√§ rockin uutta vallankumousta, eik√§ varsinaisesti tarjoa mit√§√§n uutta, mutta kuinka komeasti murikat kieriv√§tk√§√§n j√§lleen alas m√§ke√§. Synkk√§√§, √∂ist√§ ja hautapaasien koristamaa m√§ke√§, jonka laella kohoaa synkk√§ kartano ‚Äď sellainen johon on vain pakko menn√§ tutustumaan.

Mika Roth


I Think I Broke Something: Still Not Going To I Think I Broke Something: Still Not Going To

Punkahtavaa elektroa paukuttava I Think I Broke Something aloitti kolmannen albuminsa julkaisusyklin jo kesällä, kun All Is Not -sinkku päästettiin raastamaan kuulijoiden industrial-hermoja. Sinkun metallipunkahtava raivo ja rosoisuus herätti jälleen vanhoja kunnon Atari Teenage Riot -viboja, eli hyvää lupasi.

Eivätkä odotukset lässähtäneet, vaikka aivan yhtä tymäkkää paahtoa koko kymmenen raidan albumi ei olekaan. Itse asiassa ITIBS jatkaa tavoilleen uskollisena tyylien sekaisin viskomista ja voimakasta raidalta raidalle pomppimista. Big beat tekee tietysti kunniaa juurille, kuten myös dubstep ja breakbeat, mutta nämä kaikki osaset, ainekset ja palikat isketään myös tarvittaessa osiinsa.

Evil Evil jolkuttaa nopeasti, vaikka mittaa kertyy päälle viisi minuuttia ja rytmi on tuhti. Meltdown sulattaa synillaan ja soundivääntelyllään vahvimmankin suojamuurin, ysäri polttaa nytkin ihon karrelle. Modernimpaa menokenkää tarjotaan puskuriin puolestaan, kun toiseksi sinkuksi valittu Astral päivittää tanssilattian 20-luvulle. Hitaammin, tummemmin ja indummin, eikä duon silti tarvitse tehdä ainuttakaan myönnytystä tai kompromissia.

Still Not Going To -albumista on vaikea tehdä totaalista analyysia, koska yhtäältä bändi on mielestäni matkalla kohti raskaampia maisemia. Samalla biisien tarttumapintoja on selvästi karhennettu. Tavallaan yhtye tekee pitämisestään hankalampaa, etenkin kun albumi on edeltäjiään haastavampi ja monipuolisempi. Zonen syvistä vesistä on kovin pitkä matka Do What This Sound Says -raidan luotailuun, vaikka periaatteessa samassa korttelissa seikkaillaankin.

Still Not Going To onkin tavallaan siistein ja vaarallisimman kuuloinen albumikokonaisuus tähän mennessä. Se vihjaa alla oleviin tasoihin, syvemmältä löytyviin tiloihin ja paikkoihin, joihin yhtye on jo siirtymässä. Väittäisinkin ihan suoralla naamalla, että asiat ovat muuttumassa mielenkiintoisempaan suuntaan.

Mika Roth


Sunnuntai Komitea: A Bit of a Handful Sunnuntai Komitea: A Bit of a Handful

Ja seuraavaksi on vuorossa todellinen ’blast from the past’, sillä Sunnuntai Komitean omakustanne-pitkäsoitto ilmestyi jo toukokuussa. Desibeli.netin sähköiseen postilaatikkoon tieto kiekosta kerkesi kuitenkin vasta jokunen aika sitten.

Vantaalainen rock-yhtye ansaitsee silti paikkansa, koska A Bit of a Handful on yhdeksän napakan raidan nippu. Kahden vokalistin avulla ilmaisuun on loihdittu laveutta, leveyttä ja syvyyttä, kun Janne Pekkanen ja Carita Radén pistävät parastaan. Eikä muukaan ryhmä ole juuttunut saappaistaan lattiaan, vaan soundiin pumpataan jopa funkrockin letkeyttä, kun moiselle toiminnalle ilmenee edellytyksiä.

Nimestään huolimatta bändi luottaa englanninkieliseen ilmaisuun ja sanoituskynät ovatkin mainiossa terässä. Ei tässä mitään uutta runoutta luoda, mutta elämän suuren kartaston kulahtaneita risteyksiä ja kulmia riittää tutkittaviksi ja tulkittaviksi. Musiikillisesti liikutaan jossain rennomman Red Hot Chili Peppersin maisemissa, tosin Sunnuntai Komitea pitäytyy asteen pienemmissä piireissä.

Pienuus voi olla kuitenkin hyvä asia, sillä esimerkiksi svengaava ja rullaava Shitty Winds olisi voitu posauttaa taivaan tuuliin sadalla raidalla, gospel-kuorolla ja modulaatiolla. Sen sijaan asemat pidetään ja hauskuus löydetään omista jalanjäljistä, tutun melodian kyljestä ja ei-aivan-grammykelpoisista teksteistä.

Kuusihenkisest√§ ryhm√§st√§ irtoaa monenlaista soundia, eik√§ levylt√§ l√∂ydy versioita samoista biiseist√§. Torvet t√∂r√§htelev√§t melankolisesti Palaverin kulmissa, ykk√∂sluokan poprockin jalostuessa mausteistaan. Are We Having Fun Yet pelaa suoremmassa rockissa luotetuilla paloilla, mutta nytkin pienet elementit ‚Äď taustalaulut, maisemaan istuva kitarasoolo ja rytmiryhm√§n jippoilu ‚Äď kasvattavat pottia.

Terävintä laitaa edustavat kuitenkin positiivisesti Franz Ferdinandista muistuttava videobiisi Wreck, sekä naurettavan loistavan melodian ilmoille päästävä rock’n’funk’n’soul jyrä Break My Back. Onhan tämä kirjavaa, mutta kuka sitä jaksaa mustavalkobileissä jumittaakaan, kun muukin on mahdollista. Eli todellakin: A Bit of a Handful.

Mika Roth


The Skeletons: Dark Disco The Skeletons: Dark Disco

Pelottaako jo silkka ajatus konseptialbumista? Tuleeko niistä mieleen vain 70-luvun progejätit? Jos vastasit kahdesti kyllä, voi The Skeletonsin tuore levy olla lääke moisiin pelkotiloihin ja mahdollisiin ongelmiin.

Ensimmäinen ainesosa reseptissä on funkkaava disco rock, jossa jokaiselle sanalle riittää tilaa ja loiston hetkiä. Myös elektro-rock kannattaa mainita, tärkeimpiä juonteita hahmotellessa. Seuraavaksi lisätään joukkoon juuri oikeat soittoniekat, ja näissä kohdin koko sopan organisoinut turkulainen tuottajakaksikko Kasperi Salovaara & Henri Sundberg onkin käyttänyt herkkiä käsiä ja ensiluokkaista harkintaa. Turku tuntuu olevan henkilöstöä yhdistävä punainen lanka, mutta emme laske sitä rasitteeksi, koska näin upea musiikki ei tunnusta alueita tai rajoja.

Puhuin konseptista tuossa aiemmin ja kyllähän tekstit sellaisen kiekosta tekevät. Taustatarinassa haudankaivaja Tommy Luger käy Jaakobin painiaan demoniensa kanssa. Henki on vahva, mutta liha heikkoa jne. Biisien nimet ovat henkilöä korostavalla sapluunalla luotuja, mutta nimet ovat toisaalta vain nimiä. I’m Travelling svengaa ja pumppaa, I’m Hiding askeltaa tietysti keveämmin ja suosii syntetisaattoreiden seinustoja. I’m Praying rukoilee puolestaan tanssilattioiden henkiä avuksi, aikaikkunan repeytyessä 70-luvun discon puolelle.

Sanat ovat sanoja, kuten jo todettua, ja haastavaa on elo kertojalla halki matkan. Tulkitsen kuitenkin niin tarinan kuin levynkin kohottavaksi, voimaannuttavaksi ja kultaiseksi, muutenkin kuin diskoisella tavalla. Kun I’m There viimein kaikuu finaalina, lienee Tommy-parka päässytkin jo parempaan paikkaan. Lopussa luvataan myös tarinan jatkuvan ja oletan, että nyt puhutaan bändistä eikä niinkään herra Lugerista.

Englantilainen Jungle on niitä yhtyeitä, joihin luotan henkilökohtaisella tasolla maailman kaatuessa niskaan. The Skeletons ei soundaa aivan samalla tavoin neo soulille, mutta samainen asenne ja tyyli saavat Dark Discon loistamaan auringon lailla.

Mika Roth


VIERAS: Eteenpäin VIERAS: Eteenpäin

VIERAS julkaisi Eteenpäin-albuminsa jo kesän helteillä, mutta niin vain kiekko jäi jotenkin huomiotta tuolloin. Koska edelleen sooloprojektina operoiva ilmiö vakuutti kuitenkin vuoden takaisella Bileet-sinkullaan, niin pakkohan pitkäsoiton antiin oli kuitenkin tutustua edes jälkijunassa.

Ja onneksi ehdin kallistaa korvaani näille kahdeksalle siivulle, sillä rosoisen rockin mäiskettä kelpaa kuunnella missä vuodenajassa tahansa. Bileet-sinkulla starttaava levy onkin yhtä ihanaista rouhintaa, jossa maailma rypistyy ruttuun ja kaikki on hivenen pois sijoiltaan. Niin ikään sinkkuna julkaistu Tämä yö iskee seuraavan ässäsyötön kenttään, kun kertoja hapuilee sumuisessa yössä rakkauden perään.

Instrumentaaliraita Dystopia jakaa kokonaisuuden näppärästi kahteen osaan, sillä lähes militaristisia juonteita omaava ralli toimii eräänlaisena välisoittona. VIERAS ei anna juuri hengähdystaukoja, mikä tuntui ensimmäisillä kierroksilla tarpeettomankin armottomalta, mutta ehkäpä muoto on tällaisenaan sittenkin se toimivin. Näin postpunkahtavakin nimiraita Eteenpäin pääsee iskemään rap-rockillaan ja pinkeän kitarasoundin tahdissa marssitaan eteenpäin aina vain, kunnes Sano ei sodalle tulee vastaan.

Tarina ei kerro onko biisi mahdollisesti syntynyt vasta helmikuun 24. päivän jälkeen, mutta itse veikkaan että on. Sota on suurinta haaskausta, kun kokonaisia sukupolvia syydetään hulluuden liekkeihin, eikä tuo totuus ole muuttunut miksikään.

VIERAS t√∂rkkii, tuuppii ja t√∂nii satunnaista kuulijaa niin soundeillaan kuin lyriikoillaan, jotka kummatkin pyrkiv√§t rikkomaan kaavoja ja rajoja. Lopputulos ei ole kuitenkaan n√§kemykset√∂nt√§ meuhkaamista meuhkaamisen itsens√§ perusteella, vaan kuten ankkuriraita V√§syneet aivot toteaa: ‚ÄĚhaudassa lev√§t√§√§n / kun kiireelt√§ sinne joskus ehdit√§√§n‚ÄĚ. N√§in sit√§ menn√§√§n eteenp√§in.

Mika Roth




Lukukertoja: 512
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa myŲs