Pienet

Sinkut - Kesäkuu 2023

12.06.2023


ccb: Stream ccb: Stream
V.R. Label Finland

Turkulainen ccb suosii nimessään pieniä kirjaimia, mutta vahvan tunnelmallista postrockia esittävän yhteen soundissa suuruus on majesteettista luokkaa. Vuonna 2021 nykyisen muotonsa vakiinnuttanut yhtye lataa debyyttisinkulle niin ronskisti tunnetta, fiilistä ja voimaa, ettei viisikään minuuttia riitä. Ydinkysymys kuuluukin: kestääkö suureksi paisuva lataus mittansa?

Vastaus on: kyllä. Vokalisti/basisti Helmi Haapanen omaa kuiskivan ja pehmeän lauluäänen, josta löytyy kuitenkin myös hiljaista voimaa. Juuri sellaista syvältä kouraisevaa luonnetta, jonka ansiosta sanat eivät katoa äänen aaltoihin. Nikolai Harjulehto kiskoo kitarasta rosoa ja riffiä, mutta antaa laululle riittävästi tilaa, eikä rumpali Luka Kinnunen myöskään iske kioskistaan hommaa överiksi. Onkin hyvällä tavalla hämmästyttävää, kuinka kypsä ja vivahteikas kolmikon soundi on jo tässä vaiheessa. Otsikon Stream, eli puro, viittaa nähtävästi elämään, muistoihin ja siihen minkälaisia meistä lopulta muovautuu kokemuksiemme kautta. Pohtivaa ja puntaroivaa, vaan myös voimallista ja väkevää – näin sitä pitää.

Mika Roth


Heidi Elmgren: Jyväskylä (I love you) Heidi Elmgren: Jyväskylä (I love you)

Heidi Elmgren on kahden kotipaikan ihminen, jonka rakkaus suomen Ateenaa lausutaan ääneen. Aiemmin bändissäkin mukana ollut Elmgren on ehtinyt pandemian aikana keskittyä soolomateriaaliin, jonka ensimmäinen näyte on täysin suomenkielinen Jyväskylä (I love you) -sinkku. Tulossa on pitkäsoittoa, ja itsensä Joni Mitchell mainitaan saateessa.

Elmgren esittää kappaleen pelkällä pianolla säestettynä, eikä yhden kadun ja kahden baarin kaupunki ehkä muuta tarvitsekaan. Avainsanoja ovat puhtaus, tunne ja suoruus, joiden ansiosta biisi linkoaa itsensä ulos suoraan sydämestä. Samaan aikaan kovaa ja hiljaa, koko elämän mahtuessa puolen hehtaarin metsän kaltaiseen tilkkuun. Kuinka monia asioita kaupunki voikaan asukilleen olla, kun asioita katsoo puhtain sydämin. Elämä ei kuitenkaan tarvitse enempää tilaa itselleen kukoistaakseen, minkä olen itsekin pienen kaupungin poikana saanut huomata, vaikka suurissakin cityissä on tullut oltua riittämiin, ehkä liiaksikin.

Mika Roth


Huulet: Kerro jotai uut Huulet: Kerro jotai uut
Puzzy Records

Huulet on yhtyeen nimenä simppelin loistava, etenkin kun asioihin osataan kaivata tuoreita kulmia. Ja senhän osaa tämä kolmen naisen superyhtye, joka on sama asia kuin tuottaja-artisti satu, sekä räppärit Tiia Karoliina ja LEHMÄ. Vuosina 2019–2020 Huulet julkaisivat itse asiassa kolme sinkkua, jotka kaikki vain sujahtivat jotenkin ohitseni. Vaan nyt osui keskelle ja upposi oikein kunnolla, vaan mistä trio nyt kertoo ja mitä se kaipaa?

Niin, niitä tuoreita kulmia. Sinkku näet piikittelee samoja vanhoja juttuja yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen kierrättäviä suomiräppäreitä, joiden tarinat pyörivät enimmäkseen navan ja polvien välillä. On aika kuulla jotain muuta, jotain uutta, joten kuka astuisi seuraavaksi esiin tuoreiden ideoiden kera? Huulet heittävät ilmaan kiperän kysymyksen, eivätkä itsekään tietenkään jää vain seisoskelemaan samoille sijoille. Räpit lentävät herkullisesti, rytmit tiputtelevat kivasti kaikenlaista koukkua niskaan ja vaikka soundien puolella tapahtuu monenlaista, niin fokus pysyy vokaaleissa ja viestissä.

Mika Roth


I am Majestic: Best is yet to come I am Majestic: Best is yet to come

I am Majestic on artistinimenä aika julistava, jopa rohkea, vaan mitä sanoo itse musiikki? Debyyttisinkulla ainakin riittää rock-estetiikkaa, tanssittavaa poljentoa, svengaavaa groovea, sekä elokuvallista tunnelmaa, joita yhdistellään rohkean ennakkoluulottomasti. Esikoinen onkin poppia ja rockia, tanssiklubeja ja areenoita, valoa ja varjoa, joten avainkysymys kuuluukin: kuinka tämä kaikki asettuu tasapainoon esikoisella?

Best is yet to come -sinkku yrittää kiistatta haukata maksimaalisen määrän vähintäänkin kahdesta kakusta yhtä aikaa, eikä lievältä sotkuisuudelta täysin vältytä. Alle neljään minuuttiin kiteytyvä siivu olisikin hyötynyt mielestäni joko yhdestä ekstraminuutista, selvemmästä väliosasta tai sitten ihan suorasta karsinnasta. Popahtava siivu on kyllä tarttuva, kestävä ja kiehtova, mutta osa mainioista ideoista olisi ehkä kannattanut jättää tuleviin koitoksiin, joita kuullun perusteella soisi tulevan lisää jo pian.

Mika Roth


Il Nukleo: Justin Timberlake Il Nukleo: Justin Timberlake
Överdog

Il Nukleo esittää ovelasti pop-kentän epäselville rajaseuduille osuvaa musiikkia, josta löytyy siltaa useampaan suuntaan. Räppäri Kaarlo ja soundivelho Ahma ovat jo muissa tulissa koeteltuja tekijöitä, joten oman tien kulkemista ylistävä siivu on muutakin kuin silkkaa teiniuhoa. Helsinkiläinen duo suosii timmin tiukkaa biittiä, jota soul-vivahteiset samplet sivustalta tukevat ja nopeatempoiset trap-rummut toisaalta öistä vibaa lisäten tahdittavat.

Justin Timberlake on yksi harvoista artisteista, jotka ovat selviytyneet poikabändikirouksesta, eikä entistä NSYNCin kultakurkkua tuskin enää muisteta teinijutuista. Sen sijaan Timberlake teki valintansa ja aurasi tiensä auki, luoden trendejä eikä suinkaan vain seurannut niitä. Il Nukleon taikomat soundit tekevät nimelleen kunniaa ja tietysti lyriikoissa muistetaan vinkata silmää parillekin Justinin biisille, mutta ilmapiiri on kevyt, positiivinen ja rakentava. Biisin biittikoukku ja nerokkaan simppeli kuvio vievät kuin litran mittaa ja vaikka osa puheista suhahtaa tutkan ohitse, niin onhan tämä tiukkaa kuin Timbalandin soundi.

Mika Roth


Laiha Hämärä: Kirpparisurffaan Laiha Hämärä: Kirpparisurffaan
Northern Flame Music

Laiha Hämärä on Kuopiosta kotoisin oleva suomirapin taitaja, joka aikansa kaikenlaista tehtyään antoi lopulta rakkauden rappiin viedä voiton. Eli kaikenlaista musiikkia on matkan varrella tehty ja kokeiltu, mutta nyt ollaan henkisesti kotona. Kirpparisurffaan on Laiha Hämärän debyyttisinkku, mutta nyt kun ketsuppipullon korkki jo lensi kattoon, voidaan ja saadaan odottaa jatkoa tulevaksi. Vaan mihin moottorisuun kierrokset riittävät esikoisella?

Ensinnäkin rytmiltään tuhti biisi on bassoistaan huolimatta vahvasti takanojainen ja leppoisa laskettelu, jolloin otsaa ei suotta rypistellä ja gangstailut jäävät suosista toisille. Kirpparisurffaus tarkoittaa taas terminä sitä, kun kirppareilla voi kokeilla kaikenlaisia vastaantulevia rytkyjä ja helyjä. Omalla persoonallisuudellaan voi näin leikkiä vapaammin. Samainen idea heijastuu musiikissa ysärisoundisuutena, matalana maavarana ja sanojen ristitulena. Laiha Hämärän hahmo jää vielä hivenen savuiseksi, mutta tämä on oiva alku.

Mika Roth


MID: Rain Walks With Me MID: Rain Walks With Me

Räiskyvän räjähtelevää garagerockia roiskiva MID sai alkunsa pandemian aikoina ja materiaalia on kynäilty kasaan jo vuodesta 2021 lähtien. Tietysti monelle kotistudioon linnoittautuneelle uhkaksi saattaa muodostua liiallinen soundihygieenisyys ja hinkkaus, mutta moiset probleemat eivät MIDin joukkoa heiluttele. Nyt näet tärähtää sen verran kovaa iskua, että pesismaila vain rusahtaa ja pallo karkaa korkealle taivaalle – näin kansallispelimme kuvastoa hyödyntääkseni.

Rain Walks With Me on itse asiassa jo bändin toinen sinkku, mutta helmikuinen Make Believe sujahti Desibeli.netiltä vain ohitse. Onneksi tilanne kuitenkin korjaantui, sillä TNT:n katkuista rockia ei ole koskaan liikaa tarjolla. Eikä MID toisaalta vain kierrätä ja kärvennä samaa vanhaa, vaan antaa palaa kuten hyvältä tuntuu. Kappaleita työstetään kuulemma keikat mielessä ja tästäkin numerosta on helppoa arvata, että livenä tulee tuntumaan kovaa ja oikeissa kohdin. Action rockin lippu siis liehukoon salossa kunnialla.

Mika Roth


Musta Huone: Aurinko, aurinko Musta Huone: Aurinko, aurinko

Musta Huone on rockin kokeellisempaa ja krautimpaa laitaa luotaileva kotimainen yhtye, jolta on aiemmin ilmestynyt pari sinkkua sekä peräti yksi pitkäsoittokin. Jotenkin olen vain onnistunut missaamaan bändin tähän mennessä, vaikka tällainen suomenkielinen raja-aitoja rohkeasti kolisteleva jyristely on yksi herkistä kohdistani. Onneksi tässä ei tarvitse murehtia vain kaikkea sitä, mikä on jo ollut, sillä toista pitkäsoittoa on tulossa ulos peräti vinyylinä syksyllä.

Ensimmäinen sinkkulohkaisu albumilta on 10 minuutin kuparisen rikkova Aurinko, aurinko, joka mitastaan huolimatta käy päälle höyryjyrän lailla. Itse asiassa möyhennys ja ryöpytys vain tiukkenee loppua kohden, kun krautrock-kliimaksi saavutetaan ja taonta jatkuu, varioituu ja lopulta haipuu taivaanrantaan. Basson klonksunta ja tylyn kitaran sahaus eivät kuitenkaan astu merkeistään yli, eivätkä niukat vokaalitkaan lipsu. Aurinko on kaiken energiamme lähde, mutta se saattaa sekoittaa pääsi, sokaista silmäsi ja häivyttää sinut olemattomiin. Ollaan siis varovaisia siellä ulkona ja odotellaan malttamattomasti jo syksyä saapuvaksi.

Mika Roth


Pamela Kilpeläinen: Tie vie Pamela Kilpeläinen: Tie vie
Texicalli Records

Pamela Kilpeläinen on kokenut laulaja/lauluntekijä, jonka suomenkielisessä musiikissa on tilaa mm. americanan raikkaille tuulille. Tähän mennessä soolourallaan ymmärtääkseni pelkkiä sinkkuja julkaissut artisti on esiintynyt aiemmin joidenkin hyvin nimekkäiden tekijöiden kanssa, joten kokemusta pitäisi ainakin riittää. Mihin siis tie vie tällä erää?

Rakkaushan se taitaa tätäkin tarinaa viedä eteenpäin, kun kuvitteellisen – tai kenties ihan todellisenkin – matkan aikana sydän avataan matkakumppanille täysin. Jospa hänestä voisi tulla toveri myös toiselle, huomattavasti pidemmälle matkalle. Rakkaus on loputtomien mahdollisuuksien labyrintti ja kertoja heittäytyy lumottuun hetkeen taaksensa vilkuilematta. Ja juuri tuo hetkeen uppoutuminen nostaa biisin taivaisiin, kiitos pitelemättömän tulkinnan ja tarkoin valittujen soundien. Countryn kaiut soivat pedal steelin (?) kaihoisissa nuoteissa ja vokaalien pitkissä, pitkissä venytyksissä. Tämä tie kirjaimellisesti vie sydämen mennessään.

Mika Roth


Prinssi: Monaco Prinssi: Monaco

Esikoissinkkunsa julkaiseva Prinssi käärii hihat ja yhdistelee rohkein mielin latinoa, poppia ja r&b:tä, eikä genreilottelu suinkaan pysähdy tai hidastu näiden termien tunnetuilla laidoilla. Artistin biiseissä kuuluvat kuuleman mukaan romanttisuus ja tulisuus, mikä pitää ainakin esikoisen kohdalla täysin paikkansa Prinssin satsatessa ennemminkin pehmeyteen ja joustavuuteen kuin kovaan ja öisempään soundiarsenaaliin. Lisää lattaripitoisuuksia nostavat portugalinkieliset osuudet. Tai siis, enhän minä osaa portugalia sanaakaan, mutta uskotaan nyt lyhyen biisin saatesanoja.

Vahvan musiikillisesta perheestä tuleva Prinssi on imenyt jo äidinmaidossa nuotteja, vaikutteita ja taipumuksia, jotka puhkeavat nyt täyteen kukkaan. Superkesäisen biisin kerroksellisuus on samaan aikaan selvästi näkyvää ja kuin ilmaan haihtuvaa, mikä tuo kappaleen sisäisiin avaruuksiin nostavaa voimaa ja suoranaista painottomuutta. Kesäinen aurinko paistaa heleästi taivaalta, Monaco vain pyörii ja pyörii, eikä horisonteissa näy ainuttakaan tummempaa pilvenlonkaa. Tuon saavuttaminen on mielestäni hyvin erityistä.

Mika Roth


Rosi: Huono nainen Rosi: Huono nainen
Playground Music Finland

Minkälainen on hyvä ihminen, entä minkälainen on sitten huono? Näitä ikuisia peruskysymyksiä Rosi pyörittelee uudella sinkullaan, jolla pöytiä pyöritellään ja niille taidetaan nousta välillä tanssimaankin. Laulaja/lauluntekijä sekä pop-artisti lataa musiikkiinsa tuhdisti tunnetta sekä modernia vibaa, ja Huono nainen -sinkulla tanssilattioille tähdätyt palaset asettuvatkin jo lupaavasti kohdilleen. Onkin korkea aika tarttua myyttiin ”hyvä/huono nainen” ja ravistella sitä.

Rosi siis haastaa näkemyksiä ja pyrkii inhimillistämään tilanteen, osoittamalla että jako hyviin ja huonoihin on jo lähtökohtaisesti järjetön. Näin jokainen saa olla kuten on, eikä epärealistisia ennakko-odotuksia kannata kuormata itselleen, muista nyt puhumattakaan. Alle kolmeen minuuttiin puristuva menoraita jaksaa askeltaa loppuun asti, rytmin viedessä ja viimeisen päälle hiotun tuotannon rakentaessa hanakasti tarttumapintoja. Kertosäkeen veto kantaakin ja pintaan nostetut vokaalit iskevät sanoilla niin että tuntuu – hyvälle.

Mika Roth


Sami Arojoki: Onnen hetki Sami Arojoki: Onnen hetki

Sami Arojoki on turkulainen lauluntekijä ja trubaduuri, joka osaa tehdä myös popimpaa materiaalia. Tämän osoittaa todeksi uusin sinkku Onnen hetki, joka toimii samalla loistavana kesäbiisinä, ollaanhan sen tarinassa isovanhempien luona mökkeilemässä. Nostalgia on aina vähintäänkin kaksiteräinen miekka, mutta tämä biisi sai allekirjoittaneen muistelemaan omia lapsuuden kesiä mummon mökillä. Pieni fillarini muuttui hiekkatiellä upeimmaksi moottoripyöräksi ja täysin arjen kaupunkimaisemista eroava maaseutu tarjosi uudenlaisia leikkejä päivästä ja viikosta toiseen.

Onnen hetki on lämpimiin lapsuusmuistoihin tarttuva ja niitä hellän rakastavasti halaava biisi, jonka keveys ja rento kitarapoppis kulkevat kuin itsekseen eteenpäin. Soundia ei nosteta millään tavoin suureksi, koska pienuus on nyt jutun juju ja taika-avain, jonka avulla täysin erilaiset maailmat voivat aueta kertojalle. Kitarasoolokin istuu maisemaan kuin onkivapa jokivarteen ja hivenen americanan makuinen soundi hehkuu loputtomien kesien katoamatonta lämpöä. Pieni ja samalla niin suuri kappale, joka on nimensä veroinen.

Mika Roth


Simeoni Julkunen: Sä teet musta hullun Simeoni Julkunen: Sä teet musta hullun
Colla Records

Simeoni Julkunen on mikkeliläinen laulaja/lauluntekijä, jonka julkaisuhistoriasta löytyy sinkkupinon lisäksi pari EP-levyäkin. Julkunen luottaa suomenkielisen ja sopivasti melankolisen poprockin peruskiviin, joiden varaan on pystytetty joitain hyvinkin mukavasti pärjänneitä siivuja. Sä teet musta hullun -sinkku avaa Julkusen maailmassa seuraavan luvun, sillä yhteistyö uuden levy-yhtiön kanssa ja elämä erään tosi-tv ohjelman jälkeen vaatii jälleen sopeutumista.

Kuinka ollakaan, Sä teet musta hullun -sinkku kertoo yhden suhteen loppumisesta ja niistä lopun ajoista, kun kaikesta olisi jo hyvä päästää irti. Mutta et sittenkään pääse irti toisesta, ja sekös syö sielua. Isoa ja ilmavaa soundimaisemaa rakennetaan hienosyisesti, musiikin seuraillessa tekstin käännöksiä ja päinvastoin. Repivät myrskyvoimat tuntuvat pinnalla, mutta silti kappale pysyttelee rauhallisena ja juuri tuo kontrasti tekee kappaleesta niin toimivan ja puhuttelevan. Mikään ei ole todellisuudessa yhtä upeaa kuin ihana rakkaus, eikä mikään ole niin tuhoisaa kuin tuo samainen kaiken syövä rakkaus. Vähemmästäkin jo järki lähtee lätkimään.

Mika Roth


Säccärä: Kesäyön tunnelmaa Säccärä: Kesäyön tunnelmaa

Säccärä on valinnut mielestäni nimensä sangen osuvasti, etenkin kun ottaa huomioon sen alla tehdyn musiikin. Tämä on näet säksättävää, tuikkivaa ja häpeämättömän melodista tanssipoppia luova duo, jonka muodostavat Mervi Luoma ja Anna-Mari Nykänen. Luoma on itse asiassa tuttu tekijä Bikinï-yhtyeestä, eikä Säccäräkään nyt niin kaukana samoista maisemista ole. Ysäri on tässäkin talossa mahdollisuus, eikä suinkaan mikään uhka.

Kesäyön tunnelmaa siis maalaillaan superkirkkain sävyin, joista voi löytää yhtymäkohtia myös ysärin dancen shokkiväreihin. Lyriikoiden puolella kaksikko vinkkaa heittävänsä pois kaikki turhat housut ja paidat, erästä toista duoa mukaillakseni. Kesäyö on täynnä mahdollisuuksia ja duon lasit ovat ilahduttavasti vähintäänkin puolitäysiä ja pullollaan mahdollisuuksia. Läheisyys on tärkeä asia, mutta niin on myös pieksämäkeläisen tiimin jalostama dancepoppis. Suomen kielikin istuu maisemaan kuin kokko juhannukseen, joten taas kelpaa.

Mika Roth


Taikayö Camping: Aurinko Taikayö Camping: Aurinko
Luova Records

Telttailu se on vasta hauskaa puuhaa, ja ehkäpä Taikayö Camping on myös samaa mieltä. Nomen est omen, ja sitä rataa. Mutta mennään itse asiaan, eli Helsingissä vuonna 2022 perustetun indiepop-yhtyeen debyyttisinkkuun. Aurinko hehkuu kerrassaan hellästi, kun tulevan debyyttialbumin ensimmäinen maistiainen osoittaa viimeisten kuukausien studiotyön kantaneen runsasta satoa. Sanon tämän suoraselkäisesti ääneen, sillä mielestäni Aurinko tuo esiin parhaat palat suomenkielisestä poprockista ja anglo-amerikkalaisesta kitararockista.

Soundissa on paljon kitaraa, mutta Sanna Komin vokaalit eivät jää Komin, Mikko Sulosen ja Tuomas Alatalon yhdessä rakentamien kitaravallien alle puristuksiin. Sen sijaan soitto rullaa kuin painovoima olisi lakannut äkillisesti vaikuttamasta täydellä tehollaan, etenkin kun rytmiryhmä Karoliina Laukola (rummut) sekä Tommi Ekstrand (basso) avittavat tahoillaan. Aurinko loistaa, se vaeltaa taivaallaan ja laskeutuu vasta lähes neljän minuutin kohdalla toivoa huokuvan horisontin taa. Nyt on jotain todella hienoa ja arvokasta tuloillaan, joten aurinkorasvat sekä hellehatut esiin äkkiä ja camppailemaan.

Mika Roth


TakaLaiton: Rip 'n Burn TakaLaiton: Rip 'n Burn
Rockshots Records

TakaLaiton on 10-luvun alkupuolella Lappeenrannassa perustettu orkesteri, joka innoittuu niin groove- kuin thrash metalistakin. 10-luvun jälkimmäisellä puoliskolla bändi pisti ulos nipun EP-levyjä ja heinäkuun lopulle on suunnitelmissa viimein ihka oikea debyyttipitkäsoitto. Tulevaa lämmitellään Rip 'n Burn -sinkulla, joka peilaa sarjamurhaajan kilahtanutta psyykettä. Alussa kuullaan sampleja ties keneltä listijältä, ideoiden välittyessä vaivatta.

Murhaavaa tekstiä ja tappavia riffejä – moisella yhdistelmällä on ennenkin pärjätty rässin saralla, eikä TakaLaiton lyö ainakaan sinkkuaan rajoista leveäksi tahi pitkäksi. Rip 'n Burn paketoidaankin alle kolmeen ja puoleen minuuttiin, eikä ilkeästi vinkuva kitarasoolokaan karkaa progeilun puolelle, sillä yhtye satsaa enemmänkin raskaaseen tahtiin ja kovaan junttaan. En lähtökohtaisesti ihaile väkivaltaa tai sen pauloihin joutuneita sekopäitä, mutta hyvä metallibiisi on aina hyvä metallibiisi ja tämä kiistatta osuu maaliinsa.

Mika Roth


The Jynkkers: Valintatalo The Jynkkers: Valintatalo
Untula Records

Maailma muuttuu alati ja muuttaa jokaista meistäkin niin monin tavoin. Tämän tosiasian huomasi myös The Jynkkers, joka aiemmin tunnettiin nimellä Moscovitch Elite. Mosse on nyt historiaa, mutta meno jatkuu samoilla rock’n’rollin linjoilla, eli pidetään hatusta kiinni ja annetaan leveiden lahkeiden lepattaa menomusiikin tahtiin. Uudelleen nimetyn retkueen ensimmäinen sinkku ei muuten kerro päivittäistavarakaupasta, ei ainakaan perinteisessä mielessä.

Valintatalo taitaakin kertoa ns. lihatiskistä, jolla käydään kauppaa ja voihan metaforana pohtia myös koko elämää kaikkine kummallisuuksineen. Niin tai näin, kertoja ei pelkää vaan on valmis viskaamaan nopat ilmaan. Garagerockin ja Beach Boysin parhaita puolia kuulemma haetaan, ja ensimmäinen onnistuu suht hyvin. Sen sijaan The Jynkkersin kultakurkkujen harmoniat jäävät vielä rantapoitsujen vastaavista aika kauas. Rock toimii, tiiviiksi prässätty ralli pitää pintansa ja kitarasoolo sujahtaa kärryihin kuin huomaamatta. Lopputulemana voi todeta, ettei tämä ole punalappuista kuraa, joten valitaan siis The Jynkkers ja rock’n’roll.

Mika Roth


Tiiko: Korjaamolla Tiiko: Korjaamolla

Korjaamolta henkisen voimansa löytänyt Tiiko on debyyttisinkkunsa julkaissut laulaja/lauluntekijä, jonka takaa paljastuu kappaleestaan samalla itselleen elämänasenteen löytänyt Tiina Korkiainen. Ennakkoluulottoman kokeilumielinen pop-artisti iskeekin hakullaan keskelle kultasuonta heti ensiyrittämällä, totuuden läikkyessä astioista ylitse mitä innoittavimmin. Vaan mikä on tuo Korjaamo ja mitä siellä on oikeastaan tapahtunut?

Kokeiluhenkisen pop-kappaleen saumoihin on neulottu runsas määrä viisautta ja Tiiko kannustaakin jokaista unelmoijaa jatkamaan unelmoimistaan. Mikään ei ole niin raaka kuin ihminen toiselle, mutta Tiiko on saanut korjattua itsensä ja oivaltanut siinä samalla voivansa myös julistaa eheyttävää viestiään muillekin. Jännän kurvikas ja tarttuva pop-biisi on soundeiltaan moderni ja retro, vokaalit sinkoilevat edes ja taas, kaikkea tapahtuu paljon: ja silti kaikki on kohdillaan. Korjaamolla on tekstinsä ja viestinsä puolesta huipputärkeä, mutta sen ei tule peittää itse musiikin ja toteutuksen korkealuokkaisuutta.

Mika Roth


Waver: Never have I ever Waver: Never have I ever
Soft Monsters

Waver on monessa mukana olevan helsinkiläisen Mia Keurulaisen sooloprojekti, joka osuu jonnekin poprockin, ysärin ja taidepopin supervärikkäille rajaseuduille. Tai näin ainakin ensimmäinen sinkku tekee, sillä moniulotteisen biisin kohdalla on vaikea sanoa mistä yksi em. alueista loppuu ja toinen alkaa. Verrokkien ja innoittajien listauksessa Depeche Mode ja Moloko antavat osviittaa laveudesta, sekä soundien dramaattisuudesta.

Syntetisaattorit soivat vahvoina ja vakavina, sähkökitarakin vaeltelee välillä taustalla, mutta kaiken keskiöön ja parrasvaloihin sijoittuu kuitenkin Keurulaisen laulu. Vokaalit nousevatkin vaivattoman oloisesti kaiken ylle, sitoen ainekset miltei dreampopmaisella vetovoimallaan ja tämä kaikki onnistutaan tekemään hädin tuskin neljässä minuutissa. Viimeisen kolmanneksen progehtava ja revittelevä osuus pelaa vieläpä ysärin tanssimusiikkikortin niin onnistuneesti pöytään, että huh-huh! Periaatteessa Never have I ever ei sisällä mitään uutta tai erilaista ja silti se kuulostaa täysin toisesta maailmasta ihmeteltäväksemme saapuneelta.

Mika Roth




Lukukertoja: 1775
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s