Ajankohtaista

Omakustannealbumit – Syyskuu 2023

18.09.2023

Baikal: Lauluja varjojen valosta

Jos olet allerginen suomalaisugrilaiselle kaihon ja slaavilaisen melankolisuuden liitolle on herrasmiesorkesteri Baikalin debyyttialbumi väärä valinta. Jos sen sijaan näet tuon tyyppisessä surumielisyydessä kauneutta ja kaipuussa sielua jalostavaa tulta, saattaa Lauluja varjojen valosta -albumi olla täydellinen valinta.

Missä siis kulkevat rautalangan, suomirockin, iskelmän ja kaihopopin harmaat rajat, siellä operoi Baikal varmoin askelin ja tarkoin silmin. Peräti kolmentoista raidan mittainen esikoinen summaa jo lokakuusta 2020 käynnistyneen sinkkuketjun, jonka kaikki yhdeksän palasta ovat mahtuneet mukaan albumille. Raidoista vanhin, eli loppukiekolla soiva Yösydän, on loistava summaaja, jos tulee tarvetta tiivistää olennainen Baikalista. Soundissa on ripaus Viikatteen draamaa, aimo annos auton ikkunoiden takaa vilahtavien öisten metsien uhkaa sekä tietysti kivinen rakkaustarina. Kesällä 2021 julkaistu Huojuvat kunnaat -sinkku jalostaa kaihon valoisammaksi rockiskelmäksi rakkauden voittamattomuudesta. Mollistakin saa positiivisuutta, kun vain riittävästi haluaa.

Entä riittääkö tuo kaihossa rypeminen ja rautalangassa rämpiminen, kaipaako ihminen muuta? Niin, Baikalin vahvuus ja heikkous lepää nimenomaan yhdenmukaisuudessa. Ns. uusista kappaleista Armaani vie kaihoisan surumielisyyden huippuunsa ja sydänalaa kouraisee kovasti myös kiekon sulkeva Lena, jolla Baikal kokeilee uuden aallon kantavuutta. Jännittävä numero kellottaa melkein kuusi minuuttia, pistäen sopivasti pasmat sekaisin loppumetreillä.

Lauluja varjojen valosta on osuvasti nimetty albumi, jolla ihmismielen varjot ja sen poloihin risukasoihin tasaisen satunnaisesti loistava valo käyvät ikuista kisaansa. Suru on monesti läsnä, mutta tilaa on myös onnen hetkille. Uskallan väittää Kevätvalon paimenen olevan sittenkin onnellinen ja kun Kuu ei lepää on rakkaus selvästi pääsemässä voitolle. Kyllä se siitä.

Mika Roth

Betonisiltojen Alle: Pienet laulut

Betonisiltojen Alle vie oman juttunsa äärimmilleen. Yhtye luo kertauksia välttävää ja hetkessä elävää musiikkia, jossa pienuus on hyveistä suurin. Eli nyt ei kuulla ainuttakaan kertosäettä, hahmotelmamaisten biisien kestäessä yleensä vain noin minuutin verran. Ydinkysymys kuuluukin: mihin porilaisen trion voimat kestävät pitkässä juoksussa?

Pienet laulut on mitä osuvin otsikko albumille, joka ei oikeastaan edes ole pitkäsoitto. Numeroita on kyllä peräti viisitoista kappaletta, mutta kokonaiskesto asettuu alle 18 minuuttiin. Soittimina palvelevat kitara, basso ja haitari, joista jokaista käytetään vielä äärimmäisen harkitusti – eli niukasti. Sävellykset tehnyt kitaristi/hanuristi Aki Peltonen on löytänyt kauniita melodioita ja hienoja nuottiryhmiä, joita ei ainakaan ajeta kuoliaaksi asti. Simo Kuusinen vastaa teksteistä ja Olli Peltonen hoitaa laulun ohella basson. Onko siellä pianoa ja/tai muutakin? Ken tietää, eikä se ole merkityksellistäkään.

Alakuloisuus loistaa useammasta siivusta läpi, niin sävelten kuin sanojenkin puolesta. Lohtu loksauttelee yllättävänkin isoja ääniä matalasta päästä ja tekstihän on puhdasta runoutta näissä kaarroksissa, taustalla kuuluessa jopa stemmalaulua – muutaman sekunnin verran nyt ainakin. Kappaleiden ohikiitävän luonteen ansiosta/takia jokainen sekunti merkitsee, sanoja kun ei sen kummemmin toistella ja kaiken tapahtuessa hetkessä. Yhtäältä näin tinkimätön muoto tekee hetkistä toisinaan demomaisia, nämä ovat kuin ensimmäisiä luonnostelmia, jotka ovatkin sitten samalla se lopputuote. Mihin Virsut olisivat saattaneetkaan johtaa, kuinka kiehtova Käppärästä olisi voinut kehkeytyä ns. valmiiksi tuotettuna?

Betonsiltojen Alle ei syydä satunnaisen kuulijan syliin valmiita vastauksia, vaan ennemminkin heittelee ilmoille nipun vihjeitä ja ajatuksia. Niihin kannattaakin tarttua nopeasti, koska hetki on tässä seurassa silmänräpäys ja seuraavassa käänteessä ollaan jo uusien ajatusten äärellä. Idea ilmestyy pintaan ja katoaa kuin kala öisen lammen pintaan, eikä siitä toisinaan saa kuin pelkän häivähdyksen. Riittääkö se, onko enempään tarvetta? Hyviä kysymyksiä, mutta tinkimättömälle triolle kaikki on jo tässä.

Mika Roth

Ihmissudet: Yö saapuu

Helsinkiläinen Ihmissudet on viiden vuoden ikään ehtinyt yhtye, jonka debyyttialbumin musiikillinen tyyli kiteytetään saatteissa termiryöppyyn. Ensimmäisenä on tietysti rock, jota sävytetään kiistatta niin progella, folkilla kuin psykedeelisillä elementeillä. Sen sijaan grunge ja alternative ovat sellaisia sanoja, joihin en ensimmäisenä turvautuisi.

Pari virallista sinkkua aiemmin julkaissut nelikko on kuitenkin keittänyt kasaan niin persoonallisen sopan, että kuvaavat termit tahtovat loppua kesken. Pitsiverhojen takaa on dramaattinen ja pahaenteinen kuin itsensä Leonard Cohen, vaikka äänimaisema on samaan aikaan samettisen pehmeä ja silkkisen hieno. Rahdun rautalankainen kitara soi kuulaana ja kaikuen, kunnes kertosäkeessä ollaan varoittamatta keskellä tavallista poprockia. Piilotajuntaan on huomattavasti yksinkertaisempi folkpala, mutta yhtyeelle ominainen kerroksellisuus heijastuu näistäkin pinnoista tehden taikojaan.

Yö saapuu on siitä askarruttava ja kummallinen albumi, että se kuulostaa samaan aikaan tummalle ja raskaalle, sekä kevyelle ja ilmavalle. Suoranaisia rock-biisejä ovat vain kovemmilla kitaroilla varustettu Ihmisyyden jäljet ja pienin varauksin veikeämmin askeltava Keisari puutarhassa. Kuumatkakin kolistelee toki suorempia portteja, mutta kovaksi kappaletta on mahdotonta kuvailla. Sen sijaan mm. nimibiisi Yö saapuu osaa nojata pehmeisiin pintoihin ja akustisesta kauneudesta kumpuavat onnistuneesti myös päälle viisiminuuttinen Piilotajuntaan sekä koko taipaleen sulkeva Keisarin uni.

Ihmissudet pitävät siis terävät kyntensä useimmiten varjoissa ja vaaralliset hampaansa havaitsemattomissa, mutta musiikin kevyistä kerroksista voi – niin halutessaan – löytää erilaisia varjoja, valoja, vihjeitä ja ehkä vinkkauksiakin. Luonto ja ihminen, tuon yhteyden ongelmallisuus ja outous. Miksi viisaat ja karvattomat apinat ovat mitä ovat? Kysymyksiä ja dilemmoja, joihin on tarjolla niukalti suoria vastauksia.

Mika Roth

Joordan Mackay: Suicide Chickens and Other Love Songs

Joordan Mackayn biisintekijäduo on saanut vahvistusta debyyttialbumilla, kun americanan salat taitavien biisinikkareiden lauluja esittää roots-taituri Juki Välipakka. Kolmikannan ja muutaman studiossa vierailleen apurin voimin on saatu kasaan albumi, jolta eivät lopu tyylilliset käännökset ja herkulliset kurvit kesken. Noustaan siis tyylikkään dollarihymyn hanttarinpenkille ja annetaan preerioiden, vuorten, laaksojen ja kaupunkien tulla vastaan.

Joordan Mackayn pienjulkaisujen määrä on huomattava, mutta aiemmilta vuosilta ei mukaan ole materiaalia kelpuutettu. Albumia edelsi vain I Know, Man -sinkku, joka saa myös kunnian korkata koko kiekon. Kaikki kymmenen raitaa ovat jokainen omanlaisiaan kuvia, välähdyksiä ja tuokioita. Toisinaan soundimaisema on rikas ja rehevä kuin Tennesseen laaksot, toisinaan taas hyvinkin niukat ainekset saavat aikaiseksi kummaa taikaa, kuten vaikka folkahtavan paljas Sometimes When God Smiles. Toki tuossakin on mukana sähköistä instrumenttia ja tarkkaa äänisuunnittelua, mutta ilmavuus ja avaruus ovat keskeiset toimijat kaavassa, eikä biisiä posauteta mahtiballadien taivaisiin – mikä olisi ollut kovin helppoa.

Jazzahtava The Moonlight and the Neon ja Johnny Cashille kunniaa tekevä The Man in Blue luotaavat Amerikan myyttejä, sortumatta kuitenkaan pahemmin kliseiden hetteiköihin. Okei, onhan Suicide Chickens (Tread on My Dreams) kaikkine täytteineen kyllä melkoinen salaatti juustoisella amerikankastikkeella, eikä film noirmainen Biblical Proportions selviä mittelystään naarmuitta, mutta yhtä kaikki ylivärikkyyskin on merkittävä osa amerikkalaisen kulttuurin hohdokkuutta.

Suicide Chickens and Other Love Songs on melkoinen annos americanan, countryn, bluesin ja näistä innoittuneen popin salaattibaareista. Maut menevät väistämättä ristiin, eivätkä menneitä aikoja suosivat aikalinjatkaan aina selkeinä pysy, mutta jokin tässä silti toimii. Välipakka heittäytyy jokaisen tekstin kimppuun täydestä sydämestään ja näin kanaset pitävät pintansa.

Mika Roth

Lars Anders: Pimeä

Oululainen indie/folkrock-yhtye Lars Anders julkaisi keväällä ja kesällä 2020 ensimmäiset kolme sinkkuaan. Maailman mullistuessa julkaisuajankohta osoittautui heikomman puoleiseksi ja jatkoa saatiinkin odottaa aina vuoteen 2023 asti. Kesällä pitkä hiljaisuus katkesi viimein kahteen sinkkuun ja nyt on koittanut ihka oikean debyyttialbumin aika.

Vuoden 2020 biiseistä yksikään ei ole mahtunut mukaan esikoiselle, mutta menneen kesän sinkut löytyvät sitä vastoin kahdeksan numeron joukosta. Kitaravetoisessa poprockissa melodisuus ja harmonisuus asettuvat etusijalle, mikä kuuluu eri tavoin lävitse oikeastaan jokaisella raidalla. Lintunen lentelee 70-lukulaisilla siivillä ja tekstiltään mystisempi Punainen talo herättää vieläkin suorempia yhteyksiä klassiseksi miellettävän americanan suuntaan. Studiossa nelihenkisestä perusryhmästä kuusikoksi kasvanut yhtye osaa kuitenkin ottaa suomalaisen soundin ja jalostaa sitä pohjoisamerikkalaisella silauksella. Näin lopputulema ei ole suoraan kumpaakaan – ja silti kummankin puoliskon voi kuulla kaikesta tekemisestä.

Ankkuriksi varattu sinkkuraita Velituuli ylittää ainoana viiden minuutin rajan, eikä isossa biisissä ole tahtiakaan liikaa ja grammaakaan turhaa. Sopuisasti massiivinen kappale hyötyy kahden vokalistin herkästä yhteistyöstä, huumaavan upeasta kitaravallista ja tämän kaiken ylle asettuvista koskettimista – kaikki on vain kohdillaan. Toinen erikoisnoston arvoinen hetki on mielestäni osittain samoilla palikoilla leikkivä Aika ei oota, joka käsittelee kivuliasta yksinäisyyden vyyhtiä herkkyyden ja särön kontrastia hyödyntäen. Myös menevä kitararokkailu Jälki jättää jäljet muistiin ja tarttuu hanakasti korvaan.

Pimeä on onnistunut joukko kappaleita, jossa voi nähdä halki matkan kantavia teemoja – ehkä jopa joitain konseptialbumin piirteitä. Lämpimän kitarasoundin, sympaattisten vokaalien ja toisinaan koviksikin äityvien tekstien yhdistelmä on nostalgiaan viittaava ja silti moderni. Pimeä onkin hienojen jännitteiden sävyttämä levy, joka kuuntelukertojen karttuessa antaa kuulijalleen aina vain enemmän ja enemmän purettavaa.

Mika Roth

Mukavat kengät: Hittejä, joita kukaan ei kuuntele

Soundiaan ja paikkaansa rohkeasti etsivä Mukavat kengät -yhtye pohti alkuvuodesta ikääntymiseen liittyvää problematiikkaa. Kulmat olivat ovelia ja rakentavia Ikuisesti keski-ikäinen -sinkulla, jonka yhteydessä puhuttiin jo tulevasta albumista. Komeasti nimetty debyyttilevy ei pidä sisällään hienoa esikoissinkkua, joten hittejä oli näemmä jo varastossa riittämiin – vai oliko?

Hittejä, joita kukaan ei kuuntele -levy ei teknisesti edes täytä pitkäsoiton kaikkia rajoja, sillä raitoja on seitsemän ja yhteispituutta kertyy noin 21 minuuttia. Eikä tätä kappalejoukkoa pääse kutsumaan ainakaan samalta kuulostavien vetojen joukoksi, sillä spektriä riittää ja tyylilliset laidat ovat tässä purressa huiman kaukana toisistaan. Kitarapoprock sulkee kyllä kaiken syliinsä, mutta puolittainen kauhufolkkis Suolla syntynyt, jäyhän kankea (ja siksi myös hurmaava) pianoballadi Mä pidän sut sekä sinkuksikin nostettu rapean puolipopedamainen Synnit on laskettu ovat värikäs joukko, noin kauniisti sanottuna.

Pahimmillaan kuultava muistuttaa paikallisen pizzakebabravintolan Ultra Bra -tribuuttibändin lauantai-iltaa, parhaimmillaan popopoppoo taas saa itsensä Gösta Sundqvistin haamun nyökkäilemään pöydästään hyväksyvästi oivaltaville tarinoille. Suomalainen mies on outo olento, eikä edes ikääntyneiden yksilöiden mielenliikkeitä pysty aina arvailemaan kovinkaan osuvasti. Peräti yhdeksän hengen saadessa krediittejä ja viiden heistä vielä osallistuessa vokalisointiin on sävyjä ainakin riittämiin.

Oliko joukossa sitten hittejä? Albumin avaava sinkkupari Synnit on laskettu / Nuoret miehet on kiistatta kipakka tuplaisku, jonka takana rintamalinja notkuu kuitenkin uhkaavasti. Kuten todettua levylle mahtuu monenlaista raitaa, mutta ikääntymisen miinuksia summaava Vastaanotolla voisi hieman toisenlaisella lähestymistavalla kääntää negatiivisen positiiviseksi. Hittejäkin, mutta myös muuta.

Mika Roth

Rami Vierula: Erämaahan

Rami Vierulan uusin levy äänitettiin kuuleman mukaan jo reilusti yli vuosi sitten, eli ajallista eroa herkän intiimiin ja hehkuvaan Lämpöaaltoon EP-levyyn ei ole niinkään paljoa. Ihastelin em. pikkujulkaisun pehmeyttä, joka vaimensi – ja tavallaan myös tehosti – Vierulan kitaravetoisen poprockin voimaa. Sama juoni ohjaa myös Erämaahan-albumia, periaatteen tasolla nyt ainakin.

Erämaa merkitsee jokaiselle jotain hieman erilaista, mutta yhteistä monille näkemyksille ovat varmasti yksinäisyys, eristäytyneisyys ja rauhallisuus. Erämaahan vetäydytään miettimään, pohtimaan ja elämään moderniuden ikeestä vapaata elämää, eikä mukavuuksista tinkiminen paina paljoa, kun toisessa vaakakupissa on hulluksi käyneen maailman hälinä. Vierulan uusissa teksteissä kertoja on usein kaukana kotoaan, niin henkisesti, fyysisesti kuin toisinaan myös ajallisestikin. Kaipuun voi kuulla kun yllättävänkin meneväksi sovitettu Yössä viimeisessä näkee ajan jo lähes päättyvän ja Poretabletti ottaa folkisti hetkensä, muistonsa, rakenteensa ja hajottaa ne mitä kauneimmin melodiasateeksi.

Albumin alkuun sijoitetut sinkkubiisit edustavat puolestaan astetta helpommin lähestyttävää ja enemmän menneistä muistuttavaa Vierulaa. Osaisinpa antautua on jouhevasti kulkeva pop-kappale, jonka heleän lämmin ja orgaaninen soundi sulattaa jäisimmänkin sydämen. Kyynärän verran paukkuvampi Lennokki lienee albumin suorin ja ’rokein’ numero, kun taas avaukseksi sijoitettu Koti on fragmentoituneempaa ja modernimpaa Vierulaa. Kiireettä ja paineetta syntyneeltä musiikki ainakin kuulostaa, totuus voi olla toinenkin äänten takana, mutta tekijöistä ainakin rentous ja levollisuus välittyvät.

Erämaahan on suurelta osin sydämellisen halauksen lämmintä ja rajattoman kohottavaa musiikkia, jossa paikkansa periaatteessa löytänyt ihminen on oivaltanut kaiken jatkuvan liikkeen. Ei ole mitään kaiken sulkevaa kotia, tuskin sen kummempaa erämaatakaan. On vain ihminen, joukko ajatuksia, aikomuksia, toiveitakin, sekä etenkin muistoja, joista rakentuu koteja, erämaita, valtameriä, saaria ja ehkäpä Pelotta kuljen sulkee riittävästi kehiä. Ehkäpä.

Mika Roth

The Shafts: Telemarketer

The Shafts sai alkunsa jo vuonna 2005, mutta todelliseen vauhtiin pääseminen otti aikansa. Uuden pitkäsoiton materiaali juontuu osittain pandemiaa edeltävään aikaan, vaan mihinkäs rennon raukea kitararock vanhenisi vuodessa tai kahdessa. Helsinkiläinen rock-yhtye antaakin retroisen kitarasoundin ja rikkaiden äänimaisemien toimia mahdollisuuksina, ei rajoitteina, kun taivasta maalaillaan rikkain paletein.

Energisesti telineistään vauhtiin ampaiseva High Octane on yksi paremmista introista, joita olen pitkään aikaan kuullut ja varsinainen avausraita 12 Night Transatlantic osaa ottaa olennaisen E Street Bandin soundista ja tuoda sen paikalliseen äänimaisemaan. Näin on syntynyt ilahduttavan uniikki, raukean lämmin ja hellän leveä soundi, jota vokalistin ääni täydentää. Eikä bändin tarvitse turvautua mahdottoman kokoisiin äänivalleihin tai helikopterikitaroihin, vaan kaikki tehdään melodisista lähtökohdista, biisien rullatessa kuin itsestään eteenpäin.

Nimiraita Telemarketer on loistava esimerkki leppoisan menon voimasta, kun taas hädin tuskin kahden ja puolen minuutin rajapyykin ohittava Laserskater vie ajatukset aina 60-luvulle asti. Ei tämä nyt niin kaukana fab fourin ja garagekavereiden tekemisistä kuitenkaan ole, Spectra Fashionsin heilahtaessa samaisen klubin toiselle seinustalle. Psykedeelisyyskin on vaihtoehto, kunhan pullon hengen muistaa pitää kurissa ja päämelodian thewhomaisuuden pystyy hyväksymään. SUPer Girl (joka siis kirjoitetaan juuri noin) korkkaa kuvitteellisen B-puolen melankolian ja surfin sekoittuessa kuin kalifornialaisen rantahiekan konsanaan.

Telemarketer on monipäinen nostalgiatrippi, jonka kyky yhdistää menneiden päivien pisteitä isommiksi kuviksi saa ainakin allekirjoittaneen haukkomaan henkeä. Yksinkertaisuus on tietysti voimaa, mutta kun samaan aikaan sovituksissa on kerroksia kuin unelmien kermakakuissa, niin mikä on lopulta suoraa ja/tai simppeliä? Toimii kuin telemarkkaaminen tammikuussa.

Mika Roth

Lukukertoja: 1353