Omakustannealbumit – Marraskuu 2025
Airuet: Ikkuna
Siitä ei useimmiten ole ainakaan haittaa, että tuntee ja tunnustaa vahvuutensa. Helsinkiläinen Airuet ilmoittaa ylpeästi olevansa rytmimusiikin sulatusuuni ja kahdeksanjalkainen rock-laboratorio. Moinen heitto synnyttää tietysti niin odotuksia, kuin myös vaatimuksia todistamisen saralla. Ikkuna on ”hiessä, huonossa huumorissa ja kyseenalaisessa huoneilmassa vuodesta 2022” marinoituneen combon toinen pitkäsoitto, joten kuinka Ikkuna aukeaa?
Avaus on vahva, kun nimibiisi nakuttaa ensin krautisti ja videosinkku Supernovia tarjoaa popimpaa kämmentä poskelle. Taiteellisempi kaartelu ja suorempi poppailu ainakin onnistuvat, joten kaksi ensimmäistä plussaa papereihin. Hieman myöhemmin Mustavalkeaa rämisee ja särisee ysärin angstidiskossa, kimaltamatta kuitenkaan liiaksi. Vaivoin venkoilee säkeistöissään puoliprogeisesti, mutta antaa salaa tarttuvan melodian pullahtaa pintaan kertosäkeessä. Tasapaino on herkkä, mutta se on olemassa.
Kahdeksan kappaleen joukon kuunteleminen muistuttaa hieman rockin moniotteluun osallistumista, siinä määrin tyylit, genret ja kattaukset eroavat toisistaan. Ylösalaisin postpunkkailee ja outorokkailee, vokaalien karatessa melkein huumorin puolelle. Arrogantti kertoja vai kohde? Kolikossa on kaksi puolta ja jokainen voi tahollaan viskata sen ilmaan tyylillään. Kuulijaa hellitään isommilla vauhdeilla, kun päätösraita Kesäsää pistää riippariin vauhtia melkein 14 minuutin verran. Ei loppuliu’un noin pitkään olisi tarvinnut ehkä jatkua, mutta ei siitä suoranaista haittaakaan ole ankkurin roolissa.
Helsinkiläisten rock-laboratorio kokeilee erilaisia kitararockin yhdisteitä ja antaa pienen leikkimielisyyden ottaa alaa itselleen toisinaan. Toisaalta esimerkiksi utuisia osia korostava Uudelleen kertoo bändin kollektiivisen sielun monipuolisuudesta. Tämä ei ole vain kikkailua, vaikka sekin on osa kaavaa. Ikkuna aukeaa lopulta moniin suuntiin tasapuolisesti ja on sinkkujaan ansiokkaampi albumi.
Mika Roth
Anita Lehtola-Tollin & Björn Tollin: Syvältä
Suomalais-ruotsalainen kansanmusiikkipariskunta
Anita Lehtola-Tollin & Björn Tollin on kahden kokeneen tekijän dynamo. Lehtola-Tollin on suomalainen laulaja ja kanteleensoittaja, jonka bändihistoriasta löytyvät ainakin
Loituma ja
Tallari. Tollin on puolestaan
Hedningarna-yhtyeen perustajajäsen, joten lyömäsoittaja tietää kyllä mitä tekee ja miten saavuttaa eri asioita monin eri rytmi-instrumentein. Syvältä-albumilla kuullaan kahdeksan suomeksi laulettua kappaletta, joiden tyylissä ja kudoksissa yhdistyvät pohjoismaiset perinteet yli rajojen.
Ikiaikaiseen rytmiin ja vanhaan runomittaan rakentuva
Elina on oiva esimerkki kansanmusiikkiin nojaavan ilmaisun hypnoottisesta voimasta. Itse tarina kertoo ihmisten haluista ja peloista, jotka ovat muuttumattomia halki aikain. Rytmin väkevyys nostaa
Mailla vierahilla -raidan myös väistämättä eteen, kun Lehtola-Tollin laulaa sydämestään ja isoksi äityvä äänimaisema jauhaa vastustamattomasti eteenpäin. Ankkuri
Pelottomat irtoaa muiden kappaleiden rintamasta, rytmin käydessä simppelissä muodossaan lähes tanssittavaksi. En täysin ymmärrä, kuinka kaikki äänet on saatu aikaiseksi, mutta korvat pitävät kuulemastaan.
Kantele on merkittävässä roolissa ja albumilla vierailevat
Timo Väänänen sekä
Minna Raskinen tuovat lisäsyvyyttä kansallissoittimemme soundiin. Väänäsen kirjokansi-kanteleen soitto
Anna kätesi! -kappaleella on tärkeä, kun vanhaa persialaista runoa satojen vuosien takaa tuodaan tähän hetkeen.
Sándor Weöresin tekstiin sävelletty
Katumuspsalmi hyödyntää puolestaan Raskisen konserttikanteleen laveutta, eteerisen äänimaiseman nojatessa seesteisyyteen ja hiljaisuuden nurkissa hiippailuun. Näitä kappaleita on todella kuunneltava silkkojen yksityiskohtienkin ansiosta, mikä tietysti nostaa myös
Anna-Maija Raittilan käännöksien merkitystä.
Syvältä tutkii sydämen asioita kirjaimellisesti syvältä. Sydämen asiat vaativat uskoa ja rohkeutta, jotta pelot ja negatiiviset voimat eivät vie elosta iloa. Sen tulkitsisin tämän albumin viestin olevan.
Mika Roth
Blessed Lunacy: Future Is Just Another Day
Blessed Lunacy on oululainen pitkän linjan vaihtoehtorockbändi, jonka albumit ilmestyvät tasaiseen tahtiin. Samalla jokainen pitkäsoitto on tehnyt jollain tavoin pesäeroa edeltäjiensä luomaan linjastoon. Kolme vuotta sitten
Wreck of Humankind oli kurvikkaassa progeilussaan oikea jätti, kun taas
For All Tired Souls -kiekon grungeisempi puristus tutki hiukan toisenlaisia mahdollisuuksia.
Neljäs pitkäsoitto sai raapustamaan muistikirjaan ensin termit countryrock, 70-luku ja heavy rock. Yllätyin itsekin nuoteista, mutta selvin ydinlanka on mielestäni yhä progerock, jonka tutkailuun yhtye on löytänyt jälleen uusia kantteja. Miltei lapsekasta vibaa purskahteleva
Chase the Rainbow yllättää sydämestä ammutulla sateenkaarellaan ja spagetiltakin maistuva
Film Noir on kyyti ihan toisenlaiseen 70-lukuun. Entä mistä yksisarvisuutensa tiukasti kieltävä
Donkey vingahtelullaan oikein kertoo?
A-puolen kuusi rallia edustavat asteen napakampaa ja vaikutteiltaan värikkäämpää Blessed Lunacya, joka voi ottaa tukea vaikka 60-luvun popharmonioista ja ysärin kitarasurinasta. Garage halaa toisinaan grungea, eikä punk ota nokkiinsa progenkaan läsnäolosta, sillä jotenkin kaikesta sukeutuu kasaan bändin ominainen soundi ja tyyli.
Outer Space edustaa oivasti positiivista syöveriä, jossa värejä sekoittamalla syntyy sateenkaaria harmaan ruskean mössön sijasta.
B-puolen viisi oikeaa biisiä ovat sähäkkää
Che’s Bar -kiskaisua lukuun ottamatta rauhallisempia siivuja. Ankkuri
Amigo Popu rullailee preerioita kärryillään kiirettä ja
Shiny Buildings nojaa myös rennosti kuistillaan hiukan toisenlaiseen keinutuoliin. Leppoisuus ja rentous eivät kuitenkaan ole mitään lamaannuttavaa laiskuutta, vaan ennemminkin elon mukanaan tuoman viisauden hyödyntämistä. Energiaa voi välittää räyhäämättäkin, ja saavuttaa näin jopa mittavammat piikkikohdat. Toimii ja tuntuu.
Mika Roth
Matti Kärkkäinen: SQUERY
Matti Kärkkäisen reilun kolmen vuoden takainen soolodebyyttialbumi
POTTU pisti maasta esiin kummana koneinstrumentaalilevynä. POTTU jäi mieleen siitä, että se oli periaatteessa ihan perinteistä ja juuristonsa tuntevaa analogista, kokeellista ja idearikasta äänitaiteilua. Mitään sen kummempia säkeistöjä, kertosäkeitä, tai muitakaan ’normaalista’ muistuttavia muotoja ei ollut. Hetkessä vain elettiin ja äänet veivät milloin minnekin.
Aivan samat sanat voi todeta SQUERY-albumista, jonka 14 raitaa ovat rakenteiden periaatteellisista yhteneväisyyksistä huolimatta kaikki täysin omanlaisiaan kummajaisia. Kärkkäinen käyttää toisinaan melodioita ja harmonioita hyväkseen, mutta eniten biisijoukosta jää mieleen raitojen persoonalliset ja yllätyksekkäät sohaisut omiin suuntiinsa.
8th naksuttaa täysin irti ajasta sekä ympäristöstä, eikä hitaammin maalaileva
Raparperi tunnu pääsevän mihinkään, mutta kumpikin siivu on paikallaan juuri siellä missä ne kuullaan.
Jos verrokiksi otetaan tylsästi taas lähempänä valtavirtaa soiva kama, niin monesti jokin tietty sana, tai lause jää listakappaleesta helposti mieleen. Kärkkäisen musiikissa ei sanoja ole, mutta uniikit, kummat soundivenkoilut ajavat samaa asiaa. Raparperin venyvät ’sooloäänet’ tuovat mieleen düsseldorfilaisten pioneerien varhaiset työt, vaikka muuten
Kraftwerk ei juuri kummittele.
Slepp pamahtelee pahaenteisten pohjien päällä käskevämmin ja
Arppi-raidan jykevät rytmit muodostavat jännän kontrastin, ainesten periaatteessa hangatessa toisiaan vasten. Kitkahan on tunnetusti energiaa.
SQUERY on samaan aikaan IDM:n, ambientin ja kokeellisen elektronisen musiikin osista rakentuva teos ja jotain uutta. Nimiraita
Squery säksättää ja rätisee ambientmaisten taustakuvioiden ylle hermostuneisuuden sykettä. Elokuvamaisuus on myös läsnä, kun
pianopasc hajoaa ensin miltei äänten parveksi ja kokoaa hälystä itsensä viimeisen minuutin nousuun. Kiehtovan erilaista.
Mika Roth
Modem: Interface
Modem surisi viimeksi synapopin taajuuksilla isommin puolitoista vuotta sitten, kun mm.
Prince-täkyä ja pientä
Human League -korttia pelannut
Megalomania-debyyttialbumi ilmestyi. Synapopduon toinen tuleminen kiinnosti, sillä kesäiset sinkut olivat terävää synailua. Mihin Interface siis yltää kokonaisuutena ja syntyykö yhteys?
Eteenpäin on menty monella saralla, todettakoon heti alkuun. Albumi on esikoista minimalistisella tavalla täyteläisempi, soundeiltaan hiotumpi ja draaman kaariltaan onnistuneempi. Kyseessä ei ole suoranainen teema-albumi, mutta pintaan nousevat toistuvasti minuuden pohdinta, identiteettien kirjo, sekä tunteiden aitous/epäaitous. Kertoja haparoi hämärässä, kuin
Ultravox,
Depeche Mode ja
Midge Ure konsanaan. Tunteiden karikot ja sydämen haaksirikot ovat tietysti tuttuja, mutta aina on seuraava sukupolvi valmis haavoittumaan kuolettavasti lemmen nuolista.
Joukon kärkibiisi on väkeviä
Visage-mielleyhtymiä luova ja täydellisyyttä hipova synapophitti
Image, eikä hitaammin soutava
Pagliacci jää juuri jälkeen. Hattua pitää nostaa niin sielua ruotiville lyriikoille, kuin viimeisen päälle hiotuille soundeille, jotka vaihtavat tunnelmaa raidalta toiselle.
Ave Marian kolkot kalinat ja tanssin jytke ovat kovaa pintaa,
Cowboyn keinuessa isommalla kaarella satulassaan. Ankkurikappale
Kulta-aika naksuttelee puolestaan taloudellista peruskomppia, iskelmää ja synapoppia yhteen. Poika ei ehkä ole nyt nimeltään Päivi, mutta näen yhteyden ja linkit.
Interface on tummien tarinoiden ja traagisten kohtaloiden kavalkadi, joka ei ole kuitenkaan tyystin lohduton vaellus yössä. Siinä missä tekstit iskevät tulta, jää väleihin myös valokeiloja. Ankkuri
Kulta-aika on nähtävissä vähintäänkin kahdesta kulmasta, ja lopun toteamus vapauttaa kertojan:
”en enää kaipaa / takaisin kulta-aikaan / ei sitä koskaan ollutkaan.” Yhteys on vahva ja signaali kantaa.
Mika Roth
Myrkkyharakka: Mystichrist
Myrkkyharakka on ehtinyt syntyä jo kahdesti. Ensin vuonna 2022 ja sitten vuonna 2025. Tyylilajina on musta, alkukantainen, alkuvoimainen ja suoraan sanottuna brutaali metalli. Sakilta löytyy aiempaa kokemusta monesta yhtyeestä ja uuden ryhmän kuvaus itsestään on paljon kertova. Myrkkyharakka on yksi tehokas sotakone, siinä se pähkinänkuoressa.
Päälle siis käydään ääniaaltojen avulla, eikä vyörytyksiä pidätellä. Luoteina, kranaatteina, kivinä ja keihäinä toimivat kahden kitaran manaamat riffit, mustina tuulina nousevat melodiat, sekä terävät säröäänistä taotut raastot. Rytmiryhmä hakkaa kiivaasti tahtia, käännellen välillä kulmia ja kurvaillen kunnianhimoisesti. Vauhti ei kuitenkaan ole itseisarvo, vaan massaa ajetaan idealla ja järjellä eteenpäin. Vokaalit huudetaan, käristään ja rääytään maisemaan niin raakoina kuin vain kurkusta lähtee – ja sieltä muuten lähtee. Mitään kiippareita, efektejä tai muita lisiä ei taustoilta mielestäni löydy. Myrkkyharakka on suora, raaka ja näin tavallaan puhdas.
Videobiisiksi nostettu
Tiimalasi ohittaa ainoana numerona kuuden minuutin virstanpylvään. Asteen verkkaisempi askellus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että painoluokka olisi vähäisempi. Päinvastoin Tiimalasi painaa kuin lyijy, ja yksi levyn kolmesta suomenkielisestä tekstistä avaa kiehtovasti uudelleensyntymisen ideaa/taakkaa.
Maa-Äidin Verestä osoittaa myös, että sanottavaa riittää ja näkökulmaa löytyy. Tietysti tekstien seassa on myös okkultismia, kauhuja ja pimeyden syövereitä, mutta reunat pidetään kurissa.
Kokoonpanolla on siis kokemusta jo aiemmista mittelöistä, joten pieni kunnianhimokin värittää toisinaan toimintaa.
Thelemathemagick osaa kikkailla muutenkin kuin nimellään, eikä
Arcanexion puske suinkaan yhtä latua pitkää matkaansa.
Daturagnosis-ankkuri rokkaa ehkä hieman rollaavammin, vaan sekin istuu kyllä pirtaan palasten kootessa osistaan jotain uutta. Mielenkiintoinen avaus.
Mika Roth
Niina Annika: Unten alisilla
Jokainen levy on mahdollisuus. Genret, tyylit ja äänet saavat vaihtua, ja toisinaan vaihdokset yllättävät.
Niina Annika järjesti koosteen jykevimmän ja hiljaisimman yllätyksen, julkaisemalla kauniin eteerisen, maalailevan ja uskomattoman kiireettömän albumin. Jos sana ’rauha’ pitäisi tänään kuvata jollain tavoin, valitsisin Unten alisilla -levyn. Tämä levy pyytää pysähtymään ja oikeasti kuuntelemaan.
Niina Annikan edellinen levy, syksyn 2023
Kalliota vasten, oli folkin, pohdiskelevan popin, sekä hetkittäin etnon kanssa toiminut kokonaisuus. Nyt vauhti on asettunut miltei pysähdyksiin, äärimmäisen kuulaat äänimaisemat ovat kuin folkin vastine herkimmälle ambientille. Rytmejä ei juuri kuulla, vokaalit kaikuvat suurissa ja luonnollisilta tuntuvissa tiloissa, kuin kanjoneissa. Usein sanattomasti ja alati lohduttaen
Salanan alla on toki ääniä, vaimea tausta ja kaukaista, kaukaista rumpua, mutta hetken henki liitää korkealla.
Keväinen ensisinkku
Sarastus löytyy levyn lopusta. Huilun kaihoisa ääni lupaa mielessäni parempaa tulevaa, positiivisten ajatusten syntyessä kuin luonnostaan. Kesän lopulla julkaistu
Elämä, kuuntelen lauluas virtaa kiireettä, hiljaisuuden kainalosta soivien vokaalien ja huilun löytäessä kaiken oleellisen.
Matkalla minuun on sukellus hetkeen, jossa vaimeat äänet ja niiden verkalleen muodostamat rakenteet avaavat mielikuvituksen portit. Ääniä voisi kutsua jopa terapeuttisiksi, kun yksinkertainen kuvio kulkee alla ja korkeat äänet kiitävät lintujen lailla jossain korkeuksissa. Zen on läsnä, rauha asettuu sydämeen, kiireet katoavat jonnekin.
Albumin saatesanoissa puhutaan kokonaisvaltaisesta äänielämyksestä, jossa akustinen sointi ja luonnon äänet kasvavat syvällisen hypnoottiseksi kokonaisuudeksi. Voin yhtyä sanoihin ja korostaa vielä sitä, että levy ei silti ole ’tylsä’. Ei ainakaan, jos jaksat ihailla öistä tähtitaivasta tai tyyntä kesäistä järvenpintaa yli minuutin ajan tuskastumatta. Tämä levy tutkii hiljaisuutta ja siten toimii myös peilinä meille jokaiselle.
Mika Roth
Onni Rajaniemi: Pois häviää kaikki
Onni Rajaniemi julkaisi vuosina 2017–2020 kolme pitkäsoittoa, joille jatkoa saatiin odottaa päälle viisi vuotta. Tuota vasten uuden albumin fyysisen arvostelukappaleen saapuminen toimitukseen muutaman kuukauden myöhässä ei merkitse mitään. Rajaniemen tuplasinkut
Lapset / Löytöretki ja
Tahdon rakastaa / Kosketa mua esittelivät folkkiin luottavan laulaja/lauluntekijän, joka nojaa myös popin, rokin ja synien apuun, jos niitä satutaan tarvitsemaan.
Sinkkujen kappaleista vain Lapset on mahtunut uudelle pitkäsoitolle, mutta materiaalia on siunaantunut niin runsaasti, että kyseessä on pisin Rajaniemen albumi. Tusinan raitaa ottavat lähes tunnin aikansa tyylillä, eikä värikäs parvi ainakaan sävyrikkaudesta jää vajaaksi. Mikäli sinkkuja pitäisi poimia niin
Eläköön! olisi räväkkä nosto, vaikka viimeisen minuutin räyhä outoa onkin. Pian ajankohtaiseksi käyvä
Jouluksi kotiin on napakka folkpoppis, kun taas kokeellisempaa siipeä edustava kuusiminuuttinen
Mennyttä minää heijastelee jälleen
Crosby, Nash & Stills -viboja tyylillä.
Paljon erilaista mahtuu mukaan, kun pelkistettyjä runkoja vodaan varoittamatta rikastaa isoillakin äänimaisemoinneilla. Akustinen kitara on selkeä johtaja, mutta saa toisinaan kaverin sähköisestä kepistä. Suomalainen kansanperinne kohtaa japanilaisilta lauluntekijämestareilta omaksuttuja näkemyksiä sekä oppeja. Tämä aiheuttaa törmäyksiä, joista osa tuottaa hedelmällisempiä tuloksia kuin toiset. Rajaniemi ennemminkin vaeltelee kappaleidensa viidoissa, kuin varsinaisesti lähtee rakentamaan mitään selvästi ehyempää kokonaisuutta. Vai onko tuo mosaiikkimaisuus nimenomaan osa isompaa kuvaa, onko Pois häviää kaikki -levy lukuihin jaettu tarina?
Vapaus antaa yhtäältä levylle siivet, mutta tekee toisaalta albumista hieman levottoman kokonaisuuden. Onko levottomuus sitten negatiivinen asia? Se on vaikea kysymys, ainakin allekirjoittaneelle. Sen ainakin tiedän, että alkujaan olisin halunnut pitää levystä vieläkin enemmän – nyt olen lievästi hämmentynyt.
Mika Roth
Lukukertoja: 189
