Ajankohtaista

Raskaampi albumikooste – Marraskuu 2025

26.11.2025

Bloody Moon: Lost & Damned
Inverse Records

Bloody Moon on laitilalainen melodista, modernia ja nopeaa metallia vahvoilla death-vaikutteilla soittava yhtye. Bändin toinen pitkäsoitto on Widow from the Dark -esikoista persoonallisempi, värikkäämpi ja valmiimpi kokonaisuus, jolla on ehditty miettiä tarkemmin tavoitteita, sekä suurempaa kuvaa taustalla. Teknisen toteutuksen rajat ovat edelleen kuultavissa, mutta oletettavien budjettirajoitusten kautta ryhmä on pakotettu innovatiivisemmaksi.

Lost & Damned on pidemmän kypsyttelyn synnyttämä albumi, jolla bändi haluaa tehdä muutakin kuin vain julkaista nipun uusia biisejä. Suuremmat linjat ja korkeammat tarinankaaret ovat toki kunnioitettavia, mutta kokonaisuutta tarvitsee edelleen myydä nykymaailmassa kärkibiiseillä, jotka voivat toimia portteina albumin suurempiin saleihin. Kolmesta ennakkosinkusta vanhin, eli My Payoff, paljastuu vahvaksi valtiksi. Rässimpi, rokimpi ja menevämpi ralli ei ole ehkä mitään perinteistä death’n’rollia, mutta napakka ässä yhtä kaikki. Samoilla linjoilla kaartelee tätä kirjoitettaessa viimeisin sinkku I’ll Torn ’em Apart, ja nimeään kovempi Madman’s Boogie Woogie lasketaan myös kunnareiden joukkoon.

Death metalin soundikenttä voi käydä ahtaaksi, etenkin kun halutaan löytää vaihtelua värikkäämmistä jekuista. Laitilalaisten plussaksi on laskettava se, ettei bändi ole antanut karmien ahdistaa. Todellinen temppu on kuitenkin se, että genren rajoja sopivasti kolisteleva pitkäsoitto pystyy rakentamaan osistaan ihan oikeasti suurempaa kokonaisuutta. Rage Metalin mukana on helppo huutaa ja Lucky Bastardin kummat efektit ovat silkkoja efektejä. Osat palvelevat biisejä ja biisit koko pakettia.

Lost & Damned on teemoiltaan tumma, jopa synkkä, mutta menevä musiikki ja isompaan rooliin nousseet kertosäkeet taittavat vaa’an viisarin bändille edukkaaseen suuntaan. Toki kehittymisen varaa vielä jää, mutta erot esikoiseen ja moniin kilpakumppaneihin imartelevat jo ryhmää.

Mika Roth

Dome Runner: World Panopticon
Svart Records

Mm. äärimetallia, hardcorea, industrialia ja vaihtoehtoisen musiikin elementtejä yhdistelevä Dome Runner vastaa monella tapaa koosteen ehdottomimmista hetkistä. Lähes 77 minuutin mittainen World Panopticon on viiteentoista osaan jaettu purkaus, jonka edessä huomaa nopeasti sanojen rajallisuuden. Kuinka kuvata tätä telaketjumaista, painajaismaista, angstista ja silti superenergistä äänten katedraalia. Pakkohan sitä on ainakin yrittää.

Split Self Matrix ei ollut kuluvan vuoden ensimmäinen sinkku, mutta sillä kuultiin ensimmäinen pala bändin toisesta albumista. Industrialmetallin taontaa, särökitaroiden miltei paikoilleen hetkittäin seisahtuvaa sahausta, huudettuja lyriikoita, ahdistusta. Levyn toinen sinkkulohkaisu on seitsenminuuttinen Salvation Access, jonka nopea vauhti ja armottoman metallinen höykytys vain jatkuvat ja jatkuvat, kunnes lopulta saavutetaan jonkinlainen hypnoottinen pyörre. Samaan maaliin tähtää raskaammin jauhava Reversal Blaze, joka pistää vielä hieman pidemmäksi, julmemmaksi ja mustemmaksi messuksi.

World Panopticon ottaa kantaa ja tarkastelee maailman tilaa, niin yksilön kuin suurempien yhteisöjen tasolla. Tai näin kuullun voi mielestäni tulkita. Frail Demisen kaltaiset hyytävät hetket ovat yhtä merkittäviä palasia kuin Possessed Empty Vesselin pysäyttämättömät purkaukset, joiden syöverit vetävät kaiken materiaalin nieluunsa mustan aukon voimalla. Biased Heart Replican ja Solid State Zeron astetta tarttuvammat sekä rokimmat muodot ovat pisteitä, joista tutustumisen voisi aloittaa.

Dome Runner ajaa kolossaalisen teoksen äärirajoille, mutta kaiken metelin, suhinan, kolinan, kalkkeen ja kitaransahauksen keskellä on myös tarkoitus, merkitys ja ymmärrys. Kuulijalta vaaditaan venymistä näinä puolituntisten albumeiden aikana, kun pitääkin purkaa äkkiarvaamatta kaksi ja puoli kertaa mittavampi annos tinkimättömyyttä. Vaan ken etsii, hän voi myös löytää jotain poikkeuksellisen arvokasta.

Mika Roth

Kaksonen: Valo-olento
Inverse Records

Musiikin soisi olevan mahdollisimman rajaton riemu. Äänekoskelaislähtöinen Kaksonen kutsui itseään reilu kaksi vuotta sitten rohkeasti sekametalliyhtyeeksi, kun Universumin kuningas -debyyttialbumi ilmestyi. Metallia toinenkin pitkäsoitto edustaa, kun mm. thrash, death ja groove metal paukkuvat toisiaan vasten myllyssä. Kielenä palvelee edelleen suomi ja vauhti on monesti hirmuinen, jos nyt melodioillekin löydetään tilaa päälle 41 minuutin matkasta.

Toisella kierroksella viiden minuutin rajan ylittää ’vain’ kolme biisiä, eli tiivistystä on tapahtunut, mikä on enimmäkseen positiivinen asia. Pidemmistä siivuista jylhimmin soi sinkkuveto Ikuinen, jolla raskaampi melodinen metalli lähestyy rohkeasti doomahtavia viitoja. Yhdessä ankkuriraita Manaajan kanssa näistä miltei 14 minuutista muodostuu kiekon viimeinen kolmannes, jonka erot tyylin ja hengen osalta muuhun levyyn eivät kasva liian suuriksi. Värit ovat toki synkempiä ja soundit mustuutta huokuvia, mutta kuulen edelleen saman latauksen ja säpinän näinkin paksun metallipeiton alta. Vastavuoroisesti Kaikki maailman kauneus näyttää pehmeämpien ulottuvuuksien mahtuvan myös mukaan.

Nopeampia syömähampaita on terhakasti thrashin kanssa kyynärpäitä hierova Perisyntinen, sekä albumin vauhdikkaasti korkkaava Vastavoimat. Kuinka ollakaan, kumpikin em. ralleista on myös sinkkuja, joten bändi haluaa selvästi tuoda esiin räiskyvämpää puoltaan. Eikä siivujen väliin puristuva Kaikki maailman paha ole lainkaan pahempi siivu melodista, menevää ja rockmetallin kanssa kaveeraavaa paahtoa. Bändin metallisuus kestää mainiosti rokimpiakin vaihteita ja laulun sekä lyriikoiden saralla murretaan myös ns. sääntöjä, mistä lisäpinnat.

Valo-olento on monia asioita, vaikka sitten saatesanoissa mainittua kissansilitysheviä. Liekö genrelappuja liistrailtu puolitosissaan, mutta merkittävintä on mielestäni bändin rohkeus ja terve ennakkoluulottomuus.

Mika Roth

Kaunis Kuolematon: Kun valo minussa kuoli
Noble Demon

Melankolista, melodista ja raskasta doomdeathia soittava Kaunis Kuolematon osui viimeksi kohdalleni juuri ennen pandemiaa, kun kolmannen pitkäsoiton ilmestymistä pohjustettiin. Kyseinen albumi toi sittemmin lohtua ensimmäisen pandemiavuoden loppuun, eikä ryhmän hitaasti ylöspäin hilautuva kurssi ole tuon jälkeen kokenut notkahduksia.

Kun valo minussa kuoli -pitkäsoitto on itse asiassa jo ketjun viides albumi, joka tavallaan onnistui myös yllättämään allekirjoittaneen. Jaa, että mikä varsinainen yllätys sitten oli? No ensinnäkin se, kuinka kypsäksi, täyteläiseksi ja valmiiksi ryhmän soundi on muutamassa vuodessa kehittynyt. Kaunis Kuolematon on tehnyt tasaista helminauhaa levyillään, mutta jokainen niistä on samalla vienyt bändin ydinalueita ja voimapisteitä edemmäs. Ykkössinkuksi nostettu Merta ja loppulevylle loistetta tuova Kuura ovat malliesimerkkejä raskaan ja herkän yhdistämisestä, ääripäiden sotimisen sijaan täydentäessä toisiaan.

Tätä kirjoitettaessa viimeisimpänä sinkkuna ilmestynyt Maailman ainut ihminen painaa doomia tauluun rujommin ja tuo sarka on myös hiljalleen syventynyt, yhtyeen soundin kehittyessä. Näin raskaassa ja tinkimättömässä tyylissä ymmärrys vivahteiden merkityksestä ja niiden käyttö erottavat tekijät yrittäjistä, eikä saksalaisesta yhtiöstä kodin itselleen löytäneelle orkesterille tuota ongelmia nousta yläportaalle. Vokalistin kyky yltää ilmaisullaan laidasta toiseen on tärkeä osanen, mitä sovitukset korostavat. Nimikappale Kun valo minussa kuoli yltää kuuteen ja puoleen minuuttiin, vaan sekuntikaan ei ole tässä järkäleessä turha.

Kaunis Kuolematon jatkaa tiellään ja vaikka musiikki on tuskaisaa, raskasta ja massiivista, puuttuu siitä kuulijan ja kuuntelukokemuksen kannalta kaikki haittaavalla tavalla negatiivinen. Puhdistavalla tavalla suloista raskautta, ihanaa murskautumista, kuten deathdoomissa vain voi olla – ymmärrättehän.

Mika Roth

Khroma: Khroma
Inverse Records

Khroman neljäs pitkäsoitto jatkaa jo valmiiksi ennakkoluulottoman yhtyeen seikkailuja elektronisen metallin maailmassa. Syksyllä 2021 ilmestynyt Ex Nihilo -albumi oli yksi pandemian uhreista, jonka allekirjoittanut löysi vasta tämän uusimman levyn myötä. Bändin itsensä mukaan nimetty neljäs pitkäsoitto ei kuitenkaan kaipaa taustoja tarinansa tueksi.

Aika on terävöittänyt viisihenkisen ryhmän ilmaisua ja levyn yhdestätoista raidasta suurin osa mahtuu alle neljään minuuttiin. Toki Until We Die ja Until We Die: Epilogue ovat tavallaan samaa teemaa, mutta esimerkiksi rapin kanssa rajapintaa löytävä NPCs ei tarvitse kahtakaan minuuttia asioiden läpikäymiseen. Konevoima ja koskettimet ovat kasvattaneet alueitaan, vokaalien kiitäessä usein näiden pintojen yllä kuulaina, avainsanan ollessa yhteistyö. Ja kun laulu äityy rankemmaksi huudoksi, liittyvät kitara, basso ja vyöryvät rummut nopeasti mukaan menoon.

Khroman sielu ja voima lepää mielestäni nimenomaan voimavirtojen vuoksen ja luoteen vuorottelussa. Musiikkia tulee kuunneltua antennit viritettyinä, kun herkkyyttä eri tavoin käsittelevät suvannot ja raivoisat myllytysvaiheet vaihtavat toisinaan täysin varoittamatta vuoroa. Over Nothing ja nykivästi tempova Catch The Whip ovat oivia esimerkkejä ääripäiden toimivasta yhteistyöstä, eikä ankkuriksi jätetty Carnivorous-ässäkään mikään perinteisin rytinäraita ole sovituksellisessa labyrintissaan. Khroma innostuu monesti kokeilemaan rajoja, mutta yhtyettä ei saa kiinni kylmästä ja itsetarkoituksellisesta kikkailusta. Musiikissa on kyllä kulmia, kurveja ja u-käännöksiä, vaan kaikelle on tarkoituksensa.

Khroma on ristiriitainen ja hetkittäin jopa kummallinen albumi, jonka sisäiset jännitteet ja suoranaiset konfliktit pelaavat kuitenkin pääosin bändin pussiin. Ihan kaikkia tasoja en välttämättä ymmärrä, mutta ymmärrän osien olevan palasia mosaiikista, josta jokainen voi luoda omanlaisiaan kokonaisuuksia.

Mika Roth

Kivisydän: Kuoleva Aurinko
Inverse Records

Kunnianhimo on ihailtava ominaisuus, etenkin kun se ei pääse keulimaan liiaksi. Esikoisalbuminsa julkaissut Kivisydän on hilannut sihtinsä todella korkealle, eikä sinfonista ja melodiarikasta modernia metallia luova trio tunnu kärsivän minkäänlaisesta rimakauhusta. Debyyttipitkäsoitto on lähes 72 minuutin matka väkevän teatraalisissa tunnelmissa. Kyseessä on tulkintani mukaan vieläpä teema-albumi, jonka tarina kulkee johdonmukaisesti alusta loppuun asti.

14 lukuun jaettu teos sisältää ’tavallisten raitojen’ lisäksi alkusoiton, kolme välisoittoa ja loppusoiton, joista Loppusoitto: Vapaus täyttää päälle neljän minuutin mitassaan ns. kappaleen mitat. Eivätkä välisoitotkaan mitään merkityksetöntä pimputtelua tai suhahtelua ole, vaan joka pala on osa dramaturgista kokonaisuutta. Valisoitto: Toivo valaa eeppistä usko sydämeen, kun taas Välisoitto: Uusi Kuu on elektronisempi, elokuvamaisempi ja aggressiivisempi luotaus taivaille. Osaa on kuin oopperassa ja sinfonisen metallin äärilaitoja käydään koettelemassa kerran toisensa jälkeen – vieläpä onnistuneesti.

Eikä siinä vielä kaikki, sillä albumin kolme minuuttimäärillä mitattuina suurinta lukua lohkaisevat itselleen huikean 32 minuutin siivun. Sinulle on kohtalonhetki, kun taas sinkkunakin kuultu Mustat Ruusut on rokkaavampi pamaus. Toki näistä ja Kuoleva Aurinko -raidasta olisi voinut leikata osia pois, mutta silloin olisi leikattu myös jotain olennaista nimenomaan suuremmasta kuvasta. Ja Kuoleva Aurinko -albumi on alleviivaavasti metalliteos, jonka monipuolisuus ja dramaattinen syvyys ovat kirjaimellisesti ihmiselämän kokoisia.

Kivisydän aloitti matkansa levymaailmassa opuksella, jonka orkestraatiot ja lukuisat yksityiskohdat vaativat tietysti aikaa täydellisesti purkautuakseen. Päätös yllättää vielä kerran, ollen kuin Bergmanin Seitsemäs sinetti -elokuvasta, eikä Kivisydämen metalliympyrää voisi juuri tätä paremmin sulkea.

Mika Roth

Kuolemankello: Perkeet
Svart Records

Ennen kaikki oli paremmin, tuppaavat monet sanoa. Protoheavylla lahkeet lepattamaan laittava Kuolemankello lukeutunee kyseiseen sakkiin ja perusjuttuihin luottava trio on nyppinyt vanhemmista pullista parhaita rusinoita. Saatesanoissa kehdataan puhua jopa Black Sabbathista ja Tuomari Nurmiosta samassa lauseessa, eivätkä myyntipuheet ole mitään PR-roskaa. Tuhat tulimmaista, tämähän on kuin Tuomari Sabbath!

Korona-ankeudessa alkunsa saanut bändi luottaa tuttuun sekä turvalliseen kitara-basso-rummut kolmikantaan. Mitään eksoottisempia soundikokeiluja ei tehdä, eikä vokalisti ole mikään rockmetallin tai svengaavan outorockin kultakurkku, vaan sanat enemmänkin puolihuudetaan ja raakutaan maisemaan. Kolhoa on ja äänikentiltään paikoin karua kuin pirunpelto, mutta mitä muutakaan voisi odottaa, kun otsikkona on Kuolemankello. Kenelle kellot sitten soivat? Kaikille ihmisille, noille poloisille piruparoille, joita elämän suuri fortuna paiskoo esteestä toiseen sattumanvaraisen tuntuisesti.

Kovaa on ryske ja mustelmia syntyy matkassa, jonka kolmestatoista luvusta vain yksi ylittää kolmen minuutin rajan. Eikä edes tuo ainoa massiivisempi raita, eli Kaikki tiet vie Gomorrraan, jää junnailemaan pistäessään grooven kierteet vinkumaan. Ryhmän suosikiksi nimetty Haaskalintu tempoo svengiä outorockin romuisilta takapihoilta, pitäen siltä yllä samaan aikaan siisteyden vaikutelmaa, joka vain lisää tunnelman vinoutta. Sielun perkeet ottaa vielä askeleen kohti Sielun Veljiä ja kun Väärä lääke rysäyttelee nuottejaan seinille, saattaa taustalla vaikuttaa jokin samansuuntainen voima.

Kuolemankellon vimmainen ilmaisu viitaa siihen, että keikoilla luultavasti sattuu ja tapahtuu. Tämän päättelen siitä, että sähkö rätisee jo studion puolella ja alkuvoimaisen soiton energiat voi tuntea ihollaan jopa kotisohvalla. Termit voivat olla mitä tahansa, mutta tästä alkuperäinen 70-luvun jytä ja jyske syntyivät, ja samat energiavuot ovat nyt löytäneet Kuolemankellon.

Mika Roth

Scythe For Sore Eyes: Face Puzzle

Rokkaavaa ja toisinaan myös rollaavaa metallia soittava Scythe For Sore Eyes osui kohdalleni viimeksi aika tarkkaan viisi vuotta sitten Beware-tuplasinkullaan. Maailma oli noina päivinä todella toisenlainen, joten jatkoa vuoden 2019 Nothing-pitkäsoitolle on saatu luonnollisista syitä odotella hiukan pidempään. Viisi vuotta sitten kokoonpanoa oli pistetty juuri uusiksi, mutta tässä välissä palaset ovat asettuneet jo kohdilleen.

Kolmannen pitkäsoiton sinkkuputki aukesi syyskuun alussa, kun napakkaan kitarariffiin pohjaava Lust ilmestyi. Toimiva ja melodisempi ralli pelaa etenkin kertosäkeen kohdilla, mutta allekirjoittaneelle paremmin uppoaa menevintä laitaa edustava kakkossinkku Petrolhead. Mitta painuu mukavasti alle kolmen minuutin, sahauksessa on sävyä sekä voimaa ja sukulaisuus bonusraitana lopussa kuultavaan Judas Priest -lainaan Breaking the Law on miellyttävän selkeä. Samaan kipakampaan jatkumoon solahtaa myös avausraita 25.8609 ja möyrivämpi Silence You.

Kolmas ja viimeisin sinkku No! onkin sitten plus viiden minuutin mitassaan bändin toista puolta edustava kaunokainen. Samasta altaan päästä kumpuaa myös miehisempään ärinään enemmän luottava Metalsin, jossa minuutin voivat ja saavat virrat. Yhdessä albumin virallisen osuuden sulkevan What We Do in the Shadows -siivun kanssa lopun kolossit lohkaisevat itselleen päälle 11 minuutin lohkon kakusta. Jälkimmäisen progehtaviakin sävyjä sisältävässä kulussa on toisaalta jotain uutta ja erilaista, mitä voisi jatkossa tutkia rohkeamminkin.

Face Puzzle on rosoisempi ja positiivisella tavalla viimeistelemättömämpi. Jotain tulevasta voi kertoa sekin, että thrash-bändi Sorrowedin Existence in Hatred on versioitu joukossa. Sävyjä on heivattu tummemmiksi ja rautaa on lastattu tankoihin enemmän, mikä voi jossain vaiheessa jo uhata soiton notkeutta. Jännittävää nähdä, mitä tämän uudeksi aluksi tulkittavan siirron jälkeen tapahtuu.

Mika Roth

Lukukertoja: 192