Pori Jazz 2005: Luun ympäriltä löytyivät lihat
01.08.2005
Vajaan 80 000 asukkaan kaupunki muuttui jälleen kerran suureksi jazz-marrakeshiksi, jonka eri toimintapisteistä ryyppäjäisten keskeltä löytyi asiallisuuttakin, kun vain pujotteli tarpeeksi paella-kojujen välitse ja otti riskejä. Melkein joka lähtöön löytyy jotain ohjelmaa: vain humppa ja metalli taitavat loistaa ohjelmistossa poissaolollaan.
Tiistaina 19.7. Riverside Club-jazzteltassa esiintyi Keisarikunta, Pekka Mandartin taannoisen samannimisen elokuvan olennaisin näyttelijästö ja muusikot. Haussa oli rento sinatra-meininki mikrofoninpyörittelyineen ja muine ratpack -maneereineen. Etunenässä hyörivät Mikko Leppilampi, Mikko Nousiainen ja Maria Ylipää. Musiikillisesti parhaat puitteet tarjosi viimeksimainittu, joskin ylä-äänissä on vielä hiomista. Korkeimmillaan Ylipään ääni kuulosti 8-vuotiaalta, äidiltään karkkia vonkaavalta, risaavalta Whitney Houstonilta. Tidiane Ba:n Smile-tulkinta oli suht unohtumaton, muttei onneksi niin vakavasti, etteikö alkoholi olisi auttanut. Respectit menevät ilman muuta muusikkopuolelle.
Monelle Markus ”Marzi” Nyman on ”vain” kitaristi, mutta äijähän soittaa myös pianoa kuin kadehdittava jazzsaatana! Toinen supernaturaali instrumentti-ihme oli trumpetisti Jukka Eskola, jonka soiton nonparelleina toimivat mietityt, tyylitietoiset ryöpsähtelyt.
Rahatpois-viihteenä tällainen hyvin ristiriitainen paketti toimii, mikäli aitoudella ei ole niin nuukaa. Jonakin päivänä joku muuten voisi tehdä Just A Gigolo –coverin, jossa ei huudeta kymmenen minuutin ajan kilpaa: ”NOBODY!” ”NOBODY!”
Samassa paikassa keskiviikkoiltapäivällä fuusio-orkesteri Suomisolmu esiintyi puolityhjälle teltalle. Fuusio tarkoittaa ilmeisesti jonkinasteista akateemista jazzpauhua, jossa soittajien ulosannit eivät oikein tahdo antaa toisilleen tilaa, suureksi sävelmassaksi fuusioituen. Toki myönnettäköön, ettei akustiikkakaan ollut paras mahdollinen. Tomi ”Warre” Vartiainen, joka on Suomen parhaita kolmekymppis-sukupolven kitaravirtuooseja, onnistui mielestäni varastamaan showta itselleen taitavilla revityksillään, kun taas rumpali Tomi Salesvuon pelti- ja crash-infernoa oli vähemmän mukava kuunnella.
Kokonaisuutta vaivasi se, että koko ajan paahtoivat täysillä, fuusiosällit.
Sama kokoonpano jatkoi illalla hammondisti Mikko Helevällä vahvistettuna, nimellä Helevä Salesvuo Experience. Setti sisälsi paljon hyviä hetkiä, joskin kokoonpanon saundi oli hyvin raskas, täysi. Kitaran ja saksofonin olisi voinut ehkä peräti pudottaa pois poppoosta, jotta kuulija erottaisi paremmin, missä mennään. Kun hammond, saksofoni, kitara, basso ja piano puhuvat päälletysten samoilla taajuuksilla tekee siinä varmasti paatuneimmankin miksaajan mieli lähteä Lappiin metsuriksi.
Torstaina 21.7. esiintyi Kirjurinluodolla 1937 syntynyt tyylikäs basisti Charlie Haden. Kokoonpanon nimi oli Charlie Haden´s Land of the Sun, feat. Gonzalo Rubalcaba. Jälkeenmainittu on herkästi soittava, ilmeisen klassislähtöinen kuubalaispianisti. Ohjelmisto muodostui enimmäkseen kuubalaisista balladeista, joissa korostui se, että vähän on paljon. Tätä jaloa periaatetta Haden on myös korostanut lehdistölausunnoissaan, puhunut hiljaisuuden ja rauhallisuuden puolesta nykyisena ipod-aikakautena. Rubalcaban tatsi pianokoskettimistoon oli niin erinomainen, ettei kuulija missään vaiheessa jäänyt kaipaamaan nopeaa tilutusta tai muuta musiikillista pätemistä.
Hadenin ja kumppaneiden hieno varmaotteisuus on todisteena siitä, että jokaisen nuoren soittajan tulisi soittaa hieman vanhempien muusikoiden kanssa, oppia malttia, nöyryyttä ja tiivistämisen jaloa taitoa.
Hadenin jälkeen pitkän puolentoista tunnin setin vetänyt Big Palladium Orchestra soitti vanhaa kunnon mamboa ja latinohurmosta, saaden yleisöstä monet tanssimaankin siihen saakka, kunnes sade kasteli koko kymmentuhatpäisen jazzyleisön. Kyse on kolmen mambo-kuninkaan, Machiton, Tito Puenten ja Tito Rodriguezin, poikien yhteisprojektista, johon kuuluu parisenkymmentä henkeä. Erittäin timmisti torvejaan töräyttelevä porukka oli selvästi Kirjurinluoto –kamaa: helppoa, perinteistä musiikkia, jonka saa tarvittaessa ängettyä jazz-kategorian alle, ja joka ei pääse ärsyttämään ketään, tuloksena enemmän maksavia katsojia. Ja mikäs siinä oli kuunnellessa ja arvaillessa, milloin kappale loppuu: näillä piiseillä kun oli vinkeä tapa heittää valelopukkeita, joista aina vain jatkettiin ja jatkettiin. Kansantemppeli-lahkosta tutun Jim Jonesin oloisen Tito Puente Juniorin hieman makeileva, jenkkiläinen ote ei päässyt pilaamaan muuten rehdin tuntuista kokonaisuutta.
Sitten esiintyi festivaalin yksi pääesiintyjistä, 25-vuotias brittiläinen jazzpop-ihme Jamie Cullum, joka valloitti etenkin nuorten flickain sydämet, sillä 2000-lukulaiseen metroseksualistiseen tyyliin Cullum on herkkä nallekarhu, jonka syliin käpertyä, mutta varmasti tarvittaessa myös tiikeri! Hemmo aloitti setin Hendrixin Wind Cries Marylla, ja jazzpianismiakin päästiin kuuntelemaan heti kättelyssä. Myöhemmin Cullum viihdytti yleisöään mm. hakkaamalla kallista Bösendorfer-flyygeliään olan takaa, seisomalla sen päällä ja käyttämällä sen kantta rytmisoittimena. Häntä säestivät ainoastaan basisti ja rumpali, mikä on kunnioitettava veto.
Cullumille ei missään tapauksessa kannata olla vihainen. Positiivinen henki oli koko keikan ajan, lauluääni hänellä on oikein hyvä, vaikkei välttämättä maailman persoonallisin, vielä. Vaikka Cullum oli ei enempää tai vähempää kuin ADHD-versio Lenni-Kalle Taipaleesta, on pirun hienoa, että suurten levy-yhtiöiden leivissä on myös sellaisia nuorisoidoleita, jotka oikeasti osaavatkin jotain. Ainoaksi ongelmaksi muodostui se, että Cullum tyhjensi pajatson heti alussa. Loppupuoli setistä oli melko mielenkiinnotonta, tasaista slovaria.
Torstai-iltana meno jatkui LP40!-klubilla, joka oli käytännössä olutteltta hyvällä äänentoistolla. Illan aloittivat Suomen parhaat ränttätänttääjät, jotka kulkevat nimellä SF-Blues. Lavalla oli legendaa blues-starbaa ja muutenvaan pitkälinjalaista: Heikki Silvennoinen, Pepe Ahlqvist, Mikko Kuustonen ja Jukka Tolonen eturivissä. Hienoa kitaravetoista meininkiä oli tämä, myös suomenkielistä tulkintaa kuultiin. Kuustosen holjanhauskat spiikit loivat rentoa tunnelmaa hikisen soitannan vastapainoksi. Amerikka meininki!
Henk.koht. festivaalikliimaksikseni nousi em. porukan jälkeen lavalle noussut Dr. Lonnie Smith kahden ”avustajansa” kanssa! Tuon New Yorkin Buffalossa 1945 syntyneen äiän keikka oli alun perin ns. tärppi. Ohjelmalehdessä oli mustan, turbaanipäisen, Hammondeja helvetinmoisella tunteella soittavan imaamin kuva, joka puhui enemmän kuin tuhat sanaa. Ei muuta kuin kaveria hihasta kiinni, ja vinkkaus, notta tuonne mennään tai et o enää mun kaveri!
Se sisääntulo, voi jeesuksen kristus. Tuo kondomimainoksen negatiivi soitti semmoisen voodoo-setin, että oksat pois. Välillä piti taukoa, poistui lavalta, imitoi Stevie Wonderia. Ja mikä hienointa, antoi tilaa myös kitaristilleen Mark Whitfieldille sekä rumpalilleen Wynard Harperille. Whitfieldiä kävi pikkaisen sääliksi: pirun taitava hemmo, mutta jäi armotta tohtorin, etten sanoisi shemeikan, varjoon! Harper taas oli hyvin pienikokoinen, hienolla tavalla räimivä show-rumpali, jonka bravuuri oli daivata settinsä sekaan ja vaimentaa lautaset kyynärpäillään! Sitä olisi skandinavian poika katsonut suu ammollaan sivusta, jos ei suu olisi jo ennestään ollut ammollaan.
Standardeista tuon urku-jazz-soulin ajatollahin käsittelyyn olivat päässeet A Night In Tunis sekä Caravan. Mallia saatiin myös bluesista – tarpeeksi hitaassa tempossa sen salaisuus!
Nyanssit olivat kohdalleen hiotut: kaikkien ei tarvinnut soittaa koko ajan (täysillä). Hienovireisellä huumorillaan ja hyytymättömällä hymyllään tämä fakiiri sai aikaan hyvää tuulta, niin kuin festivaaliemännän spiikissäkin oli luvattu. Keikka ja sen käsittämättömän hienot, lähes yliluonnolliset sävyt päättyivät helvetinmoiseen unisono -rytmivyörytykseen, mitä seurasi muutama tahti posetiivimaista Yli aaltojen –valssia, ja siinä se.
Tuo Bond-konnan näköinen mullahi soitti itsensä parhaaksi 2-taso-hammond-taitajaksi, mitä olen koskaan kuullut. Jos teillä on joskus tilaisuus kuulla hänen soittoaan, älkää edes epäröikö mennä keikalleen.
Mitä opimme/opin tästä kaikesta? Älkää lähtekö mukaan 30-luvun Saksa –ilmiöön, eli seuraamaan niitä kaikenmaailman pääesiintyjiä. Menkää Pori Jazzeille avoimin mielin, varmasti löytyy itsellekin sopivaa alternativea!
Janne Kuusinen
