29.11.2005 Pienet II – Marraskuu 2005

Pääsivu

Esittely

Levyarviot

DVD-arviot

Pienet

Livearviot

Valokeilassa

Klassikko

Vapaa vyöhyke

Ajankohtaista

Ajatuskupla

Toimitus

Keskustelu

Artistihaku

Sivustolla on parhaillaan, 63 vierasta ja 0 jäsentä Online.

Et ole kirjautunut!

Kirjautuminen

Rekisteröityminen

Pienet II – Marraskuu 2005
29.11.2005

Deadlight: Promo 2005

Tamperelainen Deadlight on työstänyt valmiiksi ensimmäisen julkaisunsa, kolmen raidan mittaisen annoksen melodista metallia. Yhtyeen nuoresta iästä huolimatta jälki kuulostaa heti alusta asti valmiilta ja loppuun asti hiotulta, eikä tekniseltä puolelta löydykään valittamisen aihetta. Kiekon nimi on ehkä hieman mielikuvitukseton, mutta itse musiikkia ei voi kutsua millään tavoin tylsäksi. Viisimiehisen orkesterin Katatonia – Opeth akselilla liikkuva ilmaisu osaa käyttää hyväkseen nopeita sävyjenvaihdoksia ja mielikuvituksekkaita sovituksiaan, sortumatta kuitenkaan liialliseen kikkailuun. Yhtyeen ainoa heikkous onkin esikuvien – ja erityisesti Katatonian – liian selvä läpikuuluminen musiikissa. Toisena kuultavassa A New End biisissä tämä samoilla laduilla lykkiminen nouseekin jo häiritseviin mittoihin. Plussaa tarkan ja tunteikkaan soiton sekä tasokkaiden englanninkielisten lyriikoiden lisäksi vokalistin äänestä joka sopii tyyliin saumatta. Lupaavalta vaikuttaa, vaikka petraamista vielä jääkin.

Mika Roth

Diaz Jr.: Lost Your Power On Us

Mitä ihmettä – jälleen uusi Diaz Jr. demo? Vajaa kaksi kuukautta sitten arvioin bändin edellisen The Ladder kiekon, eikä sitä edeltäneestä Gradient demostakaan ole kulunut kuin vuosi... Pian The Ladderin nauhoituksen jälkeen trioksi kutistunut orkka jatkaa yhä vakituisen rumpalin etsimistä ja otteidensa selvää parantamista. Uusi kolmen kipaleen annos englanninkielistä metallisen rockahtavaa, pikkaisen punkahtavaa ja sieltä täältä hiukan grungehtavaakin mätkettä pyyhkii juurevalla otteellaan bändin aiemmat kiekkoset pöydältä. Nyt se punainen lanka tuntuu vihdoin löytyneen kunnolla, minkä ryhmä itsekin näyttää oivaltaneen ja lankaa riuhdotaankin oikein kunnolla. Studio Dauntlessin uumenissa purkitettu ja alusta loppuun asti itse tuotettu kiekko lastaa tiskiin kolme tasavahvaa vetäisyä, joista yhtäkään ei tarvitse hävetä – päinvastoin. Kitara jyrää, basso murisee ja vokalistikin on hionut tyyliään vetävämpään suuntaan. Näin sitä pitää!

Mika Roth

Electric Monk: And Pass It Around

Juurevaa ja hilpeää retroista boogierokkia soittava Electric Monk on pistänyt seuraajaa ulos alkuvuodesta kuullulle Heavy & Hot!-lätylleen. Meininki on edelleen rouhean savuista ja leijailevan kiiretöntä rokitusta tarttuvalla svengillä. Bändin omaksi anthemiksi varmasti vakiintuva Modern Day Scoundrels aloittaa homman letkeästi, astetta viileämmin maalailee lievästi psykedeelinen (Bye Bye) Pain. Nelikon letkeä melankolia askeltaa rauhallisemmin Simple Manillä, kun taas Summer Cat pistää kesäistä bilehenkeä ilmaan energisemmällä potkulla, jossa riittää mukavasti pilvipoutaista ilmavuutta. Topias Jerkun savuinen ääni kuulostaa levyllä hyvällä tavalla ”ummehtuneelta” – vaikka soundi ei ole puhtain mahdollinen, sopii sävy kokonaisuuteen mainiosti. Päätösraita Dead Hours ei turhia kiirehdi, vaan maalailee haikean utuista maisemaa sielukkaasti. Edelleen nelikko taivaltaa mielenkiintoisilla poluilla ja biisimateriaali alkaa olla entistäkin vahvempaa. Hyvä hyvä!

Ilkka Valpasvuo

Jann Wilde & Rose Avenue: Lover Lover Lover

Tamperelaisen Jann Wilde & Rose Avenuen glampoppia saa jälleen yhdeltä kolmen biisin näytteeltä. Heti avausraita Lover Lover Lover omaa todella tarttuvan kertsin, tuntuu vain jotenkin kauhean tutulta. En osaa kylläkään sanoa, kuka vastaavanlaisia sävelkulkuja on saanut päähäni soimaan, mutta sellainen tunne tulee kuin että tämän on kuullut ennenkin. Haikean keinuttavat, mutta samalla rokkaavat Nothing But The Sky ja Soft Is Selling ovat molemmat ihan kelpo biisejä ja kotikuuntelussa Rose Avenuen tummahko poprock viihdyttääkin hyvin. Kuten arvelinkin, Wilden ääni vakuuttaa paremmin levyltä kuin livenä. Mutta pienellä hiomisella homma alkaa varmaan skulaamaan hivenen koskettavammin myös livenä. Positiivisen puolelle menee.

Ilkka Valpasvuo

Lubomir: Demo 2005

Tamperelainen Lubomir on Markku Jylhän oma temmellyskenttä. Vaikka mukana onkin joitain vierailevia muusikoita, vastaa Markku yksin miltei kaikesta. Esikuvikseen herra mainitsee Electric Light Orchestran sekä James Bondien soundtrackit ja kieltämättä molempia hommasta halutessaan löytää. Lubomirin soitanto on tummaa ja leijailevaa melodiapoppia, jossa ambientin synkähköt sävyt ja hienovarainen psykedelia paistavat mausteina. Halutessaan Lubomirin biisejä voisi kuvitella myöskin Depeche Moden slovarimpaan repertuaariin. Eli ei missään nimessä mitään huonoa matskua.

Biiseistä akustisella kitaralla hivelevä Forever More hivenen kevyempine taustoineen nousee eniten edukseen, vaikka kyllä kaikki neljä kappaletta vakuuttavat. Floating On Fruitsin taustalaulu osuu nappiin, päätösraita Sitting In The Skyn instrumentaali vinguttelevine vaelluksineen ei putoa ihan yhtä vahvasti.

Ilkka Valpasvuo

Mausoleum: Long Ago Abandoned

Helsinkiläinen Mausoleum on tauolla kevääseen 2006 asti, kunnes jäsenten velvollisuudet valtiota kohtaan ovat suoritetut. Kevättä odotellessa yhtye tarjoaa neljän raidan pituisen näytteen taidoistaan. Aivan uudesta materiaalista tässä ei ole tosin kyse, sillä kaikki kappaleet ovat saatteen mukaan jo syksyltä 2004. Tyylillisesti Mausoleum viistää läheltä jenkkilän suuria alternative-metalli nimiä, vaikka touhussa onkin mukana selvää punk-asennetta. Soundit ovat kautta linjan tukevat ja rosoa löytyy riittämiin, vaikka yksityiskohtia onkin selvästi hiottu ajalla ja ajatuksella. Vakavimmat puutteet löytyvät laulupuolelta, sillä vokalistin englannin lausumisessa olisi reilusti toivomisen varaa. Biisikatraan vahvinta osastoa edustavat kaahauksesta voimansa ammentava aloitusraita Justice (Just Is) sekä kolmantena soiva huomattavasti kunnianhimoisempi Scars Of God, jossa retkue saa puristettua iskuihinsa jo sitä todellista voimaa. Kevättä ja jatkoa odotellessa.

Mika Roth

Piru Kange: Absintti palaa

Desibelissä aiemminkin tarkasteltu Piru Kange soittaa kakkosdemollaan progressiivisesti hakevaa, melko raskassävyistä rokkia, jossa Ville Pekkasen puhdas laulu erottuu selvästi soiton polveillessa moniin suuntiin. Kalle Sistolan kuulaat koskettimet tuovat hommaan melko jylhän tunnelman, johon rauhallisemmat maalailut tuovat vastapainoa. Pääasiassa homma kuitenkin menee eteenpäin aika raskaasti vyöryttäen avauskappaleella Kaksi vuotta. Groovesti nykivä funk-potku Sanat kulkee selkeästi kevyemmin, silti progen poukkoilu on edelleen vahvasti mukana. Rauhallisemmin alkava Hyvää yötä painajainen on vaihtelee matkanopeutta laahaavasta valssista kiivaaseen hölkkään, päätyen lopulta melkoisen jylhään paatokseen. Silti keveyttä ei unohdeta ja hyvä niin. Piru Kangen alkoholistinen tarinointi progerockilla alkaa olla melkoisen mielikuvituksellista taivallusta.

Ilkka Valpasvuo

Sideshow: Valley´s Tale – A Dramatic Play In Three Acts With Two Preludes

Vailla vakituista basistia ja laulajaa oleva lahtelainen Sideshow on uskaltautunut demon tekoon triopohjalta. Hieman hapuilevat vaikkakin asialliset englanninkieliset vokaalit on hoitanut rumpali, bassottelusta on vastannut kitaristi ja komeat urkuosuudet on hoidettu lainaväellä.

Kasarityyliin progehtava viisiminuuttinen aloitusraita Claudia laukkaa reippaasti halki perinteisten maisemien, eikä toisena soiva Killers-levyn aikaisesta Iron Maidenista reilusti muistuttava The Crusader pistä juurikaan paremmaksi. Jälki on toki hyvää, mutta ei priimaa. Meininki muuttuu kuitenkin tyystin kun viimeisenä soiva, yli 10-minuuttinen ja moniosainen pienoisteos Valley´s Tale paiskataan tiskiin. Näin upean ja mittavan valioyksilön tekoon tarvittavaa näkemystä, taitoa ja erityisesti rohkeutta ei tätä nykyä tapaa enää usein. Toivottavasti kokoonpano aktivoituu enemmän ja esiintyy joskus vielä livenä, sillä rahkeita näyttäisi kyllä löytyvän tarvittaessa vaikka mihin.

Mika Roth

The Verona: Subrose

Vilppulalainen The Verona soittaa karheaa englanninkielistä rockia, johon annostellaan sekä metalliraskautta että tunnelmallista melodista melankoliaa. Nelikon kolmas studioäänite pitää sisällään neljä kappaletta raskasta säröä, jossa Aleksi Suorannan laulu kaikaa hivenen aksentilla särähtäen, ja viime vuosina kovassa käytössä olleella karheudella, jota muun muassa Negativella kuulee. Avausraita Worst-Case Scenario juoksee aika hevisti, tiluilee ja maalailee. Rauhallisemmille hetkille osataan antaa tilaa ja hommassa maistuukin mukavasti myös herkempi tunnelma, raskaudesta huolimatta. Tiukkaa laukkaa jatkaa myös The Loner (Escape), mutta näppäily tuo tässäkin mukavaa vastapainoa. Ihan kelpo kappale sarjassaan, mutta tuo sarja alkaa kyllä olla aikalailla liiaksi läpi koluttua.

Toki hivenen metallahtavampi painos lähivuosien maskararokista on ihan toimiva suunnanvalinta, vaikka itse ei oikein tätä ”skeneä” oikein jaksakaan. Jos The Verona saa luotua lisää Lonerin ja seuraavana näppäilyä ja jylhää maalailua yhdistävän Remember Men kaltaisia biisejä, niin tie on auki vaikka mihin. Aleksin pitää toki hivenen harjoittaa tuota ääntämystään, sillä ainakaan minun mielestäni fingelskassa ei ole mitään hirveän vetävää eksotiikkaa. Lätyn päättävä nimiraita vetää hiukan lähemmäksi metallimaailmaa eikä tipu yhtään niin hyvin.

Ilkka Valpasvuo

Varissuo: Demo 2005

Turkulainen, omien sanojensa mukaan epätoivorokkia soittava Varissuo on energistä, aika tummaa ja väkevää rokkia soittava nelikko. Yhtyeen studiossa äänitetty kolmen biisin läpyskä alkaa vauhdikkaan garagehtavalla jyrällä Pyyntö. Hirveän selkeää persoonaa hommasta ei irtoa, mutta rokkipotku on kyllä hallussa. Askel (puolimatkaan) on rauhallisempi, pohdiskeleva vaellus, jossa on hiukan jopa pienen hitin henkeä. Jyräävää suomirokkia? Korkea hetki rauhoittaa touhua entisestään lähes akustisen nuotiomeiningin tasalle. Biisin laahaavuus ja huonosti saavutettu kaihotunnelma vaihtuu kuitenkin korkealle kaartavaan särömelodiaan. Juhanin laulu menee hiukan liiaksi tuollaisen voihkivan puolelle ja jotenkin levyn kolmas raita kokonaisuudessaan maistuu eniten raakileelta. Askeleessa oli vielä paljon parempi meininki. Eli jyräävä puoli on yhtyeellä huomattavasti paremmin hallussa kuin kaihoilu.

Ilkka Valpasvuo

Lukukertoja: 4165

Uusimmat levyarviot