Sinkut – Maaliskuu 2006
Appendix: Pop Idols
UHO Production
Punk-legenda Appendix, jonka sinne tänne kiemurtelevat juuret ulottuvat aina 80-luvun alkuun saakka, on aktivoitunut jälleen pienen tauon päätteeksi. Yhtye julkaisi edellisen kerran uutta tavaraa kymmenen vuotta sitten, kun Suomineito -ep näki päivänvalon. Nyt tarjolla olisi kolmen biisin mittainen sinkku, eikä tässä vielä kaikki – revohka julkaisee huhtikuun ensimmäinen päivä ihan albuminkin, eikä kyseessä ole siis mikään aprillipila.
Pop Idols starttaa nimibiisillään jossa ruoditaan – arvaatte kyllä mitä. Kakkosraita Syyntakeeton ampuu EU:ta kovilla ja kohti, kun markkaa ikävöidään ja kursseille haistatetaan pitkät. Viimeisenä kuultavassa Oot niin muuttunut siivussa oman osuutensa saa sitten se siippa, joka tuntuu olevan niinikään suhteellisen syvältä. Näitä rosoisia tarinoita ryyditetään räkäisellä ja alkuvoimaisella soitolla, joka ei todellakaan ole mitään offspringiä tai blink-ykskasikakkos kevytpunkkia. Asianmukaiset vertailukohdat löytyvätkin herrain tapauksessa sieltä Sex Pistols – Clash osastolta. Appendixin räyhäämisessä on edelleen sitä todellista vetoa, eivätkä äijät tunnu ainakaan laimentuneen vuosien varrella. No, tässä ajassa riittää kyllä vitutuksen aiheita ainakin yhtä paljon kuin pari vuosikymmentä sitten.
Mika Roth
Kemopetrol: Planet
Plastinka
Enpä kyllä muistanut kuinka vahvasti elektro-pop-yhtye
Kemopetrolin solistin
Laura Närhen englanti tökkii. Yhtyeen neljättä albumia
Teleportia sisään ajava single Planet esittelee entisen unenomaisesti leijailevan Kemopetrolin sijaan tiukasti tikittävän, miltei house-maailmaa tavoittelevan soundin, joka on toki kauniin melodinen, kuten ennenkin. Jos Närhi saisi tulkinnastaan karsittua pahimmat terävät kulmat, saisi biisikin varmasti rutkasti lisää sulavuutta. Nyt touhu maistuu hivenen väkinäiseltä. Henkilökohtaisesti tuo monotonisesti tikkaava tausta ärsyttää, biisi saisi varmasti enemmän tilaa hengittää jos sitä edes hiukan sävyttäisi. Aika perusralliksi jää...
Ilkka Valpasvuo
Kerho: Anniina
Pajula Records
Siitä on jo melkein kolme vuotta, kun
Kerho julkaisi kovasti kohua ja debattia aiheuttaneen
Oikku -ep:nsä. Bändiähän syytettiin tuolloin
White Stripes plagioinnista, joka taisi tosin perustua enemmän yhtyeen puna-valko-musta vaatetukseen kuin itse musiikkiin. No, maailma ei ole koskaan ollut reilu paikka, ja tuo viisaus pätee vielä erityisen hyvin musiikkimaailmaan.
Kuluneen vajaan kolmen vuoden aikana puolet Kerhon jäsenistöstä on vaihtunut, kun laulaja-kitaristi
Pauliina ja rumpali
Saska ovat saaneet rinnalleen basisti
Juhanan ja kitaristi
Lassen. Myös levy-yhtiö on vaihtunut, mutta nelikon tyyli on pysynyt sentään suht ennallaan. Eli tuttuihin väreihin itsensä verhoava kerho soittaa edelleen särökitaravetoista punkkisrockenrollia, jossa kertsit tarttuvat ja tempo pysyttelee korkeana. Nimibiisi
Anniina tarttuukin mukavasti korvista, mutta ”b-puoli”
Potku ei kaikesta seksistisyydestään huolimatta saa viisaria värähtämään.
Single enteilee myöhemmin julkaistavaa albumia, joka tuleekin olemaan nelikon debyytti sellainen. Mikäli kiekolta löytyy lisää Anniinan veroisia vetäisyjä ei hätiä mitiä, eli sitä pitkäsoittoa odotellessa voi vaikka yrittää lohduttaa Anniinaa.
Mika Roth
Kwan: Diamonds
Universal
Neljättä pitkäsoittoaan sisään ajavasta
Kwanista on enää vaikea mennä puhumaan minään hiphop-yhtyeenä, jos on voinut pitkään aikaan. Kahden biisin single esittelee yhtyeen, joka soittaa leijailevaa, mutta samaan aikaan kiivaasti vaaniskelevaa poppia, jossa on rockin särö ja uhkaavuus, popin keveys ja biisinikkari
Pauli Rantasalmen ympärille rakentuvan
Dynasty-kollektiivin bändien musiikissa taitavasti käytetty laajakangassoundi. Etenkin Diamonds-raidalla uhkaava tummuus on leimaava piirre. Huolimatta solistien
Mariko ja
Tidjan hienosta vuorottelulaulusta ei biisi nouse Kwanin hitteihin, vaan on pikemminkin kuin yksi
The Rasmuksen hiukan mitäänsanomattomimmista viimeaikaisista tummuuksista. Toki kuulostaa Kwanilla parempana kuin mitä moinen kuulostaisi Rasmuksella... Haaveellisempi kakkosraita
Trust You toimii hiukan paremmin, vaikka kaipaisikin hiukan enemmän potkua. Säröisen äänimaton kanssa Kwan ei vielä ole aivan timanttisessa terässä.
Ilkka Valpasvuo
Lines Of Leaving: It´s Not About Us Anymore
Tamperelainen
Lines Of Leaving on kahden biisin singlellään hyvällä asialla. Sen lisäksi että yhtye pyrkii ottamaan kantaa ja nostamaan kissan pöydälle yhdessä yhteiskuntamme häpeällisimmistä epäkohdista eli asunnottomuudesta, lahjoitetaan kaikki singlestä saatavat tulot asunnottomien ja asuntoloissa elävien oloja parantamaan pyrkivälle yhdistykselle Vakituisesti vailla asuntoa ry. Kyseessä on siis eräänlainen mediatemppu, mutta hyvänlaatuinen sellainen. Eipä hommasta saatava julkisuus varmaan yhtyettäkään haittaa...
Musiikillisesti yhtye tarjoilee avausraidalla
It´s Not About Us Anymore entistä säröisempää melo-poppia. Hommassa on sen verran vahvaa säröriffiä, että biisiä voisi rockiksikin nimittää. Tuttu dramaattisuus on tallella, mutta pienet riffipurkaukset ovat vaihtuneet jatkuvampaan karkailuun. Kakkosraita
Hollow maalailee myös jylhästi tykittelevän särön tukemana. Tykittelevyys on saanut isompaa roolia, vaikka edelleen kyseessä on aika melodramaattinen pop.
Ilkka Valpasvuo
Los Bastardos: Viva Los Bastardos
Neverland
Rumia karvaisia miehiä Suomesta ei ole mikään kaikkein omaperäisin mainoslause eikä toisaalta varmaankaan kovin kaukana totuudesta. Muun muassa
Peer Günt -rumpali
Twist Twist Erkinharjun sisällään pitävä
Los Bastardos huokuu kokemusta hikisen rockin kentältä ja se kieltämättä välittyy myös uuden yhtyeen ensimmäisellä sinkkujulkaisulla Viva Los Bastardos. Tarttuvaa rokkimeuhkaa tiukasti juoksevalla rytmiryhmällä ja karhealla laululla mutta myös koukukkaalla melodialla ja aika valoisalla kaavalla. Ei kyseessä sentään ole mikään maailmaa nyrjäyttävä megahitti, mutta hyvänkuuloista tiukkaa rock-junaa tuntuu olevan luvassa.
Ilkka Valpasvuo
Slow feat. Natalie Gardiner: Little By Little
Plastinka
Eteeristä latin-jazz taustaa kyllästettynä utuisella äänellä maalaavan nu-soul-solisti Natalie Gardinerin laululla. Siinäpä tärkeimmät osaset Slow:n tulevan
Pronto! -levyn Little By Little-ennakkosinglellä. Slow on tietysti aiemmin
DJ Slow -nimellä tunnettu
Vellu Maurola, jonka musiikillisista näkemyksistä on tullut nautittua monissa yhteyksissä (mainitaan nyt
Pepe Deluxe ja
SlowHill). Tuleva levy tulee pitämään sisällään eturivin suomalaisia ja eurooppalaisia ääniä, tunnelmien vaihdellessa – jos saatteeseen on luottamista – voodooparatiisista rantalomalle ja sieltä lounge-funk-bileisiin. Tämä kyseinen single ainakin toteuttaa tyylikkään kahvilamusiikin tilausta erinomaisesti, voisin alleviivata sanoja cool, tyyni ja rauhoittavan vetoava. Gardinerin ääni on HIENO, latinalaisuus ei puske taustoissa pintaan liikaa... Ehkä toteutus on hiukan yllätyksetön, mutta pitää tyylistä takuuvarmasti kiinni omassa ”ketään loukkaamatonta äänitapettia” -sarjassaan.
Ilkka Valpasvuo
Sonicmind: Face Off
Tamperelainen
Sonicmind rakentuu jäsentensä entisten metallibändien luomille pohjille, joten ei ole mikään ihme että touhussa maistuu mätke. Äijämäinen hevipaahto ja vääntö ei kuitenkaan ainakaan tällä kolmebiisisellä ole koko totuus. Nimiraidalla hommasta löytyy myös tummasti ja tuimasti vaeltavaa melodiaa, jonka kaunis kaari katkaistaan aggressiivisella mätkeellä. Solisti
Lauri Lähdesmäen taito ei oikein tahdo kantaa kaikkein korkeampia kaaria. Tai ehkä ääni riittäisi, mutta kieli ei tunnu taipuvan. Kiivaasti junnaavaa soittoa jatketaan normaalin laulun lisäksi ärisevällä ruoskinnalla.
Drive tuo mukaan tuplabasarin ja sankarihevimäisen poseerauksen. Bonusraitana kuultava
Reflections kangertaa edellisiä pahemmin vokaaleissa, mutta liikkuu soitantonsa puolesta täydemmin, isolla jyrällä ja mukavan poukkoilevilla sivujuonteilla. Ihan mielenkiintoinen tuttavuus omassa raskaassa sarjassaan.
Ilkka Valpasvuo
Steen1: Terroristi
Monsp
Terroristi on kieltämättä letkeän reggaehtavana rallina yksi
Steen1:sen parhaita tuotoksia. Sinkulta löytyy hitin lisäksi kaksi ennen julkaisematonta rallia sekä video Terroristin kanssa edelliseltä
Varasta pomolta levyltä lohkaistusta
Carosol Kid:istä. Graffittia seiniin ja pakoon pulssi kahtasataa lyöden...
Ei ruokaa, ei aseita päästää kehiin
Akli Serpentin tiputtelemaan ranskaa(?). Leipäjonot lyhentyy kun aseet alkavat laulaa, tiputtelee Stenkku, bassobiitti menee mukavan nasevasti, homma maistuu mielenosoitusmarssilta räppimuodossa.
Illin melko rasittavasti vahvistama
Yhtenä iltana humalassa avautuu aamuyön pohdiskeluilla. Ei kuitenkaan mitään superhienoja b-puolia tällä kertaa, aika perustäytettä.
Ilkka Valpasvuo
Suburban Tribe: Nothingness
EMI
Suburban Tribe on pienen tauon päätteeksi sulkeutunut jälleen studion uumeniin ja uutta albumia pohjustetaan tällä
Nothingness singlellä. Sinkku ei tarjoa kuin yhden vaivaisen raidan, mutta sen valossa on silti todettava, että Subbarit ovat lisänneet rautaa tankoon oikein reilumman puoleisesti.
Nothingness iskeekin kimppuun sellaisella raivolla ja vimmalla, että moista ihan kavahtaa. Aiemmin enemmän esillä olleet koneet on nyt karkotettu jonnekin valtaisien kitaravallien ja massiivisten rumputulisarjojen taakse, josta ne pääsevät kurkistamaan vain kappaleen lyhyessä ja vaimeassa keskikohdassa. Tämä kaikki on onnistuttu tekemään vielä niin, että yhtyeelle ominainen melodisuus ei ole kärsinyt rahtuakaan.
Myrskyvaroitus on annettu ja tämän näytteen perusteella huhtikuun lopulla ilmestyvä
Revolt Now! tulee räjäyttämään vielä pankin jos toisenkin.
Mika Roth
Turku Romantic Movement/Neil Leyton: Animals/Lie To Me
Fading Ways Finland
Turun Romantiikka teki
Tehosekoittimet ja vaihtoi kieltä.
Turku Romantic Movement jatkaa alter egonsa hyvin tallaamaa polkua potkivan rockin parissa. Kanadalaisen
Neil Leytonin kanssa jaettu single on Leytonin levy-yhtiön Fading Waysin Suomen osaston ensimmäinen tuotos.
Turkulaisten avausbiisi
Animals rokkaa ilmavasti lehmänkellon lähtölaskulla. Tarttuvaa ja bilettävää rock´n´rollia, kuten suomenkieliselläkin versiollaan parhaimmillaan. Sama rupinen meno jatkuu
Generation Updatedillä, mutta selkeästi akustisemmin ja kiireettä. Jos ja kun Romantikot ulkomaille mielivät, palvelee kielenvaihto touhua hyvin ja vaikka mitään superhittiä ei tässä vielä pöytään lyödäkään, kuuntelee yhtyeen tuotoksia mielellään.
Leyton on lyönyt päitä yhteen
Wildheartsin
Gingerin kanssa ja liikkuu aika pitkälti samankaltaisen rockin parissa. Ehkäpä Niilo liikkuu hiukan Turkulaisia letkeämmin ja haikeammin.
Lie To Me:n ollessa se kevyempi näyte lähtee
Fires marssimaan tiukemmin, mutta hilpeästi. Vuorolaulu toimii kivasti. Molemmat aktit täytynee koittaa bongata livenä.
Ilkka Valpasvuo
Ville Leinonen & Valumo: Varpunen
Fonal
Ville Leinonen & Valumo julkaisee vuosia 1999-2006 yhteen nivovan kokoelman. Fonal puolestaan tarjoilee vinyylin ystäville ja etenkin alkupään Leinosen faneille seiskatuumaisen, joka pitää sisällään kaksi vuonna 1998 taltioitua sävellystä. A-puolen
Varpunen pääsi myös kokoelmalevylle ja onkin sen kakkoslevyn komeimpia raitoja. Mandoliini- (vai balalaikka) juoksutus ratsastaa slaavilaisesti, kuin höyryjuna matkalla Siperiaan. Kääntöpuolen
Hei sisareni maalailee vähintään yhtä melankolisesti mutta hiukan laahaavammalla kaavalla. Vaikka soundit ovatkin hiukan tukkoisia, se oikeastaan vain lisää tunnelman haavoittuneisuutta. Nimenomaan siitä kohtalokkaasta runopoika-Leinosesta pitäville faneille pakkohankinta.
Ilkka Valpasvuo
Wiidakko: 980 Ongelmaa
Perfection
Lahtelainen rokuviisikko
Wiidakko soittaa menevää, samaan aikaan kohtalokkaan dramaattista ja valoisaa diskorokkia. Yhtyeen single pitää sisällään kaksi versiota nimibiisistä sekä yhtä lailla juoksevan
Valomeri-kappaleen. 908 ongelmaa –raidan tahti on tiukkaa ja kitarasärö menevä heti alusta lähtien.
Markuksen laulu taipuu ehkä liiankin voihkivaan draamaan ja kun herra laulaa että voisiko tyttö kiinnittää huomionsa hänen suurimpaan ongelmaansa, nostaa homman puristuneisuus hiukan hohhoijaa-hymyä huulille. Onneksi vain hiukan... Ei silti, kyllä Wiidakon kaava ihan mielenkiintoinen on – yhtä aikaa touhu rullaa sekä vauhdikkaasti että tunteella. Kyllähän tämä diskon lattialla varmasti jalkoihin liikettä saa. Valomeri alkaa hiukan samaan tapaan ujosti herkistellen kuin vaikkapa
TV-resistori, mutta lähtee rullaamaan jylhästi, massiivisilla ja kiivailla neonvalokaarilla maalaillen. Kolmantena raitana soi koneinen versio nimiraidasta, joka liikkuu lähellä
Boys Of Scandinavian kaltaista 80-lukuista konepoppia. Tämä bändi pitäisi nähdä livenä, sillä jos homma on lavalla edes hiukan sympaattinen, ovat bileet katossa.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 10276