ELOKUVA: Sodankylä ikuisesti, osa 3: Puhuvat päät mykkäelokuvien takaa
06.07.2010
16. -20. 6. 2010 Sodankylä, Lappi
Desibeli.net otti hihasta kiinni tämän vuoden mykkäelokuvasäestäjiä ja kysyi heidän mietteitään säestysprosessista ja esitysten taiasta. Viimeinen kysymys pysyi molemmilla samana eli Sodankylän aamukeskusteluiden loppukaneettina: Minkä elokuvan ottaisit autiolle saarelle? Piinapenkissä olivat Maud Nelissen ja Teppo Mäkynen.
Teppo Mäkynen on suomalaisen jazz-kentän jokapaikanhöylä, tennisfani ja Five Corners Quitentin primus motor. Yhtye säesti jo alkuvuoden Docpointissa varhaista dokumenttikuvastoa, joten säestystyö ei ollut miehille täysin vierasta. Haastattelin Mäkystä ennen illan esitystä ja ennen kuin miehet tarttuisivat yhteen mykkäkomedian suurimmista klassikoista, Buster Keatonin Kenraaliin (The General, 1926).
Miten lähestytte säestettävää elokuvaa?
Teppo Mäkynen: Sinänsä vapaalta pohjalta sillä näin ko. elokuvan eilen ensimmäistä kertaa. Ollaan kerran tehty säestys aiemmin, mutta meidän vahvuus on yhteissoitossa ja improvisaatiossa. Katsotaan elokuva ensiksi läpi, sitten mietitään tunnelmat ja mitä halutaan tehdä. Meidän tyylillä ja työkaluilla mahdollisuuksia on niin paljon, mutta hienous on myös siinä mitä ei tee.
Yleisöllä ja esityksellä on varmasti suuri merkitys, mutta mikä itse prosessissa on mielenkiintoisinta?
TM: Yleensä meidän esityksissä bändi on se pääasia, mutta nyt leffa. Elokuva on se meidän pääsolisti. Erilainen tilanne verrattuna siihen, että soitetaan keskenään ilman mitään projisointia. Meitä on myös viisi eri tyyppiä, jotka kaikki näkee erilailla. Mielenkiintoista on miten me löydetään se yhteinen juttu. Tietenkin soitettu paljon yhdessä ja tunnetaan toisemme, mutta se että osaisi olla mahdollisimman mielenkiintoinen ja samalla kuitenkin vähäeleinen. Lopulta kaikista mielenkiintoista olisi kuitenkin nähdä itse se esitys että mitä tulee tehtyä.
Mykkäelokuvien leikkaus on yleensä hyvin rytmitettyä ja tarkkaa. Miten hyvin jazzin ja improvisoinnin sovittaminen näihin elokuvan raameihin onnistuu?
TM: Hyvin, koska jazzissa ja improvisaatiossa on aina joku raami. Se raami voi olla sun osaaminen tai sitten se kappale. Mun kaltaiselle muusikolle ja bändin tyylille raami on hyvä asia. Se auttaa jäsentämään todella paljon. Rajat helpottaa tekemistä, mutta ei kuitenkaan yritetä noudattaa leikkausta välttämättä hirveän orjallisesti. Yritetään hakea joku moodi tai joku selkeästi pidempi jakso ja sitten sen tunnelma. Me katsotaan enemmänkin pidemmällä kaarella eikä niinkään kauhean pieniä asioita.
Onko säestysprosessi opettanut mitään elokuvan ja musiikin suhteesta?
TM: Varmasti on. Itseäni on tietysti aina kiinnostanut elokuvamusiikki ja soundtrackit, mutta mielenkiintoisinta olisi tietysti katsoa esitys jälkikäteen katsomosta. Varmasti oppisi paljon.
Vaikuttaako äänen puuttuminen musiikkiin tai kokonaisuuteen? Kuullaanko tänään esimerkiksi junan puuskutusta pikkurummulla?
TM: Ei viitsisi toisintaa ja apinoida mitä valkokankaalla on. Ei se myöskään kiellettyä ole. Ideana on luoda vastakkainen maailma, joka voi myötäillä elokuvan esim. vauhtia.
Minkä elokuvan ottaisit mukaan autiolle saarelle?
(Miettimistauon jälkeen)
TM: Spike Leen Clokers (1995). Se on sellainen miljoona kertaa katsottu suosikkileffa. Autiosaarella se voisi olla hieman tylsää, mutta turvallista.
Lyhyehkön tapaamisen jälkeen mies lähti Jukka Eskolan kanssa katsastamaan paikalliset tenniskentät. Elokuvia ei muutaman päivän aikana tullut nähtyä, mutta kirpparilta tarttui sentään mukaan muutama laatuvinyyli.
Korvakuulolta ja pienellä onnella
Perjantain ja lauantain säestyksistä vastasi sitten hollantilainen Maud Nelissen joka on kerännyt suosiotaan mykkäelokuvapiireissä sovituksillaan ja säestyksillään. Tänä vuonna Sodankylässä nähtiin jo vuosia kehiteltyä ja erilaisten kokoonpanojen kautta muotoutunut esitys Erich Von Stroheimin Iloisesta Leskestä (The Merry Widow, 1925).
Miten yleensä elokuvaesitys saa alkunsa ja tässä tapauksessa Iloinen leski?
Maud Nelissen: Tunsin olevani kuin kirppu meressä kun lähestyin Iloisen lesken säveltäjän Franz Lehártin perikuntaa. Olin aikaisemmin nuotintanut partituurin korvakuulolta ennen kuin sain perikunnan suostumuksen musiikkiin. En olisi voinut kuvitellakaan että näin tapahtuisi. Esitys kulki sitten monien kokoonpanojen ja rahoitusten kautta viimevuotiseen ensi-iltaansa, koska olin itsepäinen enkä luovuttanut. Nyt lopulta pienellä orkesterilla kokonaisuus hengittää enemmän.
Mikä säestysprosessissa on mielenkiintoisinta?
MN: Tunnen olevani vielä oppimisvaiheessa koska en ole koulutettu säveltäjä. Lehárt oli turvallinen tapa siirtyä vaiheittain säveltämiseen. Olen myös huomannut, että jos tekee taustatyötä, sen näkee sitten esityksestä.
Voitko kuvailla itse säestyshetkeä?
MN: Jos on todella hyvä, elokuva nousee esiin ja musiikki ja yleisö hengittävät. Tämä vain kun on onnekas. Eilen myös meillä oli onnea. Säestämisessä tarvitsee myös hukata egonsa. Joka on myös elämänohjeeni. Olla vaatimaton.
Itselleni jäi vahvana mieleen modernit vaikutteet Iloisessa leskissä ja varsinkin kaksintaistelukohtauksen minimalistinen äänimaailma. Onko sinulle muodostunut klassisen säestystyylin ja modernin välille suosikkia?
MN: Ei voi sanoa yhtä tai toista. Riippuu kohtauksesta. Jos partituuri on laaja, täytyy olla variaatioita, ettei tylsistytä. Myös hieman improvisaatiota. Elokuva on usein tavallaan peili. Jos kankaalla on jotain herkkää, soitetaan modernia ja päinvastoin. Hivuttaen elementit tietenkin hitaasti eikä kaikkea kerralla. Mielenkiintoisuus on yksityiskohdissa ja tasoissa, joita yleisö ei välttämättä edes huomaa.
Minkä elokuvan ottaisit autiolle saarelle?
MN: Vaikea sanoa, koska haluaisin nimittäin kolme. Iloinen leski, The Patsy (King Vidor, 1928) ja joku komedia, esimerkiksi joku illan Chaplineistä kuten Charlie terveyshoitolassa (The Cure, 1917).
Sodankylän elokuvafestarien juhlavuodesta voit lukea täällä tai palata lukemaan mykkäelokuvista tästä.
Teksti ja kuvat: Otto Kylmälä
