Raskaampi albumikooste – Syyskuu 2025
Arseeni: ARSEENI
Ranka Kustannus
Arseeni tuli ja kiskaisi turpaan taannoisella Kuole & Kuihdu -tuplasinkullaan. Ei bändi mitään uutta ja ihmeellistä tehnyt, mutta silkka vimma ja voima kantoivat nuoren joukon soihtua pitkälle. Kumpikin pienjulkaisun kipale on päässyt mukaan myös debyyttialbumille, jolla bändin hardcorelta tuoksahtava street metal raikuu punkisti, pistävästi, sekä tekstien puolesta toisinaan hyvinkin pisteliäästi.
Intro on joskus raita paikallaan, toisinaan hiukan heikommin. Tässä tapauksessa vajaan puolentoista minuutin mittainen kohottelu on mielestäni aika turhahko, kun taas albumin loppuun sysätty Bonustrack (Roosalle) olisi ollut huomattavasti napakampi avaus. Pitkäsoiton neljä ensimmäistä varsinaista raitaa ovat samaiset neljä, jotka on ehditty julkaista aiemmin tuplasinkkuina, eikä näitä valintoja tarvitse suotta epäillä. Kun Arseeni rähjää on jälki ykkösluokan möyhennyksen mukaista, jos nyt esikoisella ajatus tuntuukin hetkittäin karkailevan.
Raskaampaa ketjua perässään vetävä Kehonmuokkaus pureutuu säkeistöissään mureasti aiheeseen, mutta tekstiä ei viisaasti survota joka paikkaa täyteen. Aivot ja Kuole & Kuihdu vakuuttivat jo tuplasinkkuna, eivätkä tehot häviä albumimitassa minnekään. Misfitsin henki leijuu kalmaisena ilmassa kun Täydellinen maailma hakkaa päätä seinään. Albumin puolivälin jälkeen äänikenttä levenee ja pisteen nimessään pitävä Ei. on melkoinen puserrus. Kiekon pisimmäksi vedoksi kirkkaasti karkaava Pöllitty Pinkki Poni antaa taas kaviota nivusiin rokimmin, taustan kitararaaston tuodessa mieleen jenkkimetallikenttien isot ja komeat.
ARSEENI huutaa ja melskaa. Albumin alkupuoli on yhtä tulihelvettiä, kun taas jälkimmäisellä puoliskolla sävyjä ja suuntia avataan rohkeammin uusiin suuntiin. Aika näyttää mihin Arseeni jatkaa, mutta esikoisen kohdalla kaikki oleellinen vaikuttaa jo olevan kuosissaan. Nyt vain jalostamaan tuhdimpia myrkkyjä.
Mika Roth
God Given Ass: God Given Ass
TMH Productions
Missä rullaava punkrock ja garage kohtaavat, sieltä löytyy
God Given Ass. Muistan itse asiassa mainiosti reilun yhdentoista vuoden takaisen
Keeping Up Appearances! -seiskatuumaisen, jota kelpasi luukuttaa. Jatkoa saatiin odottaa aina viime vuoteen asti, kun uusi sinkkuketju käynnistyi. Sinkuista kaksi uudempaa on mahtunut debyyttialbumille, jolla ei kuulla ymmärtääkseni ainuttakaan 00- tai 10-luvulla julkaistua rallia.
Kuuleman mukaan pohjat pistettiin narulle jo ensimmäisenä koronakeväänä, minkä jälkeen materiaali jäi roikkumaan limboonsa. Kiirettä ei ole pitänyt ja samalla on saatu etäisyyttä siivuihin, joten ehkäpä siinä on yksi syy sille, kuinka tuoreelta musiikki kuulostaa nyt. Sinkkuherkku
Boogie Bogeyman paahtaa kieli vyön alla ja alkuvoimainen riffi edellä. Historiaan nojataan härskisti niin nyt kuin monesti muutenkin, mutta homma toimii ja koukut löytävät kohteensa. Kyseistä siivua edeltävä
Arrows osuu nuolineen myös keskelle häränsilmää rauhallisemmin, mikä tuo mukavaa vaihtelua nopeutta suosivaan menoon.
Yhtyeen voima on melodioissa, joita kohdellaan toisinaan aika kaltoin. Monet biisit mahtuvat alle kahden ja puolen minuutin purkkeihin, eikä kahtakaan täyttä aikayksikköä usein tarvita.
Shadows Tall ja
Prairie Girl olisivatkin mielestäni kestäneet lisäkierroksen karuselleissaan, eikä 61 sekuntiin mahtuvaa
Pitbull Girl -vetoa tahdo saada edes kiinni.
Riding Out the Storm flirttailee melodiallaan fab fourin kanssa, kun taas
Private Property siirtyy henkisesti jonnekin 70-luvun lopun tienoille, eikä mikään tunnu sotivan tai tuuppivan mitään. Kaikelle on tilaa, aikaa ja avaruutta tässä paikassa.
Mm. punkin, garagen ja kuusaripopin mahduttaminen samaan potrettiin ysärirypistelyn ja pienoisten kantrivaikutteidenkin kanssa on jo itsessään saavutus. Siihen kun lisää toimivat biisit ja muodot, niin ollaan jo pitkällä. Toivottavasti bändi pysyy nyt paremmin aktiivisena, sillä tätä sanomaa kelpaisi levittää.
Mika Roth
Kiusa: Onko missään järkee enää?
Kiusa oli esillä viimeksi Desibeli.netissä alkuvuodesta 2020, kun
Kiusa se on pienikin kiusa EP tuli vastaan. Tähän väliin on mahtunut peräti kahdeksan julkaistua sinkkua, joista jälkimmäiset neljä on kelpuutettu debyyttialbumille. Inspiraatiota ammennetaan edelleen ysärin pop punkista ja saman aikakauden melodisesta indie rockista, mikä myös kuuluu halki kiekon.
Useimmiten asiat saadaan sanottua alle kolmessa ja puolessa minuutissa, mutta minuutin verran kyseisen rajan yli yltävä
Karaokee lunastaa isommat karminsa tekstin draaman kautta. Lemmen parempaa laitaa edustava ykkössinkku
Baby (I’m In Love With You) on otsikkoaan lukuun ottamatta suomeksi esitetty kaunokainen, jolla
Weezer kaikuu ja isot tunnot vellovat. Vielä tiukemmin ja kireämmin soi tätä kirjoitettaessa uusin sinkku, eli
Nilkki, jolla trio ajaa sinällään toimivan melodian melkein seinästä sisään. Kova kitarasoundi ja hakkaava rytmi pysyvät kuitenkin hallussa ja juuri tuo rohkea rajoille uskaltautuminen nostaa Kiusan osakkeita halki kiekon.
Eikä elo silkkaa mäiskintää ole minkä ankkurislovari
Turha leikkii piilosta osoittaa. Onko tuo nyt tehty tosissaan, kysyi joku lähelläni, kun kuuntelin siivua isolla äänenpaineella. Ken tietää, mutta homma toimii ja toimi se samoilla suunnilla aikoinaan
Blondiellakin. Melodisempaa kylkeä paljastaa myös sinkkuna kesällä julkaistu
Roskikseen, jonka luuseritarina saa hymyn nousemaan vastustamattomasti huulille. Eikä pieni flirtti mm.
Lemonatorin suuntaan ainakaan heikennä lopputulemaa. Kuusarista riittää tähänkin aikaan melodiavoimaa ammennettavaksi, siihenhän ysärilläkin uskallettiin luottaa.
Kiusa kertoo elon mutkista ja niin ylä- kuin alamäistä, mutta vaikka suksi luistaa ylämäessä ei asioista nillitetä suotta. Energistä, melodista, säröistä ja silti pop-koukkuja suosivaa punketirollia onkin ilo kuunnella.
Mika Roth
Perpetual Rage: The Beginning
Omakustanne / Supersounds
Kuopiolainen heavy metal partio
Perpetual Rage on saavuttanut neljännen pitkäsoittonsa virstanpylvään, mutta Desibeli.netin sivuilla konkari ei ole aiemmin vieraillut. Mitään sen kummempia infopakettia CD:n mukana ei tullut, ellei noin yhden lauseen mittaista lappua sellaisena pidä. Ryhmän kasarinen hard rock ja heavy metal ei toisaalta jätä arvailun varaa sitä, mihin bändin musiikillinen Shangri-La sijoittuu. Matkatkaamme siis ajassa hieman taaksepäin.
Jälkikäteen voidaan todeta, että melodinen hard rock ja tätä nykyä perinteiseksi ymmärretty heavy metal elivät 1980-luvulla yhtä kultakauttaan. The Beginning voisi mainiosti olla jokin kyseisen vuosikymmenen unohdettu helmi, niin autenttista työn jälki on. Eikä siinä lähtökohtaisesti mitään vikaa ole, tehdäänhän muissakin genreissä samaa. Eeppisesti rutisteleva
Hellborn ei juuriaan häpeile ja jo viime vuoden lopulla sinkkuna julkaistu
In Repentance pitää iskuherkkyyden huipussaan. Tuttuja mutkia ja kurvejahan nämä metallin kentillä ovat, mutta Perpetual Rage osaa kaivaa esiin tarttuvia melodioita ja terhakoita riffejä. Lisäksi vokalistin äänessä on riittävästi persoonaa sekä vääntöä, jotta jumittelu vältetään.
Melodisempi
Lay It On the Line sai pohtimaan lämmöllä niin aikakauden
Iron Maidenia kuin
Savatageakin, mutta parin sattumanvaraiselta tuntuvan yhtymäkohdan vuoksi on turha nostaa isompaa metakkaa. Perpetual Rage tekee juttunsa tyylillä ja kun avauksena kuultava
My Angels Breathing Fire kajahtaa maisemaan, on turha puhua kenenkään perässähiihdosta. Erittäin vahvaa albumin alkua korostaa myös kuuden minuutin tuolle puolen jatkava
Equilibrium, jonka eeppisempi meno tuo lisänsä jo rikkaaseen kattaukseen. Kyseistä korttia voisi pelata vastakin, ihan vaikka valttina.
Ei juuri uusinta uutta, mutta erittäin vakaasti luotua vanhempaa metallia. The Beginning kuulostaa ehkä soundiensa puolesta vanhalta, vaan on samaan aikaan tuoreen tuntuista – ja se on melkoinen saavutus.
Mika Roth
StoneGazer: Threshold
Kuten nimikin jo vinkkaa,
StoneGazer on tamperelainen savuista, grungeista ja toisinaan doomahtavaakin stoneria soittava orkesteri. Muistin törmänneeni joskus vajaan kymmenen vuoden takaiseen
MDRM EP-levyyn, mutta lieväksi yllätyksekseni siitä ei löytynyt arviota Desibeli.netistä. Tähän väliin mahtui myös
The End of Our World -pitkäsoitto, joka oli otsikoltaan sangen osuva aikoinaan keväällä 2020.
Toinen albumikokoinen jytäpaketti bändin stoneria on kahdeksan kipaleen ja reilun kolmen vartin mittainen. Eli biisit saavat ottaa aikansa ja joukosta löytyy vain kolme juuri ja juuri alle viiden minuutin kellottavaa vetoa. Kaikki loput kestävät plus kuusi minuuttia, mutta riffiäkään en leikkaisi näistä lohkareista pois. Eivätkä sekunnit kerro aina biisien luonteista, sillä lyhyempää laitaa edustava
Dissolve on joukon rauhallisin veto, kun taas liki seitsenminuuttinen
Kairos jyrää alusta loppuun eteenpäin runttaavalla ja kovalla vaihteella.
Stonerin voima perustuu mielestäni monesti svengaavaan menoon, jossa rosoisempikin rakenne kulkee virtaviivaisesti eteenpäin ja savun keskelle puhalletaan ilmavuutta. Massaakin saattaa olla helmoissa enemmän, vaan jalka nousee silti kepeästi, jäntevästi ja energisesti.
Unity on oiva esimerkki moisesta voimasta ja
The Age of Unreason lähtee suorastaan rullaamaan raskasrockin grooven pistellessä tahtia kovemmaksi.
The Feed voi iskeä silmää kuuden minuutin aikana niin doomin kuin desert rockin suuntiin, vaan tähtäin pysyy silti vakaasti kohteessaan.
Stoner on raskasta kamaa isoissa määrin nautittavaksi. StoneGazer osaa kuitenkin annostella erilaista ja eri luonteista prässiä sen verran mestarillisesti, ettei painolasti käänny missään vaiheessa negatiiviseksi hajottajaksi. Soundien saralla kitarat ovat väkevästi keulilla, mutta vokalisti pystyy pitämään puoliaan mittavien keuhkojen ansiosta. Toimii ja kehittyy kummasti kuuntelukertojen karttuessa.
Mika Roth
Stormbreaker: Enlightning
Backyard Sounds
Melodista metallia takova
Stormbreaker iski alkuvuodesta 2023 kasaan melkoisen esikois-EP:n. Neljän raidan mittainen
Vengeance esitteli kahden vokalistin voimalla vyöryttävän ryhmän, joka ei jättänyt vyörytystyötä kesken.
Petri Tarvainen ja
Anni Kokkonen jatkavat vokaaleissa vahvuutta korostaen, mutta ei sentään ihan kaikki ole kuten ennen, eipä tietenkään.
Joensuulaisten hartiat ovat sittemmin levinneet ja kasvaneet muihinkin suuntiin, eikä debyyttialbumille ole kelpuutettu ainuttakaan EP:n kipaletta. Linjaus on kova ja valinta kunnioitettava, sillä pienillä hiomisilla vanhoja biisejä olisi voinut hyödyntää uudistuneessa äänimaisemassa. Entä mihin suunta on sitten kulkenut? Sinkuksikin nostettu
Sandman on modernia ryskettä, jossa äänikenttä on miltei ummessa kaikesta mahdollisesta, mutta niin vain kipale ponnahtaa melodiansa voimalla kattoon. Enemmän tilaa äänikenttiin taikoo ykkössinkku
Femme Fatale, mutta halki albumin ohjenuorana toimii: enemmän on enemmän.
Ja kyllähän kyydissä viihtyy, etenkin kun yksikään raita ei ylitä neljän minuutin rajapyykkiä. Tuliannokset ovat näin napakoita ja sovitukset tiivistävät olennaisen toisinaan miltei brutaalisti. Eeppiseksikin kuvattava
Salvation in Pain ehtii kuitenkin avata siipiään riittävästi ja
The Story Never Told levittää laajakangastaan rohkeasti, jos nyt kiire hiukan tuleekin. Toisaalta albumin lyhin veto ja ainoa kolmen minuutin alittaja
Dreams nousee kirjoissani kärkikahinoihin, eikä toisenlaista modernisuutta huokuva
Storm kaipaa sekuntiakaan enempää jo valmiiksi lyhyeen varteensa.
Enlightning avaa bändin maailmaa ja etenkin albumin loppua kohden sävyt käyvät suorastaan rohkeiksi, mikä on erittäin lupaavaa. Melodista metallia on maailmalla jo runsain mitoin, mutta riittävän persoonallisella tyylillä ja uusilla linjauksilla päästään edelleen pitkälle tälläkin saralla.
Mika Roth
Sunniva: Hypostasis
Svart Records
Sludge, doom ja rajoistaan sopivan epämääräinen post-metal ovat olleet termejä joilla
Sunnivan musiikkia on tullut kuvattua. Olen aiemmin maininnut myös
Neurosis-yhtyeen kotimaisten metallimurskaajien yhteydessä, eikä noita sanoja kannata suotta pakitella. Kuuden raidan ja vajaan kolmen vartin mittainen Hypostasis on yhtäältä sitä tuttua möyhennystä, mutta tässä kolikossa, tai oikeammin nopassa, on enemmänkin puolia.
Kahdesta sinkusta uudempi, eli
Valovaltimo, lauletaan suomeksi ja ruotsiksi. Lisäksi raidalla kuullaan vierailevaa vokalistia, kun
Svarta Havet -yhtyeen
Lotta liittyy mukaan menoon. Ja mitä menoa se onkaan? Raskaimmassa musiikissa saa olla varuillaan, ettei murskatyö menetä voimansa iskuhumalan kautta. Sunniva on keksinyt ujuttaa kaiken metakan keskelle ilmaa antavia taskuja, jotka tavallaan pysäyttävät etenemisen, mutta antavat samalla huimasti lisää kolmiulotteisuutta tekemiseen. Vapauden mekaniikkoja ja saloja pohtiva ykkössinkku
Mercurial Bloodstreams avaa albumin ja on ehkä se helpoin portti, josta käydä juuri tähän raskaan metallin maailmaan. Hitikkyydestä on kyseenalaista puhua, mutta biisissä on tarttuvuuttaan, joka samalla sopeuttaa satunnaista kuulijaa paikkoihin ja tapoihin.
Suurimmat panokset on ladattu silti albumin jälkimmäiselle puoliskolle, kun bändin soundi kehittyy villimmin ja äänimaisema aukeaa rohkeammin.
Sun Funeral ei pidä kiirettä ja antaa säteidensä pehmentyä matkalla säröisyyden avulla. Ankkuri
Hung From the Sky on puolestaan jopa rokkaavaksi laskettava puristelu, joka isolla pyörällään ja viimeisellä yllätyssiirrollaan jättää tulevan täysin avoimeksi.
Hypostasis on samanaikaisesti askel eteenpäin, sekä suoranainen loikka sivu- ja yläsuuntaan. Viiden vuoden takainen
Sunniva EP toi bändin tiettyyn pisteeseen, josta albumi vie persoonallisemmin ja rikkaammin ryhmää kohti aina vain lupaavampaa tulevaa.
Mika Roth
Zombie Eater: Faces
Argonauta Records
Helsinkiläinen sludge trio
Zombie Eater on pyörinyt jo vuosia genren piireissä. Hauskoihin sanaleikkeihin etenkin biisiensä otsikoissa erikoistunut yhtye ei ole pitänyt suotta hoppua, joten debyyttialbumi on saanut hautua ja maustua kaikessa rauhassa kannen alla. Entä mitä padasta ryömii ulos? Noin seitsemän omaa tuotosta, sekä sanalla sanoen persoonallinen näkemys
ZZ Topin
El Diablosta. Nyt nykii, sätkii ja hytkyy oikein kunnolla.
Zombie Eaterin vedoilla on tapana venähtää pidemmän puoleisiksi ja jos punkahtavaa
Corner-purkausta ei lasketa mukaan, on em. El Diablo ainoa alle neli- ja viisiminuuttinen raita. Aika ei kuitenkaan ole bändin vihollinen, vaan ennemminkin luotettava liittolainen. Doomahtavaa tuhkaa ilmoille viskova
Bottle Hymn on toisen luontilinjan kruunu ja jalokivi, jonka kitaranpärinä ja vokaalikärinä korostuvat hitaan jauhannan puristaessa sekä likistäessä. Vaan puristus on nautintoa tuottavaa ja likistyminenkin tapahtuu hymy suupielessä. Pyhä
Black Sabbath huhuilee toistuvasti taustalla, vaan minkä mainio
Dank Ritual sille voi, eikä boogaavamman coverinkaan kohtelua huonoa ollut.
Raskaus on rakentavaa ja painovoimaa lisäävää raskautta kuitenkin vain tiettyyn pisteeseen asti. Kaikki kunnia lyijynraskaille riffeille ja mustaakin mustemmalle muodolle, mutta toisinaan myös muita suuntia kaivataan riittävän kantavan kokonaisuuden nimissä. Kiekon pisin puserrus, eli
Midnight Mower laittaa kelaleikkuriin huomattavasti jouhevammat vauhdit ja bändihän suorastaan rollaa näissä kohdin, eikä pieni progeilukaan poreilua pahenna. Avausrähinöissä kajahtava
Toastmaster svengaa tahollaan myös tavallaan, kolhosti ja kolkosti ehkä, mutta pistää pyrstöön liikettä nyt kuitenkin.
Faces on tiukka paketti kertaistumalta nautittavaksi, eikä orkesteri tee turhia kompromisseja takoessaan rautaa aina vain kuumemmaksi. Ankkuri El Diablon jälkeen on taatusti huuhdeltu olo, sen voin luvata.
Mika Roth
Lukukertoja: 586
