Omakustannealbumit – Syyskuu 2025
HASH: Speed Games
Yhtye/artisti voi nimellä tuoda itseään eri tavoin esille. Otsikko kertoo usein toiminnan jostain osasta ja se voi viitata myös tavoitteisiin. Napakkuus on mielestäni hyve kyseisellä saralla. Helsinkiläinen rock’n'roll trio HASH on valinnut itselleen napakan nimen, joka on toki helppo muistaa, mutta jonka mahdolliset viittaukset saattavat taata sille monta iloista hetkeä eri tulliviranomaisten seurassa. Kuinka siis potkii HASH ja mistä on kolmikon vauhtipelit lopulta tehty?
Speed Games on seitsemän raidan ja alle 20 minuutin mitoissaan siinä ja siinä, että puhutaanko enää edes albumista. Joukossa on vain kaksi yli kolme ja puoliminuuttista numeroa, joten joutava velttoilu on jätetty muille orkestereille. Ryhmän rock rakentuu klassisesta kitara-basso-rummut kolmikannasta, vokaaleja kuultaneen ainakin kahdesta kurkusta, toisen keskittyessä stemmoihin/taustoihin ja säröä kitarassa on kuusariin tapaan. Garagekin lie oiva termi, kun Pusherman nykii ja I Got High rakentelee omaa The Who -tuokiotaan. Ice Wine onnistuu myös rivakassa rockissaan 60-luvun modien päätyessä 70-luvun bailuihin – ja ehkä jopa 80-luvun kiiltokuvamaisempiin diskanttikitarapoprock-väriloistoihin. Aika onkin vain viitteellinen viisari, jota HASH veivaa kuten parhaaksi näkee.
Uptown puhaltaa pilvet pois lämpimän auringon edestä ja helkkyy uuden aallon nostattavin nuotein suoraan kuuman kaupungin keskustaan. Vielä selvemmin 70-luvun lopun rapeaa kitararocksoundia jalostaa High City Roller, joka tosin kärsii mielestäni alle kahteen minuuttiin typistetystä muodostaan. HASH ei jää tuleen makaamaan, mutta toisinaan edes lyhyt hidastus voisi olla perusteltua.
Speed Games on positiivisia viboja huokuva rakettiraitapaketti, jonka kyydissä kannattaa pitää kaksin käsin hatustaan kiinni. Jopa ’hidas’ ankkuriraita Rocknroller painaa nopsaan kohti taivaanrantaansa ja jättää mielen haikeaksi. Joko kaiken hauskan piti päättyä, tätä tahtoo lisää ja enemmän. HASH siis toimii.
Mika Roth
Henri Lindström: MINNE MEET HUOMEN
Instrumentaalimusiikkia on monenlaista.
Henri Lindströmin tapa lähestyä musiikkia, on tällä erää
”kiivaasti nakuttavien vuosikertarumpukoneiden tahdittama”, noin saatesanoja lainatakseni. Alkuvuodesta 2024 ilmestynyt
VIEL KU OLLAAN KAIKKI TÄÄLLÄ -albumi vei Lindströmin kotikutoista ja erittäin minimalistista elektronista musiikkia tavallaan eteenpäin, vaikka liike-energiat eivät mittareita sekaisin ehkä saakaan.
Retrous on voimavara ja ohjenuora, josta löytyy vähemmän solmuja tällä erää. Albumin yksitoista raitaa muodostavat toki mosaiikkimaisen värikkään kokonaisuuden, mutta konstikkaat rytmileikit ja edellisen julkaisun kraut-henki tuntuvat jalostuneen eteenpäin. Soundit ovat keveitä ja luultavasti aivan tarkoituksellisesti ’halpoja’, mutta Düsseldorfin Berliinin ja Kölnin mesetarit lienevät vaikuttaneen tuollakin saralla eri tavoin.
KAUPUNGIT VEDEN ÄÄRELLÄ hyödyntää kerroksellisuutta ja niukkuutta samanaikaisesti, eikä
KUU LUO RANNALLE VARJON -raidan eteerisyyskään nyt niin syvää ole. Kyse on illuusioista ja vaikutelmista, minkä pelin Lindström tuntuu näillä värkeillä hallitsevan vakaasti.
Suorimmillaan kappaleet ovat kuin pieniä pop-helmiä.
LEV SYD pyörii toki vinkeiden soundiensa ympärillä, mutta kipaleen koukku on yhtä kaikki terävä ja pieni kuvio tarttuu. Samaa pieneen tilaan mahtuvaa neroutta edustaa
MMH. Kieltämättä halpahallimaiset soundit voivat olla kynnys, vaan se kynnys kannattaa ylittää ja ymmärtää koko soundikuvioinnin persoonallinen rakenne. Lindström on jostain syystä päättänyt tuoda kappaleensa näissä muodoissa maailmaan, mutta muodot ovat vain yksi osa isoa kuvaa.
Kotikutoinen syntetisaattorimusiikki sulkee helposti oven edestään kiinni, mutta Lindström osaa tällä(kin) kerralla jättää biisinsä avoimiksi. Nämä ovat pieniä tuokioita, mukana on vain pari neljän minuutin rajan ylittävää siivua, ja kaikkea leimaa positiivinen, rakentava ja lämmittävä helppous. Isoista kirjaimista voi olla montaa mieltä, mutta MINNE MEET HUOMEN on albumina niiden veroinen.
Mika Roth
Lähdön aika: Mustalle maalle
Jostain syystä
Lähdön aika ei ole osunut kohdalleni plus kymmeneen vuoteen, vaikka julkaisuja kotimaiselta sludge/hardcore-ryhmältä on tullut tasaiseen tahtiin. Crustin raivoisaa rutinaa, doomin hidasta synkkyyttä ja hetkittäin repiväksi äityvää punk-raivoa on annosteltu nyt 8 raidan ja päälle 50 minuutin verran, joten hivutus on hidasta ja jälkiä jää.
Reilu pariminuuttinen
Kuolla on lähinnä synkkä intro, jonka tehtävä on pohjustaa tie moukarin lailla hitaasti murskaavalle
Et enää mitään -raidalle. Siivu on todellinen joko/tai -hetki, niin äärimmäinen, ehdoton ja tyly soundimaailma on. Säröä särön päälle, käristyt vokaalit, jauhava kuvio ja tätä lääkettä lähemmäs 8 minuuttia. Seuraavaksi kuullaan sinkuiksi valitut
Tuli antaa tietä ja
Teuraaksi kastettu -vedot, joista ensinnä mainittu lyö nopeamman vaihteen päälle. Tulta sataa niskaan ja vuoret halkeavat, kun raivoisa post-metal mellastaa sydämestään. Purkaus on tarpeen, eikä Teuraaksi kastettu anna sen enempää armoa, vaikka vauhti hivenen asettuu. Painoa ladotaan päälle lisää ja hyvältä tuntuu.
Mustalle maalle on lyijynraskasta paahtoa ja hellittämätöntä keskitystä, jonka yhdeksi pinaakkeliksi kohoaa hitaasti väkipyöräänsä pyörittävä
Viilto. Rytmi takoo raskaana, kitarasoundit on hiottu äärimmilleen ja kun vokaalit puolentoista minuutin kohdilla liittyvät mukaan yhdistyvät doom, sludge ja hardcore kuten vain voivat. Juuri tätä
Neurosis oli parhaimmillaan. Samaa kaaoksen pimeyttä tutkii myös albumin sulkeva
Ihmishauta, jonka horjahtelu kuilun partaalla menee jo tavallaan liian pitkälle – tietenkin.
Mustalle maalle on kertaistumalta nautittuna hengästyttävä tapaus, jonka ehdottomuus, järkähtämättömyys ja massiivisuus saavat hapuilemaan sopivien sanojen etsinnässä. Kuinka kuvata jäätikkömäistä massaa ja sysimustaa laavakentät mieleen tuovaa musiikkia, miten vangita bändin luoma totaalinen mustuus? Tämä on niitä hetkiä, jolloin sanat eivät vain riitä. Hattua päästä ja lisää mustuutta maailmaan.
Mika Roth
Maalaus: Maalaus
Maalaus on ovela ja oiva nimi. Maalaus kun voi olla ja edustaa niin monia eri asioita, eikä se sulje oikeastaan mitään pois. Tällä erää Maalaus on 70-luvun kraut rockista innoitusta saava helsinkiläisyhtye, jonka inspiraationa toimivat myös tupakka, Twin Peaks ja mm.
Godspeed You! Black Emperor -yhtye. Debyyttialbumi on kuuleman mukaan kiskaistu instrumenttien puolesta narulle livenä, kun vain täytesynat ja laulut purkitettiin erikseen.
Yhtye haluaa korostaa energisyyttään ja varsinaisista biiseistä lyhin, eli
tuhotut keuhkot, painaa olosuhteet huomioiden alleviivaavan raskaasti jalkaa kaasupolkimella. Onko nimi viittaus tupakkaan,
David Lynchiin vai mihin, sen mysteerin kukin saa ratkoa itse, mutta sähkö rätisee ja lamput vilkkuvat. Suora ja melankolinen
maalinja kilkuttaa lusikkaansa kiltojen suuntaan ja päälle 7 minuuttista kupillista terästetään rautalangalla, melodisilla osilla ja totta kai kaiholla. Rakkaudesta kertova teksti ojentaa käsikirjoittajan kynän kuulijalle, joka voi täyttää luonnosmaisten osien välit kuten haluaa.
Saatetekstissä mainittu
CAN ja allekirjoittaneen suosima
NEU! nousevat selvemmin vaikuttajiksi, kun
the drop tiputtelee muutaman minuutin ajan pitkin autobahniaan. Vauhti tipahtaa jo ennen puoliväliä, kun nopea kaara vaihtuu hitaaseen riippuliitimeen ja leijailu jatkuu kohti psykedeelisempiä pilvimuodostelmia. Ainoastaan avauksena kuultava
faces nousee mielestäni samoille Saksa-pitoisuuksille, kun soundit saavat kiertää ja kehämäiset linjat käyvät murheetonta ja loputonta piirileikkiään.
Maalaus on komea ja askarruttava tapaus. Ehkei mikään Mona Lisa, mutta teemoiltaan selkeä, linjoiltaan johdonmukainen ja tilankäytön puolesta rationaalinen. Erilaisia ääniä on runsaasti, vaan pinnat ja struktuurit erottuvat kautta linjan erinomaisesti. Ison kuvan rikkoo oikeastaan vain
dim figures, vai onko kyse kaiken summaavasta ja vastaukset sisältävästä mestariteoksesta? Ehkäpä suorat vastaukset eivät kuulu tähän mysteeriin, vaan meidän on saatava lisää palapelin palasia – itse ainakin toivon niin.
Mika Roth
Otto Pilli Yhtyeineen: Palaa taas!
Suomikantrin mestaruussarjaan hanakasti pyrkivä
Otto Pilli Yhtyeineen julkaisi alkuvuodesta 2023
Rapakivisydän-debyyttialbuminsa. Esikoinen hujahti allekirjoittaneen lasson ohi, mutta toisen pitkäsoiton kohdalla tärppäsi. Fyysisen albumin mukana tuli jopa palautelomake, siis ihka oikea paperinen kaavake, jonka olisi voinut palauttaa postimerkillä varustetulla kirjekuorella. Stetsonia päästä moisen eleen ansiosta, vaikka tyydynkin antamaan palautteeni näin digiversumin kautta.
Suomikantria soitetaan ja molli on liki sydäntä, kun albumin avaus tyhjentää pajatson.
Ilman sua alkaa oitis vetistelemään tuoppiin ja sydäntä särkee kuin SF-filmeissä. Rautalangasta väännetään suomi-iskelmää reunoille, mutta ydin on kantrin preerioilla. Sama toistuu tavallaan
Puimakoneen jyskyttäessä kolmeminuuttisensa pitkin kaihon ja kaipauksen laakeita aakeita. Turpaan on tullut ja tulee vastakin, minkä kertoja tietää vallan hyvin.
Johnny Cashin haamu nyökyttelee saluunan nurkassa ja lopussa ollaan jo itsekaivetun haudan luona.
Preerian kukka antaa westernin viimeistellä alun juhlat.
Otto Pilli Yhtyeineen pyrkii ottamaan parhaat palat kummastakin maailmasta: pohjoisesta ja lännestä. Eikä yritys ole lainkaan hullumpaa.
Oklahomaan sen sijaan hyppää satulaan sellaisella sähäkkyydellä, että kymmenen gallonan hatusta saa pitää tiukasti kiinni. Hiisi vieköön, toteaisi
Kit Carson, kun näin tulista kantria sähköistetään lähes rockilla meiningillä.
Pakenen taas päivittää puolestaan mariachit hilpeän tarinan ja osin tajunnanvirtamaisten lyriikoiden pilkkoessa nenän eteen melkoisen texmex-salaatin.
Kantri on rankka asia, suomikantri tuplaten. Onneksi lopussa
Liput, laput, punkut ja spaddut laittaa jalalla komeasti, ettei suru saa yliotetta. Akustisilla paloilla rikastettu soitinpaletti on plussaa, eivätkä tiivistetyt tarinat jää vellomaan yliaikojensa, kun 11 raitaa on saatu sopimaan reilun 31 minuutin mittaan. Jiii-haaa!
Mika Roth
Säädöt: Säädöt
Erittäin rosoista kitararockia soundimaisemaan istuvalla punk-kulmalla soittava
Säädöt osui aran aiheen keskustaan reilu kolme vuotta sitten, kun debyyttisinkku
Olkaa tyytyväisii -sinkku ilmestyi. Eikä bändi jäänyt yhden iskun ihmeeksi, vaan vielä saman vuoden syksynä julkaistu
Hei Jyrki! oli toinen sinkkukunnari yhtä monella lyönnillä. Sittemmin sinkkuja on saatu vielä muutama lisää ja ne kaikki löytyvät yhtyeen itsensä mukaan nimetyltä debyyttialbumilta.
Säädöt on ehtinyt rauhassa säätää bändisoundiaan ja esikoisen kolkkoutta suosivat äänikentät osuvat mielestäni korkealla prosentilla hermokeskuksiin.
Kesä ja marraskuu flirttailee röyhkeästi na-na-naa -huutoineen hittipelin kanssa, mutta ei sukella kun odotat, vaan ennemminkin pomppaa sivuun. Draamaa osataan rakentaa sovitusten avulla, kurveja taiotaan yllättäen suorille ja muutenkin ryhmä välttelee tarpeettoman helppoja reittejä.
Varman rakenne on kuin progepunkkia tunnelmallisuudella vahvistettuna ja lähemmäs suomirockia hivuttautuva
Emännätön talo pelaa korttinsa pata edellä.
Säädöt yllättää kerran toisensa jälkeen, jäämättä kuitenkaan kiinni ’tekotaiteellisuudesta’ tai ’tarpeettomasta hankaluudesta’. Eli bändi on löytänyt kultaisen suonen, josta
Koira voi hyökätä mihin vain suuntaan ja jossa
Muusa saa rauhassa leikitellä stadionrockin hileiden kanssa. Säädöt soundaa raidalta toiselle kuin eri bändiltä, mutta silti kaikki kymmenen raitaa ovat selvästi sisaruksia keskenään. Ja se jos mikä on kokemusteni perusteella debyyttipitkäsoitoilla superharvinaista.
Kaiken kehumisen jälkeen esitän ainoana kovempana kritiikkinä soundien ehkä tarpeettomankin kovat pinnat. Peräänantamattoman metalliset ja pingottaviksi kiristetyt raidat kaipaisivat mielestäni ripauksen enemmän väriä, ihan jo silkan vaihtelun nimissä. On tämä silti kova esikoinen, joten peukut – tai oikeastaan kummatkin kädet – ylös.
Mika Roth
Vaasa Palaa: sun trvumojen soundtrvck
Toisinaan tuntuu, että raskaamman musiikin saralla on käynnissä loputon painoluokkasota. On raskasta, raskaampaa, superraskasta jne.
Vaasa Palaa rikkoo kenttää antamalla meille
”kymmenen biisiä Suomen kevyintä heviä, ainakin keskiarvoltaan.” Sivulauseen vapaudu vankilasta -kortti sallii siis hetkittäisen mätön, mutta samalla bändi antaa itselleen luvan olla tarvittaessa superpop ja megatarttuva. Pitäisikö tähän nyt lisätä hymiöitä…
Edelleen nimissä A- ja V-kirjaimilla kikkaileva yhtye sekoittaa pinkkiä mustaan ja verenpunaisinta vauvansinisen kanssa. Kontrasteja syntyy, jännitteitä piisaa. Poprockin simppeleitä sääntöjä toistava
tvikuri taikoo ympärilleen pehmeän kitarapophattaran ja
nvururvitv leikittelee niin klovnin kyynelten kuin suomi-iskelmänkin kanssa. Ken nauraa ja ken ei, kun teksti avautuu ja sisäisiä traumoja purskahtelee esiin joka raosta. Albumin kärkisinkuksi valittu
lvskuvvrjo aukenee puolestaan modernin rockmetallin ylle, melodiaansa yhä korostaen.
Pitkäsoiton kokonaisuus korostuu kun muistaa, että bändi keräsi viiden vuoden ajalta sinkkuja kesällä omalle kokoelmalleen. Uudet biisit ovat tarkoitettuja tähän pakettiin, näihin yhteyksiin ja rohkea peli mielestäni myös onnistuu.
Alaskan kanssa esitetty
muurvhvisten murheitv tuo melodista kauneutta kovien sanojen keskelle, eikä stadionpoprock ole terminä niinkään väärä. Levyn toinen vierailija kuullaan
mä vielä lyön -vedolla, kun metallisempaa mäiskettä tukee
esjonni. Nostetaan valokeilaan myös alkurähinöissä soiva
sä et oo nvrsisti, muttv, sekä kenties syvimmälle pimeyteen syöksyvä
jeff the killer, jolla mittareiden neulat hakkaavat kaakkoon.
Pimeys voi olla kaunista, kun sen osaa kehystää, lavastaa ja esitellä sopivin korostuksin. sun trvumojen soundtrvck on raskasta kuunneltavaa, tietysti, mutta se saattaa tuoda helpotuksen mukanaan. Pimeys on vallalla, vaan se osoittaa valonkin löytyvän jopa pimeyden ytimestä.
Mika Roth
WANHA: you = the world
Meissä jokaisessa on monta ääntä, jotka voivat erota kovasti toisistaan. Jyväskyläläinen
Joni "Joniveli" Vanhanen luotailee
WANHA-aliaksen kautta musiikin erilaisia mahdollisuuksia ennakkoluulottomasti. Kenttä ulottuu elektronisen musiikin sfääreistä popin, raskaamman rockin, postpunkin, ambientin ja tanssimusiikin reunoille asti. Spektrissä siis löytyy, vaan kuinka on eheyden laita ja miten you = the world toimii?
WANHA ei päästä kuulijoitaan helpolla, mutta osaa jättää tarttumapintoja esiin. Levyn ykkössinkkuna vajaa puoli vuotta sitten ilmestynyt
revelations on viehättävä ja hieman uninen synapopkudelma, jota seurannut
collapse on puolestaan huomattavasti tarttuvampi pop-kipale. Voisin todeta jotain
Depeche Modesta siivun yhteydessä, kun taas plus 9-minuuttinen
equinox heart on kolkko postpunk-kitararaita. Äärilaidat vaikuttavat aluksi olevan etäällä toisistaan, mutta sisäisiä siltoja, kaaria ja linkkejä löytyy kyllä riittävästi.
Tummuus on yksi sitova tekijä, mutta tärkeämpi side on kenties sanojen paino ja kyky laventaa soundien kertomuksia. Siinä missä Vanhasen
dead martyn -alias heijastelee ysärin maailmaa, on WANHA selvästi uutta vuosituhatta. Paloissa voi olla retroja osia, mutta rakennelmat ovat uutta aikaa ja maailmaa. Albumin alkupuolella soiva
something to burn on selvin nyökkäys rockin suuntaan ja olen tuskin ainoa, jolle
Radiohead pullahti mieleen. Kovempia pintoja äänten heijastuksille antava
(hope) remains puksuttaa myös mallikkaasti ja nämä poprockin kanssa pelaavat hetket luovat ryhtiä ja rakenteita pitkäsoitolle.
you = the world on paradoksaalinen albumi, jonka synaisen popahtavat äänimaisemat ovat samaan aikaan ajattomia ja kasarista innoitustaan uuttaneita. WANHA onkin luonut uniikin retrofuturistisen ja kirpeän melankolisen äänimaailman. Kaikkea leimaa rauhallinen kauneus ja kiireetön liitely, jossa on kuitenkin samaan aikaan voimakasta eteenpäin suuntautumista ja vauhtia.
Mika Roth
Lukukertoja: 116
