Minä ja Bowie
14.01.2016
David Bowie on kuollut, mutta todellisuudessa rockin kameleontti elää henkisen perintönsä kautta ikuisesti. Muusikko, näyttelijä, maalari ja visionääri ikuisti nimensä historiaan, eikä ainoastaan Ziggy Stardusdtin ja Thin White Duken avulla. Jokin muu sai minut kuitenkin pohtimaan kaiken käynnistävää kipinää ja sattuman satoa.
Bowien elämästä, urasta, hahmoista ja merkityksestä koko planeettamme kulttuuriin on kirjoitettu niin paljon, että tuotoksilla täyttäisi varmasti jo kohtalaisen kokoisen kirjaston. En silti voi olla nostamatta esiin sitä vaikutusta, joka tällä alkuvuodesta 1947 David Robert Jonesina syntyneellä taiteilijalla oli allekirjoittaneeseen.
Ashes to Ashes
Asioiden alkuja ja loppuja on usein vaikea huomata, mutta omasta puolestani osaan sanoa täsmälleen sen hetken, kun musiikki muuttui taustatapetista elämää suuremmaksi ilmiöksi. Välineenä toimi tv ja ohjelma oli Levyraati, tai jokin vastaava, jossa joskus harvoin soitettiin jotain todella hyvää. Muistan noista ajoista edelleen sen odotuksen ja kutinan, josko vaikka seuraava kappale olisi jotain todella hienoa. Yleensä seurauksena oli vain katkera pettymys mutta joskus – äärimmäisen harvoin oikeastaan – luvassa oli jo muistettavaa.
Elettiin luultavimmin loppuvuotta 1980 kun David Bowien Ashes to Ashes video lähti pyörimään ruudussa, enkä olisi voinut olla tarkkaavaisempi. Musiikin suuret historiankirjat tietävät kertoa, että kyseinen video oli tuohon mennessä kallein tehty, mutta täytyy sanoa, etten ollut kovinkaan vaikuttunut kuvallisesta annista. Pitää muistaa, että ainakin ensimmäiset kaksi Star Wars -elokuvaa olivat jo tuolloin ilmestyneet, joten ihmeitä vaativissa pienen pojan silmissä Bowien ja David Malletin luoma lopputulos oli miltei nolostuttava.
Tuosta oudosta, ihmeellisestä ja täysin toisesta universumista putkahtaneesta soundista, joka löysi minusta paikkoja joiden en tiennyt edes olevan olemassa. Olin kasvanut 70-luvun lopun populaarimusiikin kyllästämässä maailmassa, jossa Bay City Rollers, Slade ja kumppanit oli pakkokaulittu mieleeni. Ashes to Ashes oli kuitenkin jotain uutta, ja entistä ihmeellisemmän kokemuksesta teki se fakta, ettei kukaan muu lähipiirissäni näyttänyt ymmärtävän Bowien uutta musiikkia. Muistan kuulleeni vanhemmilta serkuiltani joitain huomautuksia tyyliin: ”ai, vieläkö se Bowie tekee musaa, mulla oli se Ziggy-levy joskus” ja joku setä taisi kaivata Life on Marsin aikoja. Siinä se.
Ashes to Ashes, ja sitä kautta Scary Monsters (And Super Creeps) -albumi, sytytti minussa kuitenkin ensi kertaa sen palon, jonka takia kirjoitan tätä artikkelia nyt, reilu 35 vuotta myöhemmin. Tuota tunnetta on oikeastaan mahdoton kuvata ja uskon sen olevan meille jokaiselle omanlaisensa. Järki sanoo, että olisin kokenut tämän ”valaistumisen” väistämättä myöhemminkin, mutta minun kohdallani palaset loksahtivat kohdalleen juuri tämän kappaleen myötä, enkä muusta tiedä. Kiitos siis mahtavasta lahjasta, David, se todella muutti elämäni.
Man Who Sold the World
Jos 70-luku oli ollut Bowien luomien hahmojen, Ziggy Stardustin ja Thin White Duken, kulta-aikaa, muodostui 80-luvusta Bowien vuosikymmen – tai ainakin sen puolikas. MTV:n loppumattoman tuen avulla mies kohosi todellisten mega-tähtien luokkaan ja siinä samalla seestyneeltä ja kesytetyltä vaikuttanut mies tipahti hiljalleen pois omalta musiikkikartaltani. En varsinaisesti koskaan hylännyt Bowieta – hänen uudet työnsä vain muuttuivat minulle mitäänsanomattomiksi. Muistan kuulleeni Tonight albumin joltain kasetilta ja hämmästyneeni, kuinka vähän biiseistä jäi edes mieleen. Mitä lapsuuden sankarillieni oikein oli tapahtunut?
Vuosikymmenen lopulla Bowie järkytti (jälleen kerran) maailmaa. Tällä kertaa kameleonttimme päätti muuttua sooloartistista bändin jäseneksi ja näin syntyi Tin Machine, yhtye jossa oli neljä tasaveroista soittajaa ja joka oli vain hieman liikaa aikaansa edellä. Olen edelleen sitä mieltä, että ryhmän 80-luvun viimemetreillä julkaisema esikoisalbumi oli parasta mitä Bowie oli saanut aikaan sitten vuosikymmenen alun. Joissain yhteyksissä Tin Machinen esikoinen nähdään jopa suorana ja loogisena jatkeena Scary Monsters (And Super Creeps) -kiekolle, enkä lähde ainakaan kiistämään moista teoriaa.
90-luku ja uudet ajat saapuivat rymisten. Tin Machine hiipui ja Bowie julkaisi pari albumia, joita kutsutaan usein välitöiksi. Tarvittiin taas pientä sattumaa, joka otti nyt hyvän ystävän sekä käytettyjen levyjen kaupan muodon, jotta päädyin tekemisiin Bowien ja tämän tuolloin uusimman albumin, Outsiden, kanssa.
Nuorempana en yleensä silkkaa härkäpäisyyttäni tarttunut muiden musiikkisuosituksiin, mutta nyt otin jostain syystä vinkin vastaan (kenties Ashes to Ashes soi jossain alitajunnassani) ja maksoin nuhraantuneesta, käytetystä kopiosta vähäisen hinnan. Bowie oli todella tippunut suosion rappusilla. Luonnollisesti radiossa pyörinyt The Hearts Filthy Lesson -sinkku oli jo tuttu ja tiesin odottaa industrial-vaikutteista pop-rockia, mutta albumin teosmaisuus, monimuotoisuus ja suoranainen sisäänpäinlämpiävyys iskivät silti ilmat pihalle.
Näin jälkikäteen voin todeta suoraan, että Outside on tunnin ja vartin mitassaan auttamattoman ylipitkä, eikä se todellakaan ole tekijänsä paras pitkäsoitto. Mutta – kun kuuntelen sieluani nyt, tiedän tarvinneeni juuri tuollaisen albumin juuri tuossa vaiheessa elämääni. Outside tarjosi näet näkymiä uusiin suuntiin ja sen kokeellisuus, avantgardistisuus, sekä raskas taiteellisuus todella haastoivat kuuntelemaan, siis todella kuuntelemaan, albumia. Enkä usko, että olisin jaksanut paneutua jonkun muun luomaan pitkäsoittoon samalla vimmalla, joten tähänkin käännökseen tarvittiin jälleen Bowie.
On totta, että kiekosta olisi voinut muodostua dynamiittinen kokonaisuus, jos 19 (!) raidasta ja viidestä vartista olisi puristettu kasaan 50 minuuttinen timantti, mutta tiedetäänhän se mitä jälkiviisastelusta sanotaan. Ja mitä nuorempi versio allekirjoittaneesta olisi saanut irti niin valmiiksi pureskellusta paketista ensinnäkään?
Vielä kerran… ja sitten vielä
Käydessäni läpi omaa Bowie-historiaani en voi olla huomaamatta, kuinka 69-vuotiaana keskuudestamme poistunut David Robert Jones oli tavallaan kuin satujen taikavoimilla varustettu kissa. Hänellä riitti ketteryyttä tehdä uskomattomia temppuja, uskallusta loikata toistuvasti tuntemattomaan, sekä tietysti nippu elämiä, mikä nosti miehen paristakin taiteellisesta haudasta lähes naarmuitta.
Viimeisen kerran tämä ainutlaatuinen artisti teki paluun allekirjoittaneen musiikkimaailmaan Heathen -albumin myötä, josta luin aikoinaan ensimmäisen kerran juurikin Desibelistä. Levyn arvioi lehden tuolloinen päätoimittaja Jari Jokirinne, mies jonka näkemyksiä olin oppinut jo tuossa vaiheessa arvostamaan, vaikken läheskään aina ollut hänen kanssaan samaa mieltä asioista.
Kiinnostukseni kuitenkin heräsi ja tämän viimeisen kierroksen aikana päätin hankkia myös Bowien aiemmat teokset, jotka olivat syystä tai toisesta jääneet aikoinaan vieraammiksi. Seuraavien kuukausien aikana elinkin alati toistuvaa joulua, sillä vasta nyt porauduin todella Berliini-trilogiaan ja Bowien varhaisiin helmiin. Haukoin henkeäni Honky Doryn tahtiin ja eräskin Station to Station sai pääni pyörälle koukeroisella monoliittisuudellaan.
Mika Roth
