Satowhite: Dekadi
13.09.2019
Olen usein pohtinut, että missä kaikkialla kulkeekaan äänitaiteen ja musiikin raja. Yksi noista siirtymävyöhykkeistä kattaa eittämättä ne paikat, joissa Satowhiten äänite on syntynyt. Kuten nimikin jo vihjaa, tämän julkaisun äänet on kerätty vuosikymmenen ajalta, tarkemmin sanottuna vuosilta 2007 ja 2017. Hieno C-kasetti julkaistiin jo toukokuussa, mutta Desibeli.netin toimituksen kaiken vastaanottavaan postilaatikkoon pieni paketti kopsahti vasta elokuun jälkimmäisellä puoliskolla.
Linnaea et Mimosa
Aikahan jos mikä on suhteellista. Se venyy, muuntuu, spiraloituu ja saattaa joskus jopa kulkea ennalta arvaamattomaan suuntaan. Satowhite saa moiset ajatukset kumpuamaan ja toisinaan suorastaan ryöppyämään, kun kasetin neljää teosta kuuntelee. Nimikkeen takaa löytyy vain yksi henkilö, jyväskyläläinen Sami Siivola, joka on urallaan ehtinyt vaikuttaa useammassakin bändissä ja projektissa.
Satowhite ei kuitenkaan ole bändi perinteisessä mielessä, sillä Siivola luo nyt silkkaa ambient-huminaa ja äänimaisemastoa, jossa monikaan elementti ei nouse rikkomaan tyyniä pintoja. Vuoden 2007 tuotanto on edustettuna A-puolen kahdella raidalla. Sekunnilleen saman mittaiset Vicky ja Blue ovatkin kuin kaksoset, joiden pienessä ääniuniversumissa minimalistisuus on kantava ja perustava laki kaikelle.
Kappaleiden teemat on levitetty ja murennettu niin laajalle aikavälille, että muutoksia on aluksi lähes mahdoton huomata. Huminan taakse ilmestyy vain uusia humisevia ääniä, äänten aavistuksenomainen huojunta käy rytmistä ja kun massaa lisätään noin gramma kerrallaan syntyy vaikutelma loputtomasta jatkuvuudesta. Tältä saattaa tuntua jos juuttuisi mustan aukon syöveriin, sillä siellähän oletustemme mukaan aika venyy ja hidastuu, jos sitä vertaa ns. normaaliin tilaan.
B-puolelle on myös sijoitettu kaksi kappaletta, jotka kumpainenkin on luotu vuonna 2017. Armas suorastaan järkyttää ja vavahduttaa erilaisella soundillaan. Huminasta tässä edelleenkin on lähinnä kyse, mutta nyt yksityiskohtia ja elementtejä on kertynyt huomattavasti enemmän. Teos on silti monoliittinen ja iättömältä vaikuttava, kuten lähes 11 minuutin mittaisen äänimassan tietysti kuuluukin olla. Sunrow on jälleen kuin sisarus toverilleen, ambientin kiireettömän, hivuttavan ja kaiken vaimentavan kulun ollessa jopa tavallaan lohdullista.
En osaa sanoa mitä Satowhite pyrkii tarkalleen ottaen sanomaan, jos mitään, mutta itse näen tällaisen äänitaiteen kautta kuvia jylhistä maisemista, rikkoutumattomista luonnon ihmeistä ja avaruuden loputtomista tähtitarhoista. Ja ehkä enempää ei tarvitakaan.
Mika Roth
