Eerie Deer: Until I’m Whole Again
12.07.2021
Eerie Deer on yhden miehen yhtye, jonka viimesyksyinen Lights-sinkku toi sydämeen lämmön heleällä folkpopillaan. Herkkyys ja haikeus ovat haastavia asioita tallentaa studiossa, mutta kotioloissa tilanne voi olla täysin toinen. Tämän on huomannut myös Eerie Deer, joka on nyt koonnut kotoisia äänitteitä vuosilta 2011–2016. Until I’m Whole Again ei ole täydellinen hifi-tason kuuntelukokemus, eikä sen pidäkään olla – se on jotain paljon enemmän.
Omakustanne
Kaksitoista raitaa, yksi mies ja riittävästi aikaa. Enempää ei tarvita, kun porilainen Roope Vienonheimo on etsinyt karsitun folkpopin hiljaisilta ja mitä selvimmin öisiltä pihamailta pieniä aarteita. Nähtävästi materiaalia on syntynyt huomattavasti enemmänkin, mutta jotenkin tämä tusina asettuu kuin luonnostaan kohdilleen ja sen yhteydessä voi puhua vallan mainiosti albumikokonaisuudesta.
Kaikissa kappaleissa on oikeastaan vain kaksi ainesosaa: hiljaa soitettu kitara ja ohueksi jäävä laulu, joka leijuu biisien yllä kuin joukko poutapilviä. Lauseet ovat tietysti hieman erilaisia, mutta muoto ja rakenne toistaa itseään mitä selvimmin. Tässä kohdin tapahtuu kuitenkin merkittävin taika, sillä vaikka Eerie Deer pysyttelee musiikillisesti sangen rajatulla alueella, ei Until I’m Whole Again vaikuta millään tavoin puisevalta. Päinvastoin levy tuntuu avaavan oven aivan omanlaiseensa huoneeseen, joka kyllä tuntuu tutulta, mutta osaa kiehtoa kerran toisensa jälkeen.
Angloamerikkalainen kitaramusiikki toimii kaiken ytimenä, sovitusten ratkaisujen pysytellessä tiukasti sivurooleissa. Rakenteet ovat tuttuja, melodiakulut miellyttäviä ja kaikki periaatteessa kovinkin ennalta-arvattavaa, mutta silti huomaan kerran toisensa jälkeen todella keskittyväni näihin pieniin tarinoihin. Siinä missä monet paremmin tuotetut kiekot vain haipuvat taustamusiikiksi, tuntuu Eerie Deer istuskelevan kotisohvallani tai soittelevan keittiöni pöydän ääressä. Kotikutoista, lämminhenkistä ja läsnä olevaa, vaan ei mitenkään tungettelevaa.
Death of Track and Field rikkoo hieman puolivälin jälkeen sopivasti tuttuja kaavoja, nojaamalla taustalle sijoitettuihin koskettimiin, tai johonkin kiippareiden kaltaiseen. Eihän kyse ole kuin ohimenevästä mausteesta, mutta jopa näin karuilla kotisoundeilla ja matalalla teknisyydellä ytimen taika pysyy koskemattomana. Tuota taikaa on kiistatta vaikea saavuttaa uudelleen, joten miksipä ei luottaisi rosoisempaan tallenteeseen, kuten tässä tapauksessa.
Jostain syystä em. Lights-sinkku ei ole mahtunut mukaan, mutta mystisen Ohsowhyn vahvistama A Ghost Exists käy vallan mainiosti vaikka uudesta sinkusta. Vokaaliapua on vain tällä raidalla tarjonnut Ylva Krantz Samoin kiekon alkupuolelle sijoitettu Howl hohkaa hauraassa rakenteessaan sellaista lämpöä ja voimaa, että ajan kaltainen turhuus menettää reiluksi kolmeksi minuutiksi merkityksensä.
Vähäeleistä ja upeaa musiikkia, jonka seurassa on miellyttävää viettää pidempiäkin aikoja. Kyllä niitä arkistojen aarteita – ja tuoreempia raitoja – enemmänkin kuulisi mielellään.
Mika Roth
