Ajankohtaista

Omakustannealbumit – Kesäkuu 2023

26.06.2023


Gothrog: The Trees Have Secrets Gothrog: The Trees Have Secrets

Hivenen roolipelimäisesti nimetty Gothrog on saatesanoja lainatakseni, joensuulainen vuonna 2021 perustettu yhden miehen dungeon synth -yhtye. Eli tässä on jälleen lisää pandemiasulkujen aikaista satoa korjattavaksi. Kyseessä on nähtävästi Gothrogin esikoisjulkaisu, jonka yhteydessä mainitaan myös paljon kertova J.R.R. Tolkienin nimi.

Siirrymme siis metsien puolelle ja arvelisin suurimpana innoittajina toimineen Tolkienin kovasti ihannoimien haltioiden ja näiden metsäisten valtakuntien kauneuden. Synteettisesti luodut äänet kietoutuvat niin erottamattomasti orgaanisten soitinten hiljaisiin nuotteihin, että rajoja on oikeastaan mahdoton osoittaa. Tähän kun lisää taustalla lähes alati kaikuvat heleän eteeriset kuorot, niin mikäpäs siinä on sammalpedillä lepäillä ja ihailla kaukaisiin korkeuksiin kasvavia puiden latvustoja.

Varsinaisia lukuja on kahdeksan kappaletta, mutta onhan tässä nyt ihan selvästi kyse yhdestä matkasta, olkoonkin se vaiherikas ja värikäs kuin Sormuksen Saattueella konsanaan. Huomio kiinnittyy alati luonnon itsensä luomiin ihmeisiin, jolloin Dark Throne Rising viittaa mielessäni silkkoihin ukkospilviin, vaikka toisenlaisiakin allegorioita voi ja saa tietysti rakennella. Jopa jylhimmillään ja massiivisimmillaan Gothrog vaalii kuitenkin kauneuden arvoja, melodisuuden taikuutta ja luonnon mystisyyttä.

The Trees Have Secrets on kaunis albumi klassisella tavalla. Esimerkiksi nimikappaleella akustiset soittimet saavat johdattaa varovaisin elein ja askelin kuulijaa kohti salaisuuksien ydintä, kaiken eläväisen ja vihreän ikiaikaisia salaisuuksia. Lähes välisoittomainen Springtime Paints Them Gold juhlistaa ylväyttä ja jaloutta kohottavin nuotein, kun taas ankkuriksi sijoitettu …and Rivers uhkuu mystisyyttä ja öisempää energiaa.

Mika Roth


Lucky Who Band: Ragbag Lucky Who Band: Ragbag

Lucky Who Band sai alkunsa vuoden 2017 tienoilla, kun joukko soittajia tunsi vetoa juurevaa ja bluespitoista kitararockia kohtaan. Eikä ryhmä tyytynyt vain toistamaan toisten tekemisiä, vaan oman materiaalin luominen käynnistettiin jo varhaisessa vaiheessa. Bändin musiikki on perinteistä bluespohjaista rockia, mutta basistin ja kitaristin rinnalta löytyykin kaksi vokalistia ja kaksi rumpalia, eli kyseessä on peräti kuusikko.

Aiemmin julkaistut Let Me Be ja Gasoline sinkut kuullaan niillä kohdin, missä perinteisen vinyylin puolikasta pitäisi käännellä, mutta arvioitavaksi saatiin harmillisesti vain kasa tiedostoja. Ensinnä mainittu kipale olisi silti loistava B-puolen korkkaaja, sielukkaan kitararockin soidessa avaran haaveilevana ja silti valloittavan energisenä. Viimeisillä metreillä Where Is the Band kyselee myös kysymyksiään mukavan jänteikkään soiton kurvaillessa, eikä monta astetta bluesimpi rockjyrä Old Times nojaa vain otsikkonsa vanhaan vetoon.

A-puolen alkurytinöistä esiin kelpaa nostaa myös AOR:n tuoksua ilmaan tuova After Winter, jonka hitikkäästä kulusta on tuskin ainakaan haittaa bändille. Ja kun sydämen sinisyys saavuttaa huippupisteensä, niin When Love Hits the Fan tuo lohtua puolityhjän tuopin ääressä. Eihän tässäkään varsinaisesti mitään uusia rintamalinjoja rockin suuressa tarinassa avata, mutta ison soundin ja vielä niitäkin mittavampien tuntojen äärellä kelpaa tunnelmoida. Rullaavampi americana taittuu myös ongelmitta, kuten avausraita Traveling in Roundabout jo osoittaa, joten hartiat ne vain levenevät ja levenevät.

Ragbag hyötyy poikkeuksellisesta kokoonpanostaan, ja ketkä torvia, kiippareita sun muita lisukkeita soittavatkaan, he ansaitsevat myös kiitokset huolella rakennetun ja sydämellä toteutetun debyyttialbumin korkeasta laadusta. Tässä on näet sen kaliiberin käyntikortti, että moista kelpaa heilutella maailmalla.

Mika Roth


Mikko H. Haapoja: Unheard Landscapes Mikko H. Haapoja: Unheard Landscapes

Indie pop, ambient, arkaainen pauhu ja luontoäänimaisemat mainitaan rakennuspalikoina, kun helsinkiläisen säveltäjä-musiikkituottaja ja media- ja äänitaiteilija Mikko H. Haapojan luomaa musiikkia kuvataan. Tämä termien ja sanojen kirjo saattaa vaikuttaa laajalta, mutta edes se ei pysty kuin valaisemaan tyydyttävästi Haapojan albumin joidenkin kappaleiden sisäavaruuksia.

Jatketaan aiemmin kuulumattomien äänimaisemien tutkintaa ja tuodaan Vaaramaan kautta uusklassinen musiikki mukaan kaavan yhdeksi osaksi. Luonnon alkuvoimaisuus nostaa väkevät jouset hetkeksi keskelle kirkkaampia valokeiloja, vaikka taustan äänimaisemien arvaamattomuus horisonttiin pilviä manaakin. Kansanmusiikki, kokeellinen jousisoitinten käyttö ja kenttä-äänitykset täydentävät entisestään kokonaisuutta, jonka syvyyttä voi vain hämmästellä pitkäsoiton äänimaisemien hitaasti avautuessa.

Alussa mainittu indie pop on kuultavissa Lipuen, taipuen, valaisten - sinkkuraidan folkahtavassa jolkotuksessa, sekä ehkäpä hivenen myös Seeking Daylightin kiivaassa rytmissä. Alkuvoimaisesta tanssista kun ei ole niinkään pitkä matka tähän päivään ja nykyisiin riitteihin. Loppulevyltä löytyvä These Shorelines – These Waves -biisikaksikko kierrättää osin muutaman vuoden takaista Our Shorelines -teosta, mutta puolta lyhyempään tilaan tiivistetty kappalepari istuu muun materiaalin sekaan saumattomasti.

Haapojan rakkaus jouhikkoa ja kanteletta kohtaan on ilmeinen, eikä kenttä-äänitysten värittämää albumia pääse ainakaan kutsumaan tavanomaiseksi. Lähestulkoon täysin instrumentaalinen kokonaisuus kääntää ja muokkaa ääniä, mutta korostaa myös luonnollisuutta, jatkuvuutta ja kaiken sulkevaa harmoniaa. Kulkien täysin omia teitään, polkujaan ja reittejään.

Mika Roth


Piper: What Is the Heart For? Piper: What Is the Heart For?

Piper on laulaja/lauluntekijä, jonka Self Consciousness -sinkku onnistui alkuvuodesta yhdistämään rauhallisen hengen ja rock-balladin toisiinsa suht ongelmattomasti. Melodia oli toki tärkeä, samoin säröisyyttä pinnan alla korostava muoto, mutta myös teksti asettui keskiöön. Nyt samalla kaavalla on julkaistu albumillinen kappaleita, joilla nainen & piano ovat aina enemmän tai vähemmän valokeiloissa.

Kuluvan vuoden puolella on kuultu vielä kaksi muutakin sinkkua, joista Air sijoittuu nopeampien ja kevyempien numeroiden joukkoon. Kyseisellä raidalla akustinen kitara ja piano jouduttavat kulkua, nostaen helmat irti balladien syyslehdistä ja kohoten hetkellisesti lähemmäs aurinkoa. Hieman myöhemmin kuultava kakkossinkku Dream on taas hitaampi, dramaattisempi ja melankolisempi balladi, jolla tunteiden aallot vyöryvät syvemmältä – mutta yhä muodon keveyttä korostaen.

Näiden kulmamerkkien väliin loppu materiaali sitten osuu kaihoa useimmiten suosien ja elon pienistä, toisinaan hiljaisistakin, hetkistä innoittuen. Vähemmän on kerta toisensa jälkeen enemmän, mikä onnistuu nostamaan Light-kappaleen heleän melodian riittävästi esiin ja korostamaan Eternityn sydämestä loputtomasti kumpuavaa energiaa. Painotukset ja sävyjen muutokset eivät ole mittavia, mutta aina tarkoin harkittuja ja ehdottoman tarpeellisia, jotta levy on enemmänkin kuin vain joukko pianoballadeja.

Kaunista siis on, vaan kantaako näin hauraaksi jätetty muoto loppuun saakka, pitääkö Piperin esikoislevy pintansa? Haluaisin vastata myöntävästi, mutta totuuden nimissä jäin kaipaamaan jonkinlaisia kontrastipisteitä matkan varrelle, etenkin kun kyseessä on nyt pitkäsoiton mittainen kokonaisuus. Yksi tai kaksi välisoittomaista instrumentaalia, hieman eri tavoin sovitettu yllätysraita tms. Haluan kuitenkin korostaa myös sitä, että nämä ovat silti hienoja sävellyksiä ja upean taiturimaisia rakennelmia.

Mika Roth


Puolimieli: Hypnoosi Puolimieli: Hypnoosi

Puolimieli onkin huomattavasti värikkäämpi ja kimurantimpi tapaus, kuin mitä viimesyksyinen Vihdoin täällä -sinkku antoi aikoinaan ymmärtää. Kyseisen biisin menevän iloluonteinen poprock näet eroaa melkoisesti debyyttialbumin tummemmista luvuista.

Aivan kuin alleviivatakseen arsenaalinsa leveyttä bändi lataa albumin avaukseen ’kaikkea kaikille’. Em. sinkkuhelmen perään pamahtaa ensin alle kahden minuutin kuoreen ahdettu Hyvä elämä -rockangstipommi, jonka jälkeen paine vain nousee Liikaa, liian vähän -siivun puolidiskohtavan dystopiarockin alla. Toki melodioita löytyy ja menevää vibaa uitetaan mukaan, mutta samalla tekstien puolella liikutaan hetkittäin todella syvissä vesissä. Keveys ja raskaus, arjen kuristava puristus ja haaveiden saavuttamattomat pilvilinnat – siinähän sitä riittää purtavaa ja pureskeltavaa.

Näillä eväillä mennään sitten pitkäsoitto päätyyn asti, eikä spektri muuta kuin lavene kohtalokkaan kauniin Agapen soidessa uskaliaan hiljaa. Massaa tässäkin biisissä on huimasti, vaikka sello (?) taitaa olla valokeilassa suurimman osan aikaa ja äänten väleihin on jätetty tilaa. Ankkuriksi sijoitettu Hypnoosi (akustinen) on puolestaan nimensä mukaisesti akustinen versio pusertavasta nimikappaleesta. Eikä tässä nyt rämpytellä mitään nuotioakkaria puolihuolimattomasti, vaan jokainen nuotti tipautetaan erilaisin jousisoittimin, viulunkin päästessä muiden muassa ääneen.

Hypnoosi on rohkea ja uljas levy, jonka äärimmäisimmät laidat ovat huiman etäällä toisistaan. Silti kiukustunut ja massiivista rockvalliaan murskaksi takova Narsisti, ja hiljaisuuden öisten lampien ääreen asettuva Ikuinen nyt-hetki voivat olla peräkkäiset raidat. Kaikkea kun sitoo yhteen useampikin lanka, teema ja idea. Eli melkoinen debyyttialbumi kyseessä.

Mika Roth


Pöölö ja Ystävä: Tavanomaisen metsän päivänselvä tapaus Pöölö ja Ystävä: Tavanomaisen metsän päivänselvä tapaus

Pöölö ja Ystävä on tamperelainen rock-remmi, jonka julkaisuputki yltää ainakin plus viiden vuoden päähän. Tuhannen taalan, zlotyn ja peson kysymys onkin, että miksen ole törmännyt (ainakaan tietoisesti) yhtyeeseen aikaisemmin, sillä tällainen kurvikas ja kummuuteen taipuvainen kitararock on lähtökohtaisesti allekirjoittaneelle mieluisaa.

Kuvitelkaa päässänne E Street Band, jonka tarkoitus olisi soittaa 70-lukulaista suomirockia, mutta mukaan lipsuu kasarin alun uutta aaltoa. Jossain siellä, sen vieressä ja samoilla tienoilla Tavanomaisen metsän päivänselvä tapaus -albumin kaksitoista lukua sinkoilevat lievissä identiteettikriiseissään – vai onko kriisi mahdollisesti vain kriitikon pään sisäinen myrsky vesilasissa? Pohjoinen melankolia ja klassisen rockin angloamerikkalainen hehku voisivat olla vastavoimia, mutta ei tänään, ei tämän bändin kohdalla.

Mm. moisia mietin viimeistään siinä vaiheessa, kun Lahen likat ja Imatran ihanat naiset törähti ensi kertaa kaurismäkeläisine tarinoineen vastaan. Enkä olisi taatusti antanut runtua, mikäli riemullisen ja villin tekramütischmainen Routaporsas olisi röhkinyt vastaan satunnaista sinkkukoosteetta kasaillessa. Entistäkin syvemmälle mielipuolisen ja ehdottoman Kuolleet Intiaanit -henkisen teatterirocksirkuspaukutuksen teltassa itsensä puskee Korvamatomies, joka ei petä nimeään, tempoaan ja tavoitettaan. Tai niin ainakin arvelen, sillä eihän noista pöölöistä osaa tarkkaan sanoa.

Positiivinen hulluus on loppumaton voimanvara suomalaiselle rockille, mutta sen ei tarvitse paiskata ovea kiinni hiljaisemman kauneuden edestä. Tämän osoittaa todeksi murskaavan kauniiksi äityvä Toiset nallet, eikä sinkkuna jo kaikenlaista abduktoinut Outoja kuvioita pellolla ole lainkaan hullumpi folkahtavan progepoprockin pikapala. Näennäinen suoruus ja perintötekijöiden kiistaton mutkikkuus kukkiikin niin monin tavoin, värein ja sävyin, ettei moisten mahdollisuuksia pystynyt edes aavistelemaan etukäteen.

Mika Roth


Tekramütisch: 36. Tekramütisch: 36.

Tekramütischin tuotantokaudet ovat kuin Star Trekin moninaisten tarinoiden vastaavat, eli hyvinkin erilaista saattaa olla ja kummaakin, mutta jokin punainen lanka kulkee kaiken ytimessä. Sääntöjä kyllä periaatteessa rikotaan, mutta ei koskaan lopullisesti. Yhtyeen 36. tallenne kantaa järjestysnumeroaan myös otsikkonaan, eikä kaikki tietenkään ole kuten keväisellä Veng Schui -kiekolla.

Vahva yhdeksäs tuotantokausi jatkuu kymmenen biisin annoksella, kuten viime aikoina on tekroilla ollut tapana. Kokonaismitta punnertaa tällä erää päälle 25 minuutin ja vain kaksi rallia omaa siinä määrin tekravoimaa, että ne on katsottu sopiviksi yli kolmen minuutin mittaiselle elinkaarelle. Eikä siinä mitään, sillä nämä harvat ’jättiläiset’ eivät seiso savijaloilla, ei edes hiljaisuuden portailla velmusti venkoileva Huh huh, nimittäin. Outorock soi nyt sävyisämmin, kenties jopa popahtavammin, jos asiaa pohtii Kersantti Pippurin klubipöydistä käsin.

Tällä kertaa horoskooppibiisejä on runsaammin, mutta Skorpionin pistimen terä ei tee nimelle kunniaa, eikä Jousimiehen nuolikaan oikein lennä kummemmassa kaaressa. Vaaka sentään pitää puntarit ja punnukset jotenkin ojossa, oman tilanteensa kimuranttiuden ymmärtäen. Kuulija saa pohtia, josko tässä nyt on jotain itsekritiikkiäkin mukana kolmekutossopassa, sillä eihän noista sedistä koskaan tiedä.

Tekramütisch tykkääkin nyt hiljaisemmasta, vaimeammasta ja pohtivammasta, eikä rockin kalliot nouse korkealle. Pim pom pam! sentään yrittää pusertaa hiukan garagekitaraa ja Lammaspeikko rämisee aikansa, mutta 36. on merkittävästi monia sisaruksiaan sävyisämpi tapaus.

Mika Roth




Lukukertoja: 1509
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa my�s