Ajankohtaista

Raskaampi albumikooste – Tammikuu 2024

31.01.2024

Asketia: What Here Remains
Omakustanne

Asketia julistaa olevansa Lapin oma death'n'roll -jyrä, mutta korostaa myös modernin kulman olemassaoloa musiikissaan. Eli emme nyt siirry aikakoneella suoraan kolmen vuosikymmenen takaiseen Ruotsiin, vaan Asketia pyrkii sinnikkäästi löytämään oman kuoppansa tutuksi käyneeltä hautuumaalta, johon kuokkia arkun mentävä reikä ja sitä rataa.

Parilta aiemmalta, tarkemmin sanoen vuosina 2017–2019 julkaistuilta, EP-levyltä ei biisejä ole kelpuutettu mukaan, mutta kevään 2020 Let Gods Die -sinkku on sentään mahtunut kahdeksan rallin joukkoon. Rehvakkaasti rullaava siivu saa tyytyä päätösraidan osaan, mutta loppuupahan kiekko toisaalta sitten ihan ykkösluokan rutistukseen. Keskemmällä levyä kuultava Doom Descending on tahollaan juuri niin hautapaasimaisen raskas, kuin mitä otsikko vihjailee ja alkukahinoissa maisemaan kajahtava Among the Dead murisee myös lupaavasti, vaan jokin tuntuu sitkeästi puuttuvan kaavoista.

Death’n’rollin voima on mielestäni kummankin osan, deathin ja rullaavan menon, tuottoisassa suhteessa. Asketialla on kyllä death vankasti plakkarissa, mutta rullaavuus voisi kyllä olla jouhevampaakin. Nopea ja tuima Reforged potkii jo kelkkaan kunnon vauhdit, lapikkaan taonta on vain nytkin turhan terävää. Unmarredissa voi myös haistaa ruotsalaista notkeutta, joka ei kuitenkaan pääse niin millään täysin irti. Tulee olo, että vaikka kaasua poljetaan permantoon, niin samaan aikaan joku nojaa jarruun.

Voi tietysti olla, etten ole täysin ymmärtänyt Asketian keskeisintä pointtia ja tähtäintä. Ehkäpä tällainen kahteen suuntaan kiskova veto on juuri se juttu, johon koko bändin toiminta on alun alkaenkin tähdännyt. Tuskaisuus voi olla positiivista ja puristus tehdä gutaa, mutta tällaisena vannoutuneena Entombed fanina jäin odottamaan jotain enemmän – tai vaihtoehtoisesti jyrkempää lappalaista kulmaa, kun pohjoinen tuodaan niin hanakasti esiin markkinointipuheissa.

Mika Roth

Chamelion: Legends & Lores
Rockshots

Fantasiametallia soittava Chamelion esittäytyi Desibeli.netille loppuvuodesta ilmestyneellä The Shadowleader -sinkullaan. Miekka & magia -maailmoissa liikkuva tarinakokonaisuus päästi pahiksen lisäksi myös sankarin ääneen, kun Hero’s Tale -sinkku julkaistiin marraskuussa. Koko teema-albumikin ehti jo maailmalle joulukuussa, mutta fyysinen kiekko saapui toimitukseen vasta sittemmin.

Kosketinvelho Marko Sneckin eeppinen metallieepos on komeaa kuultavaa, ison osan raidoista ylittäessä viiden minuutin rajapyykin. Kohottava The Conquest -intro soi kuin elokuvissa konsanaan, tarinan alku hahmotellaan ja siitä päästään sitten em. sinkkujen pariin. Alkurynnäkkö saa taatusti monet power metalin ystävät tarttumaan juomasarviinsa menon vain yltyessä ja kattojen kohotessa korkeammalle.

Tarinalliset ja rauhallisemmat raidat laskevat hetkeksi sykettä ja maalailevat laajakangasmaisia maisemia, kunnes power-kone jyrähtää taas käyntiin ja The Demonic Creatures of the Night runttaa pikavaihteen silmään. Vokalistin tontilla Tomi Viiltola joutuu testiin, eikä rytmiryhmälläkään ole aikaa vilkuilla sivuille, mutta viisikko selviytyy menosta naarmuitta. The Hammer of the Gods’ Might on jo lähes takalaiton lyönti, eikä balladiviittaa hartioilleen sovitteleva The Valley of the Kings ole varsinaisesti uniikein luku eepoksessa, mutta yhdessä kaikki ovat olennaisia osia kokonaisuutta. Ankkuri Glorious Dawn onkin sitten jo sellaista metallioopperaa, että myöhempien aikojen Manowar käy mielessä – mikä ei ole välttämättä täysin positiivinen huomio, mutta ainakin XXL-luokan rajat täyttyvät.

Tiedän vallan mainiosti, että teema-albumit ovat vanhanaikaisia, kornejakin, tätä nykyä. Tiedän kuitenkin myös sen, että Sneck joukkoineen osaa tehdä täydellisyyttä hipovan metallikiekon, joka pystyy ruksaamaan genren kaikki olennaiset boksit. Melodioissa on voimaa, riffit purevat luuhun asti ja soundimaisemat ovat upeita. Jos siis halajat haltiamiekan varteen ja velhon taikoja loihtimaan metallin soidessa, niin tässä olisi kultainen tilaisuus moiseen toimintaan.

Mika Roth

Death´s-Head and the Space Allusion: LUC-II-FARUL
Omakustanne

En kiistä, etteikö Death´s-Head and the Space Allusion olisi pistänyt allekirjoittanutta tiukkaan testiin jo siinä vaiheessa, kun tutustuin ryhmän Beyond the Sun -sinkkuun. Tuolloin kaikkea tuntui olevan multimakuisessa soosissa aivan mahdottomat määrät, vaan lähtikö vallattomasti rokkaava metallivyyhti selkenemään pitkäsoiton muodossa?

LUC-II-FARUL -levyn tarjoama matka on kieltämättä täynnä käänteitä ja yllätyksiä, ennen kuin eeppisen koliseva To The Final Bell Toll viimein sulkee kaiken yhdeksän minuutin mitallaan. Ankkuri onkin kuin pienoismaailma kuullusta: samaan aikaan tutun tuntuinen ja silti jotain totaalisen erilaista. Toisessa laidassa kiekkoa toistaiseksi viimeisin sinkkuveto, The Year of the Sacred, elektrosynarokkailee kasariset eyeofthetigeritkin kaiketi silmissään. Siirtymä avausraita Graceless Under Pressuren powerimmasta puristuksesta on selkeä, mutta silti kaikki ovat sisaruksia keskenään.

Bändin soundissa progeisuus on löytänyt elektronisuudesta itseään nuorentavan kumppanin, jonka kanssa on syntynyt monta nopeaa jälkeläistä. Duuri ei ole näissä avaruuksissa ruma sana, eikä kertosäkeiden melodioissa ole koskaan liikaa potentiaalisia telakointikohtia. Sinkkuvedoista The Son of Sharar saattaa keulia kyseisellä saralla muita parsekin tai kaksi pidemmälle, mutta vielä kovempana saavutuksena pidän levyn teosmaista yhteismaailmaa. Toki teksteistäkin voi aina kyhäillä vaikka mitä salaliittoteorioita, joilla kaiken voi selittää näin tai noin, mutta tärkeämpää on mielestäni albumin musiikillinen tiiviys. Niin mahdottomalta kuin se tuntuukin, kaikella on aikansa ja paikkansa tässä rockmetallisirkuksessa.

Death´s-Head and the Space Allusion ei siis ainoastaan lunasta sinkkujen kuiskimia lupauksia, vaan bändi pistää vielä perinteiseen tapaan hitusen paremmaksi. Harmi ettei arvioitavaksi saatu kuin kalsoja tiedostoja, sillä tämän levyn pitäisi tulla avattavilla kansilla ja suurilla kuvilla varustettuna. Ehkäpä sitten ensi kerralla…

Mika Roth

Halysis: Unbury the Sun
Omakustanne

Lahdesta kotoisin oleva Halysis julkaisi vuonna 2020 Carulean-debyyttialbuminsa, jolla moderni death metal pistettiin taipumaan hetkittäin yllättävänkin kimurantteihin kuvioihin. Vuonna 2021 bändiltä ilmestyi pari sinkkua, mutta niitä ei uudella pitkäsoitolla kuulla. Kakkosalbumin sinkkuketjun aloitti viime maaliskuinen Between Worlds, jota seurasi vielä kaksi muuta ennakkolohkaisua.

Between Worlds on myös selvästi kiekon ensimmäinen osuma, jolla häijyksi äityvä metallimyrsky saavuttaa todellisen hurrikaaniluokan voiman. Deathin tylyyttä työnnetään surutta lähemmäs äärimetallin mustuutta, mutta puristus ei pääse litistämään melodisia juonteita hengiltä. Välittömästi perään pamahtavan Devoidin kanssa tässä onkin sellainen iskupari, että hampaitaan saa etsiä huoneen nurkista. Tekninen taituruus on hallussa, eikä tuntojen tuominen nuottien väleihin tuota enää ongelmia. Eli väärällä tavalla negatiivinen kylmyys loistaa poissaolollaan, kun soittoon saadaan sielukkaampaa väkevyyttä.

En ole täysin haltioitunut albumin keskiharjanteen taipumuksesta tähyillä vuonojen maahan, mutta vaimea Hamartia katkaisee kiekon sopivasti kahtia, jonka jälkeen päästään tuoreempien sinkkujen pariin. Nopeasti kääntyilevä ja kaistaa vaihtava Equinox vaati kiistatta sen toisenkin kuuntelun, sillä niin lujaa siivu tuli syliin Hamartian tunnelmoinnin jälkeen, mutta onhan kyseessä kiistaton helmi. Forlorn hamuaa kouriinsa kokoluokkaa kookkaampia vasaroita, halysismaisen kurvailun viedessä kuulijaa pitkin melkoista vuoristorataa. Parilla ensimmäisellä kuuntelukerralla kyyti tuntui olevan turhankin kiikkerää, mutta kyllä se siitä asettuu – uskokaa vaan.

Halysis ei päästä kuulijoitaan helpolla, se on pakko sanoa, mutta eipä death metalin saralla voi saavuttaa mitään mainittavaa näinä päivinä ilman riskejä. Unbury the Sun on haastava, jopa vaikea levy, mutta pienistä kokkareista huolimatta se uskaltaa myös rikkoa ns. normeja sekä sääntöjä. Marginaalin reunoilla ja tuttujen polkujen tuolla puolen odottaa kotimaisen deathin tulevaisuus, johon Halysis mitä selvimmin kuuluu mukaan.

Mika Roth

Imperial Child: Secret of the Roman Ghost
Omakustanne

Norjalainen Imperial Child seilaa perinteisen heavy metalin vesillä varmoin ottein. Juuri pandemian alkaessa julkaistu debyyttipitkäsoitto Compass of Evil jäi maailman myllerrysten varjoon, mutta ryhmä palaa nyt takaisin saman tarinan ja samojen teemojen äärelle, eli Secret of the Roman Ghost saa periaatteessa suoraa jatkoa.

Imperial Childin metalli on suurilinjaista ja isosti soivaa, mutten laskisi sitä suoraan sinfonisen metallinkaan lohkoon kuuluvaksi. Ennemminkin vaikutteista on löydettävissä niin klassisen 70-lukulaisen heavy metalin osasia, kuin 80-luvun power metalin reippaampia nuotteja. Bändi välttelee pitkiä laukkaosuuksia ja viskoo toisaalta eeppisiä kuoroja sekä kosketinteemoja taakse, joten suora lajitunnistus on hankalaa – ja ehkäpä tarpeetontakin. Metallin saralla persoonallisuus on näillä seuduin äärimmäisen harvinaista, mutta norjalaisten soundi on kiehtova sekoitus sinällään tutuista aineksista. Retroa tuoreutta sekä nostalgista terää, mikä toimii.

Kortit on siis jaettu uudestaan. The Garden Tomb flirttailee samaan aikaan Rainbow’n ja mörköoopperan pöydässä, onnistuen haalimaan kummaltakin puolen runsaasti herkkuja eteensä. Peace of Mind tuo mukaan parin kulman kautta Queensrÿchen majesteetillisuuden ja Red Red Sea soundaa joukon germaanisimmalle metallipalalle. Eikä edes päälle kahdeksan minuutin mittainen päätösraita For a Hundred Years karahda karille, koska katedraali ymmärretään rakentaa riittävän pieneksi – tai juuri sopivan isoksi, kuinka vain. Sinkkuja kiekolta ei ole lohkottu, mutta jos voisin päätöksiin vaikuttaa, niin The Chosen One saattaisi löytää itselleen tilaa ainakin radioiden puolelta.

Secret of the Roman Ghost on komeat kehykset omaava metalliteos, joka ei kuitenkaan jää karmiensa varjoon. Mitään uutta tai ihmeellistä levy ei todellisuudessa tarjoa, mutta Imperial Child on löytänyt jotenkin itselleen tuoreen ja vivahteikkaan tavan tehdä ajatonta melodista metallia. Ja se on jo saavutus itsessään.

Mika Roth

Old Gods of Asgard: Rebirth – Greatest Hits
Insomniac

Kun levyn nimestä löytyy ’Greatest Hits’, ryhtyvät hälytyskellot soimaan. Melodista ja perinnetietoista hard rockia sekä heavy metalia soittava Old Gods of Asgard ei ole kuitenkaan monella tapaa kuin mikä tahansa yhtye, tai musiikkiprojekti. Pelimaailmasta alkunsa saanut ja sittemmin yhä ’oikeammaksi’ yhtyeeksi kasvanut Old Gods of Asgard tulee taatusti aina jakamaan mielipiteitä, vaan kuinka on itse tuotteen – eli musiikin – laita?

Greatest Hits viittaa siihen, että biisejä on napsittu useammasta suunnasta ja pelistä, hyvinkin pitkältä aikaväliltä. Temppu on kuitenkin takoa osista jotain ehyttä, missä ryhmä myös onnistuu. Herald of Darkness -sinkkuhan tarttuu kuin rutto, eikä meno hyydy senkään takana. Balance Slays the Demon rohkenee yhdistää kasarisen Ozzyn ja saman aikakauden muovisen hard rockin. Pistetään kliseitä summaavaan soppaan vielä hiukan efektiä, avaraa synamaisemaa taustalle ja rankkaa riffiä, eikä asgardilaisten voimaa sovi epäillä. Asteen jytäävämpää kaistaa kiihdyttävä Children of the Elder God iskee myös kertosäkeessä peliin sellaiset koukut, että itsensä Thorkin ilmakitaroisi jo vasarallaan villisti.

Eikä heavy metalia takova bändi olisi mitään, ilman ihka omaa metallioopperaansa, eikö vain? Viskataan siis kehään yli 13 ja puoliminuuttinen Herald of Darkness ja katsotaan mitä tapahtuu. Teatraalisuus on vaarallinen aines väärissä käsissä, mutta nyt ei kannata muuta kuin hamuta lisää popcornia ja nauttia mahdottomasta show’sta. Valon mestarin etsintä on näet haastavaa puuhaa, jossa ykkösluokan melodiakulku auttaa, eikä viilatuista soundeistakaan ole haittaa. Toki oleellisen olisi saanut puristettua pienempäänkin tilaan, mutta mitä sitten olisi tehty kaikelle tällä kitarasooloilulle ja/tai väliosille?

Old Gods of Asgard osaa asiansa ja pystyy viemään melodista heavy metalia aina muinaisten jumalten saleihin saakka ilman tyylivirheitä. Albumia voikin haukkua ja kehua pitkälti samoista syistä/ansioista, mutta työn korkeaa tasoa kukaan ei pysty kiistämään. Kautta Thorin vasaran ja Odinin keihään, maat järiskööt!

Mika Roth

Progeny of Sun: Throne of Desolation
Omakustanne

Progeny of Sun oli ensi kertaa esillä Desibeli.netissä melko tarkkaan viisi vuotta sitten, mutta vasta nyt debyyttipitkäsoitto on tosiasia. Tässä välissä ilmestyneiltä pienjulkaisuilta ei ole biisejä esikoisalbumille kelpuutettu, joten kokonaisuuden vanhin julkaistu numero on viimekesäinen sinkkulohkaisu Damsel.

Kaikki kunnia pienjulkaisuille, mutta mielestäni etenkin metallin saralla albumi on yhä kukkulan kuningas ja todellinen veren punnitsija. Todelliseen teokseen ei riitä vain pari A-luokan sinkkkuvetoa, ei ainakaan, mikäli mielitään luoda yhtään osiaan mittavampi kokonaisuus. Progeny of Sunin pilkkoma death metal mahtuu useimmiten alle neljän minuutin palasiin, soundillisen brutaaliuden ja rankkuuden silatessa pinnat. Kansikuvastakin vastaava vokalisti Niko Aromaa ärjyy ja puhkuu hurjalla voimalla, laulun asettuessa täsmälleen oikeaan kohtaan jyrkässä äänivallissa. Vastavoimana raastavat kitarat tuovat lisää mustuutta kuvaan, toinen toistaan raskaampien lohkareiden verkalleen jytistessä alas synkän vuoren rinteitä.

Krediiteissä ei ole mainittu mitään kiippareista, kuoroista yms., mutta taustalla tapahtuu kyllä enemmänkin maisemointia. Mausteet ovat kuitenkin vain mausteita, itse viestejä vahvistavia tukia, jotka avittavat nöyrästi Dwellerin pyörteistä vimmaa ja sinkkuraita Courierin terävyyttä. Tyystin oma lukunsa on lähelle kymmentä minuuttia ponnistava War of the Ages joka itsessään on tarina tarinassa, luku luvussa. Eeppisempi vääntö taitaa piirrellä jo joitain vuonoja maisemaan, kun taas sinkkuveto False Radiance karkaa tahollaan lupaaviin, kaiketi hiukan death’n’rollmaisiinkin spurtteihin.

Throne of Desolation on jykevä, raskas ja silti yllättävänkin monipuolinen albumikokonaisuus, jonka myötä Progeny of Sun ilmoittaa itsensä mukaan korkeampien metallisarjojen karsintoihin. Pienet ongelmat persoonallisuuden saralla pitäisi vielä selättää, mutta nyt puhutaan enemmänkin hienosäädöstä kuin mistään radikaaleista muutoksista. Lupaavaa.

Mika Roth

Temple Balls: Avalanche
Frontiers

Hard rock raikaa ja tarttumapinnoista löytyy, kun Temple Balls pistää rokaten ja rollaten. Senhän tiesin jo ennakkoon, mutta joka kerta bändi pääsee jotenkin vain yllättämään huimilla energisyysluvuillaan. Viime vuoden loppupuolella ilmestyneen Avalanchen pohjustus alkoi keväällä 2022, kun Strike Like a Cobra -sinkku avasi uuden aikajakson.

Albumin alkukahinoissa kobran iskua ei kuitenkaan kuulla, sillä rullaavasti rokkaava ja vaivatta yleisön huudatusralliksi kääntyvä All Night Long nappaa ensinnä mailan näppeihiinsä. Naurettavan tarttuvaa siivua ei ole edes tätä kirjoitettaessa vielä valittu sinkuksi, mikä kertoo jo paljon bändin repertuaarin leveydestä. Kakkosraita Trap onkin vasta ensimmäinen kuultava sinkku ja kasarinen hard rock pala paljastuu todelliseksi timantiksi. Seuraavaksi kuullaan Lonely Stranger, jonka hitaampi ja melodisuutta vahvemmin halaava olemus paljastaa bändin pehmeämpää puolta. Tässä ne peruspalikat sitten ovatkin, mutta niitä osataan pinota hämmentävän moninaisin tavoin mitä hienoimmiksi torneiksi.

Em. kobran iskettyä kiekon puolivälissä kuullaan myös rennommin rokkaava No Reason, jolla vanhan kunnon tukkahevin läheisyys on kiistatonta, mutta toimiva melodia on toimiva melodia ja kuulijaa viedään kuin litran mittaa. Dokkenin parhaita kimalteita lainaa myös onnistuneesti Stand Up and Fight, mutta parhailtahan saa – ja joskus myös kuuluu – lainata, eikös vain? Northern Lion ärjyy komeasti ja kun Prisoner in Time pääsee pääkoukkuunsa, ei kannata enää suotta lyödä hanttiin.

Jokaisen raidan kellottaessa kolmesta neljään minuuttia jää variointi vähemmälle. Lievä puutuminen onkin menovaihdetta suosivan kiekon ainoa selkeä probleema, etenkin kun sitä ’pakollista slovaria’ saadaan odotella loppumetreille, eikä sekään ole edes aito slovari – paitsi ehkä templeballsmaisella tavalla. Vauhti on voimaa, mutta joskus se tahtoo jo peittää satunnaisen kuulijan maavyöryn tavoin.

Mika Roth

Lukukertoja: 961