Ajankohtaista

Omakustannealbumit – Marraskuu 2024

30.11.2024


Hal Wickman Hal Wickman: Hal Wickman

Hal Wickman on kotimainen country-artisti, jonka sydämestä löytyy tilaa mm. outlaw-countryn pistoille ja pehmeämmän americanan arvoille. Alkujaan idea countryn luomiselle syntyi pandemian alkuaikoina, eikä kesästä 2021 työstettyä debyyttiä ole pilattu ainakaan turhalla hätäilyllä. Kymmenen raitaa, reilut 32 minuuttia ja roppakaupalla siniseen taipuvaisia nuotteja. Näillä mennään hymy tai ainakin virne huulilla, vaikka toisinaan matkalla koetaan myös vastatuulta.

Eikä saldo ole lainkaan hullumpi, vaikka sinkuiksi nostetut raidat eturiviin kiilaavatkin. Mallikkaasti askeltava California 67 kertonee matkasta El Cajonin ja Ramonan välillä, sillä siellähän se state route 67 kulkee ja jouhevaa on meno. Teeman pariin palataan myös albumin lopuksi, kun Reprise (California 67) antaa soundin marinoitua hitaasti ja twinpeaksmaisesti, liikoja varjoja silti vältellen. Kalifornian lämmöstä on innoittunut myös Under the California Moon, jossa kertoja haluaa tulla haudatuksi lähelle Marilyn Monroeta, eivätkä ruosteiset kukkulat jää missään vaiheessa kovinkaan kauas taa.

Countryn ja sydänmaiden hengessä Wickman suosii myös puheiden ja puhepätkien käyttöä, mikä tuo kokonaisuuteen Johnny Cash -viboja. En silti näkisi Wickmanin kaipaavan kalifiksi kalifin paikalle, sillä levyn soundi on rockimpi, ronskimpi ja menevämpi. Ja silloin kun on aika tunnelmoida käsi kädessä, olisi vanhoista jäteistä Leonard Cohen luultavimmin luontevampi verrokki – tosin nytkin alkuperäiseen pidetään eroa terveissä määrin. Eikä askelten perään lasketa, kun countryrockin nimissä pitää pistää helmoihin liikettä. One More keinuu jouhevasti ja Sunny Side of the Street on jo melkein yliastuttu leiskaus, mutta onneksi vain melkein.

Hal Wickman on tiiviin bändin ja sen keulilla häärivän vokalisti/monitaitajan yhteistyöstä syntynyt kaunokainen. Steel-kitara soi, taustalaulajia kutsutaan tarvittaessa hätiin ja banjokin pysyy perinteisten bändisoitinten kyydissä. Mainiota automusaa ja muistutusta aurinkoisemmista ajoista sekä paikoista.

Mika Roth


Idän Mies: Askel painaa Idän Mies: Askel painaa

Kun debyyttialbumin kansikuvassa komeilee lehmipoika-Kermit on vaikea vetää hernettä nenään lainailusta. Etenkin kun sammakko näyttää tiirailevan peilistä vankkumattomasti takaisin ja lyö näin faktat pöytään. Idän Mies on artisti, joka laskee itsensä ”höntsä-bluesia” soittavaksi amerikkalaisen lauluntekijäperinteen palaseksi. Juurevaa ja roots-pitoista meno kiistatta onkin yhdeksän raidan kiekolla, joten kysymys kuuluu: paljonko askel lopulta painaa?

Albumi avataan mallikkaasti, sillä yleisö on hyvä saada mahdollisimman nopeasti keskittymään olennaiseen. Painokkaat sinkut kulkevat kuten pitää, auringon helottaessa kuin Naantalissa konsanaan. Todellinen puntari on kuitenkin kolmantena soiva Sammakko, jolla kertoja huomaa olevansa vain pieni ihminen, eikä suinkaan haaveunten sammakko. Eikä prinssin perintö löydy mahdollisen prinsessan suudelmasta, vaan kertojan omasta ihmisyydestä ja sen hauraasta pienuudesta. Tuo maailmaan herääminen on mielestäni avain koko pitkäsoittoon, jolla surut lakaistaan pois ja ehkä jopa pistetään tienvarresta löytynyt kukka rintaan.

Rento takanoja antaa musiikin rullailla itsekseen suotuisaan ja miellyttävän vähäkuoppaiseen alamäkeen, Idän Mies kertoilee lämpimällä äänellään juttuja, joita myös kuuntelee mielellään. Melankolisuus kukkii pientareilla kuin voikukat alkukesästä ja blues soi alkuvoimaisilla palasillaan, mutta surumieliseksi levyä on turha kutsua. Askel painaa -kappalekin näkee paremman tulevan, eikä edes perusbluesiksi taittuva Olen pulassa ole laisinkaan pulassa läpi kapakan savun puskiessaan. Pulassa voidaan olla menevämmälläkin tavalla. Kun sinkkuraita Kosminen pyörä pyörii, on vain todettava pyörän pyörivän positiiviseksi voimaksi kääntyvällä väännöllä.

Palatakseni alun kysymykseen, askel ei paina liiaksi Idän Miehen ratsastellessa hissukseen halki bluesisti soivan preerian. Suomenkieliset lyriikatkin istuvat kuin luonnostaan karsittujen ja lempeyttä suosivien sovitusten ylle. Ehkei vielä mitään superjärisyttävää materiaalia, mutta kysehän on vasta esikoisesta.

Mika Roth


Julye Blom: Painting It Blue Julye Blom: Painting It Blue

Julye Blom oli nimenä jo jotenkin tuttu, mutta vasta debyyttialbumin toinen raita avasi muistin lokerot kunnolla. Neljän vuoden takainen Summer Breeze -sinkku oli orgaanisen rock’n’soulin sekä bluesrockin riemukasta juhlaa ja samoilla groovekkailla linjoilla on jatkettu sittemmin. Painting It Blue pitää sisällään kaikki neljä julkaistua sinkkua, joten voimassa löytyy, kun soul’n’pop ja r’n’b raikuvat.

En halua verrata Blomin ilmaisua suoraan kehenkään, mutta antaakseni riittävän tarkan sektorin pohdittavaksi, on mainittava kaksi nimeä: Janis Joplin ja Amy Winehouse. Kovia tekijöitähän he ovat, mutta samalla mielestäni täysin perusteltuja. Bluesin energiaa tihkuva Freedom ammutaan sielusta puhuttelevalla voimalla, kun taas sydänsurun alkulähteille vaelteleva She yltyy hurjaksi tunnustukseksi ja julistukseksi. Tarina ei kerro, kuka tai ketkä bändissä soittavat, mutta niin kosketinsoittaja, kitaristi, kuin rytmiryhmä ansaitsevat sielukkaasta soitostaan syvän kumarruksen. Tähti on kuitenkin Blomin sielukas laulu, joka nostaa hyvän erinomaiseksi ja muuntaa raudan kullaksi.

Sinkuista supersvengaava Movin’ On saa avata kiekon, jonka sulkee puolestaan vähintäänkin yhtä näyttävää tanssikenkää jalkaan sovitteleva Don’t Forget About Me. Piiloraidaksi jätetty lopputervehdys on luokkaa ’ihan kiva’, mutta aukenee ehkä enemmän itse tekijälle sekä terveiset saaneelle. Albumin keskellä kuultava kaksi ja puoliminuuttinen Searching for The Sun on myös hivenen hämmentävä välisoitto, joka vinyylillä voisi joko sulkea yhden tai avata toisen puolen. Asettuneempi äänimaisema jatkuu vielä seuraavana kuultavan Sailing Still -vedon alkuun, mutta pian mennään taas jytäkenkä polkien ja torvet tahtia antaen. Blom on ottanut parhaat palat 60- ja 70-lukujen sielukkaista musiikkimaailmoista ja sulauttanut niistä jotain tyystin itseltään näyttävää.

Kaikki toimii ja levy pelittää, joten sinkkunsa otsikkoa mukaillakseni: You Got Me For Good.

Mika Roth


Mikko Wuorela: Erakko Mikko Wuorela: Erakko

Mikko Wuorela on hieman toisenlaisista yhtyeistä ja yhteyksistä tuttu muusikko, joka kirjaimellisesti repäisee sooloalbumillaan. Ensinnäkin kyse on teema-albumista, jonka yhteydessä ei turhaan mainita King Crimsonin nimeä. Tyylillisesti levyn kappaleet muodostavat miltei kuunnelmamaisen kokemuksen, jossa progeinen rock, äärimetalli, jazz ja öinen ambient ovat vain joitain toisiaan tukevista palasista. Voiko tämä edes toimia?

Kyllä voi, kunhan kuulija osaa kallistaa korvaansa suuremmalle rakennekokonaisuudelle. Peräti kuuteentoista osaan jaettu Erakko on pitkälti englanninkielinen matka henkisten demoniensa riivaaman ja haastaman erakon mieleen. Mitä nuo demonit varsinaisesti ovat, sen voi jokainen itse päättää, mutta tärkeää on keskushenkilön kokema matka ja muutos. Tarinankerronnan klassisessa muodossa matkan päättävä henkilö ei ole enää sama, joka alkujaan matkan aloitti – ja sama pätee asioiden onnistuessa myös kuulijaan.

Vilma Pesolan puhe, lausunta ja laulu antavat hengille äänet. Mikko Vuorela on multi-instrumentalisti, joka lyömäsoittimia lukuun ottamatta soittaa kaiken ja lisäksi myös laulaa joillain raidoilla. Huiluilla ja painostavaksi käyvällä rytmikehällä vahvistettu The Hunt ja pehmeämmin torvien avulla progeisen rockin reunustaa asteleva Maggot King hyötyvät kumpainenkin soitinarsenaalin leveydestä. Näin raidat erottuvat selvästi toisistaan ja tarinan sisäiset seinämät korostuvat. Jännittävä on myös uusimpana sinkkuna nostettu Crimson Toad, jonka kiihkeän eloisa syke ja elämänjanoinen huilu heijastelevat orgaanista poltetta. Hikipisarat voi maistaa huuliensa ympärillä myös jazzahtavassa 13 Steps -raidassa, joka olisi voitu sovittaa vieläkin hitaammaksi, vaativammaksi.

Erakko on mainiota nimiraitaansa lukuun ottamatta täysin englanninkielinen levy, jolla tarinankerronta nousee vielä kerran uudelle tasolle. Ehkei Erakko ole helpoin albumi, mutta kun kauneudella siunattu Garden of Purity sulkee lopussa kehän, huomaan kerran toisensa jälkeen palaavani alkuun.

Mika Roth


Sulevin Uni: Going Nowhere Sulevin Uni: Going Nowhere

Sulevin Uni sai alkunsa sulkuvuonna 2020, kuuleman mukaan nimen takaa löytyvän Juuso Nousiaisen makuuhuoneessa Leipzigissä. Saksanmaalla syntyi myös ensimmäinen pitkäsoitto, joka ilmestyi vuonna 2021 ja innoitti Nousiaista kokoamaan yhtyeenkin materiaalia esittämään. Levyjen välissä julkaistiin vuonna 2022 myös pari sinkkua, mutta niille ei ole löytynyt tilaa toisella albumilla, joka ehti vielä syntyä Saksassa. Nyttemmin Nousiainen on palannut takaisin Suomeen ja sooloprojekti tulee jatkumaan toisenkin pitkäsoiton tuolle puolen.

Going Nowhere on otsikkona ehkä negatiivisesti sävyttynyt, eikä melankoliaan taipuvainen kitararock varsinaisesti tarjoa montaa valon tuikahdusta, mutta kuva ei ole suinkaan näin yksioikoinen. Kitarat liikkuvat sinissä tunnelmissa ja vokaalit taittuvat samaan suuntaan, vaan kaavassa on jotain muutakin, jotain erilaista. Musiikki tuntuu kyllä ajelehtivan varjoista varjoihin, vaan lohduton murheellisuus uupuu onneksi kaavasta. Sävyjä löytyy itse asiassa runsaasti, kun psykedeeliset sävyt taittuvat toisinaan enemmän folkrockin ja toisinaan taas raskaamman rutistelun puolelle. Tapion keveys lienee korkein piste taivaalla, kun taas avausraita Lost In The System karkaa sydbarrettmaisesti stimuloivaan progepopin pilveen.

Esiintymiskielinä palvelevat englanti ja suomi, mutta jotenkin siirtymät kielestä toiseen saadaan myös vaikuttamaan luonnollisilta. Mainio esimerkki tästä on levyn jälkipuoliskolla peräjälkeen soivat Pineal Garden ja Aika Ajaton -sinkkupari, joka tuntuu sulautuvan yhden ja saman tarinan luvuiksi. Nousiainen purkaa sydämensä epäilyksiä, ajatuksia ja varjojakin, jättäen lauseiden reunoille kuitenkin riittämiin liikkumavaraa. Fiksu kynänikkari ymmärtää myös vertausten ja levyn sisäisten viitteiden arvon.

Going Nowhere on monin tavoin luonnosmainen albumi, joka tuntuu heijastelevan kirjoittajan maailman muutosta. Luultavimmin pandemian muistot varjostavat joitain raitoja, mutta horisontissa vaikuttaisi odottavan parempi huominen, kuten ankkuri Kaunein vinkkaa. Kyllä tässä johonkin ollaan menossa.

Mika Roth


VON KONOW: Plenty VON KONOW: Plenty

VON KONOWin kiivas luomisvaihe jatkuu, sillä Plenty on kolmas julkaistu pitkäsoitto kahden ja puolen vuoden sisään. Kevään 2022 Beyond Life and Death vei melankoliaan kroonisesti taipuvaa kasaripoppia harkituin elein elokuvamaisempaan suuntaan. Reilun vuoden takainen Raven Days ei hylännyt valkokankaiden tyylikkyyttä, mutta ajoi sisään bändimäisempää soundia, korostaen Marko von Konowin ympärille syntyneen ryhmän merkitystä.

Bändin viides albumi on hiukan kaikkea jo aiemmin kuultua, sekä tietysti myös jotain uutta. Timo Vikkulan moneen taipuvainen kitara soi pehmeästi ja herran työ koskettimien saralla ansaitsee myös huomion. Iso osa soundia rakentuu Milena Törmin viulusta ja Susanna Syrjäläisen sellosta, mutta tärkein ainesosa on edelleen mielestäni Marko von Konowin persoonallinen ja vahva laulu. Näitä tekstejä ei vain lausuta, ne kerrotaan ja todella annetaan kuulijoille punnittaviksi. Eikä punnus toisaalta kopsahda yliteatraalisuudenkaan suuntaan, vaan tyylikkyyden linja pitää kutinsa. Mitään sen kummempaa tuottajaa krediiteissä ei osoiteta, mutta bändihän koostuu kovista tekijöistä jo itsessään.

En täysin ymmärrä After Summerin nostoa sinkuksi, kun tarjolla olisi ollut Plentyn kaltainen herkku, tai In The Mountains barokkipopmaisempi teos markkinoijaksi. Etenkin jälkimmäisellä bändin rikas soundi saa kääntyillä balanssissa ja lyriikoihin kudotut vihjeet antavat kuulijan piirtää omia vaellusreittejä halki säkeistöjen. Hanakan tarttuva on myös All Your Gods Are Gone, joka on saanut nimensä ensimmäisestä rivistä, jota ei toisteta sittemmin. Albumin lyriikoissa aika ja ajan kuluminen ovat keskeisiä teemoja, samoin kuin erot lähtemisen ja jäämisen, elon ja silkan olemassaolon välillä.

Plenty on hymyilevä levy, josta oli aluksi vaikea saada pitävää otetta. Sovitukset on hiottu niin kauniiksi ja viehättäviksi, että hetken jo epäilin kyseessä olevan silkan kiiltokuvan. Mutta eihän se tietenkään niin ollut.

Mika Roth


Värjö: Pian loppuu maalispakkanen Värjö: Pian loppuu maalispakkanen

Värjön sympaattinen tapa tuoda tähän maailmaan folkahtavaa musiikkia kyllä toimii. Ja onhan Göstan seuraajilla aina paikka sydämessäni, kuten jo totesin Julkula EP:n kohdilla. Värjön pikkujulkaisut on nyt koottu nippuun ja kirsikoiksi kakun päälle on saatu vielä viisi uuttakin kappaletta.

Värjön kohdalla pakkanen, kuten aika moni muukin asia, tuntuu vertauskuvalliselta. Ajattelutapaa tuntuu entisestään vahvistavan viimeisin sinkku, Miltä oikeasti tuntuu?, jolla kertoja paljastaa laulavansa turhista asioista ja väistelevänsä siinä samalla sydämelle oikeasti tärkeitä aiheita. Paitsi että kun sanot tuon ääneen, niin eikös se jo… Niin, jutut menevät Värjön kanssa usein hiukan solmuun. Ei mihinkään toivottomaan umppariin, vaan sellaiseen pieneen ja helposti selvitettävään sotkuun, jota on oikeastaan hauskakin lähteä purkamaan.

Kielellinen nokkeluus lasketaan plussaksi, etenkin kun nasevia sanoja pystyy neulomaan kiinni sävellyksiin. Faktaa on, että toivosta tavallaan kertova sinkkuveto Minä ja Mäyrä on nipun terävin kynä. Hyvää kirikisaa antaa tosin niin ikään sinkkuna ilmestynyt Toistaiseksi voimassa, jonka lämpimässä soundissa on hippunen Cohenia. Sellaista nuorta ja ihmiseen yhä uskovaa runoilijaa. Tekstien saralla Värjö tekee tiukkaa jälkeä, vaikka nopealla vilkaisulla persoonallisella äänellä lauletut rivit ovat vain vähäeleistä tilitystä. Göstan tavoin merkittäväksi nousevat tarkoin pohditut kulmat ja toisinaan yksittäiset sanat, sekä niiden sovitus musiikin rytmiin. Loppuriimejä suositaan, vaan ne eivät määrää jokaisen kaapin paikkaa.

Leikkisyys on osa kaavaa, mutta Noitalinna huraa! -hengessä seassa on myös syvemmällä virtaavia juttuja. Ilo ja suru, arjen harmaus ja siitä hetkittäin kumpuavat kafkamaiset kummallisuudet, jotka ovat tietysti mielen temppuja – vai ovatko? Pakkasia ja helteitä, ylä- ja alamäkiä, sitä kaikkea Värjö on ja enemmän.

Mika Roth




Lukukertoja: 447
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa myös