Omakustannealbumit � Helmikuu 2025

Anna Kokkonen: Kadonneet taivaankappaleet

Anna Kokkonen julkaisi Salainen puutarha -esikoisalbuminsa vuonna 2014, mink� j�lkeen julkaisuja on tipahdellut tasaisin v�liajoin. Desibeli.netin sinkkukoosteeseen vajaa viisi vuotta sitten tarttunut sinfonisen poprockin kaunokainen Syd�nlaulu onkin j��nyt mieleen, mutta jostain syyst� Kokkosen pitk�soitot ovat suhahdelleet tutkaruuduilta ohi.

Viides kerta toden sanoo, ja Kadonneet taivaankappaleet on Kokkosen ensimm�inen omakustannepohjalta julkaistu albumi, eli uskoa tekemiseen l�ytyy. Ja miksip� ei toisaalta l�ytyisi, sill� Kokkosen positiivisesti s�vyttynyt poprock soi rikkaana. Modernin popin voimat liikkuvat kaiken takana, mutta soittimet ovat ymm�rt��kseni p��osin el�vi�. S�hk�isen b�ndin takaa l�ytyy my�s niin viulua, selloa kuin harmonikkaa, mutta painopiste on b�ndim�isemm�ss� ilmaisussa. Loppukes�st� 2023 ilmestynyt k�rkisinkku Tiell� t�htiin ja hieman my�hemmin julkaistu Hollywoodin hylk��m� rakkausleffa ovat puhtaita hittej�. Etenkin j�lkimm�isen rullaava melodiakulku nappaa armotta korvasta, positiivisuuden tihkuessa kaikesta.

Maailma on vaaroja ja murhetta t�ynn�, mutta Kokkonen on ottanut teht�v�kseen l�yt�� kaikesta jotain hyv��. Ukrainalais-ven�l�iset juuret omaava artisti voikin esitt�� jopa Kaikki on hyvin -raidan, j��m�tt� kiinni ulkokultaisuudesta. Valonkantajat n�kee puoliksi rikkoutuneet ihmiset, jotka eiv�t lannistunetkaan, vaan jatkavat ison tiputuksen j�lkeen eteenp�in kulkemistaan. Moderni pop soi s�vyis�n�, Lintuni laulaa folkimmin ja isoksi balladiksi kasvava Koskematon on mit� upein ankkuri.

Kuten todettua, asiat voisivat olla maailmassa paljon paremmalla tolalla, mutta t�m�n kaiken keskell� on my�s hyv�n voimia. Kuten vaikkapa Anna Kokkosen uusi levy, joka muistuttaa meit� monesta t�rke�st� asiasta, n�kemyksi��n kuitenkaan saarnaamatta. Sanat ovat kauniita, niin my�s s�velet, enk� voi kyllin kiitt�� hienosyisi� sovituksia. Taistella voi my�s sylins� avaamalla ja arvokkaita asioita vaalimalla.

Mika Roth

---

Anthony Rausku: Life Is Perfect for Living

Anthony Rauskun tiukka julkaisutahti jatkuu, ja onko t�m� nyt sitten jo viides pitk�soitto kuluvalla vuosikymmenell�? Laskentatapoja voi olla muitakin, mutta Rauskun pajalla taotaan historiansa tuntevaa ja 70-luvulle kumartavaa kitararockia tiiviiseen tahtiin. Vajaa vuosi sitten ylistin We�re Not so Alone -albumia, jolla Rausku oli p��ssyt eroon r�nsyilyn helmasynnist�. Levy oli sopivan lyhyt, eiv�tk� biisit venyneet en�� mahdottomuuksiin.

Kiteytt�mist� vaaliva politiikka jatkuu uudella kiekolla, vaikka heti k�rkeen kajahtava Life Is Perfect for Living -nimiraita kuusiminuuttinenkin on. Rauskun rock on soinut joskus Lou Reedin hengess�, mutta nyt jyt� on jykev�mp��. Getaway kolistelee, kuin garagesoundilla vahvistettu Blue �yster Cult ja Insiden lukkarinrakkaus Led Zeppelinin paukkeeseen on ilmeinen, etenkin kun melodista korottelua uskalletaan heitt�� rypistelyn v�liin. Uusi sinkkuveto Evil Eyes onnistuu sulauttamaan kitararockin aikakausia yhteen, pisteli��n soundin ja tiukan menon viedess� parivedolla.

Lyhin numero on alle 200 sekuntinen Pancake, jolla rock raikaa etupainotteisesti. K�si kaasuhanalla hellitt�� Outstandingin kaarrellessa melodiansa ymp�rill�, mutta vaikutelma on alati rosoisen raaka. Rausku antaa s�r�isen kitaran kukkoilla edess�, eik� ��nimaisemasta l�ydy juuri vapaata tilaa. Toisaalta soundi ei ole tunkkainen tai paksu, vaan enemm�nkin kire�hk�, garagen ja protopunkin juuria innolla tutkiva. Avauksena soiva nimibiisi her�tteli jopa lontoolaisten punkkiremmien kaikuja, joten kortteja jaetaan j�lleen kerran rohkeasti uusiksi. Rausku vuosimallia 2025 on aiempaa arvaamattomampi ja siten kiinnostavampi.

Albumin bonuksina kuullaan kaksi vuoden 2021 sinkkua, joista Nightmare oli my�s samannimisen pitk�soiton ter�v�� antia. Synat s�ks�tt�v�t ja painajainen on varoittamatta t�t� p�iv��. Cuckoos in the Paradise on my�s saanut uudelleenmasteroidut soundit, jotka istuttavat retromman siivun uuteen maisemaan ongelmitta.

Mika Roth

---

Aurium: Uskotko magiaan?

EDM on harvemmin ollut esill� Desibeli.netiss�, eik� tyyli ole usein esill� suomenkielisten omakustanteiden saralla. Aurium on useammankin haasteen edess�, vai ovatko ne etuja, mahdollisuuksia? Vastuksiakin taatusti l�ytyy, mutta aika tarkkaan kaksi vuotta sitten sinkkuketjunsa startannut yhtye summaa matkansa, tehden samalla komean v�litilinp��t�ksen.

Uskotko magiaan? -sinkku ilmestyi helmikuussa 2023 ja samainen biisi saa my�s avata pitk�soiton, eik� t�ss� kyydiss� kannata vikist�. S�velt�j�/tuottaja Jarkko Ripsomaa ja laulaja/lauluntekij� Piritta Tanttari tiet�v�t tasan tarkkaan mit� tehd�, kun pit�� luoda koukkuja ja k�ytt�� niit�. Melodisuus on alusta saakka m��r��v� tekij�, eiv�tk� biitit ole v�h�isi� l�psytyksi� taaempana. V�liss� uskalletaan avartaa ja hiljent�� soundikentt��, jolloin jyske ja kertos�keet iskev�t entist�kin syvemm�lle.

Tanssimusiikin saralla nopeus on elinehto ja sit� saadaan, kun Loppuu todellisuus ja Vie mut uniin johdattavat kohti mahdollisuuksien y�t�. Tekstit ovat toisinaan melkoisten lauseiden ketjuja, mutta Piritta ei emmi edes Levoton-kappaleen kanssa, vaan antaa palaa t�ydell� sielulla. Kyseess�h�n on �bilebiisi syd�nten s�rkemisest�, mutta kuka lopulta s�rkyyk��n, kun sitoutumiskammoinen reppana ei oivalla todellista ongelmaa edes peilin edess�. Kauniisti tuikkiva Daimoni nousee galaktisiin mittoihin, muutenkin kuin lyriikoissaan, mutta biisi kest�� ja taika pit��, kun tekemiseen uskotaan lujasti.

Aurium summaa sinkkunsa ja ly� ylpe�n� lipun EDM-kukkulalle. Liev� kaavamaisuus vaivaa materiaalia albumimitassa, mutta irtobiisien saralla duo on tappava tehopakkaus. Teksteiss� sen sijaan uskalletaan sukeltaa hyvinkin aroille alueille, kun syd�met etsiv�t toisiaan ja tarkoitustaan. Soundien saralla menneisyys kuuluu, vaan ei m��rittele liikaa nykyisyytt�, ja parilla pienell� liikkeell� tilaa saadaan taiottua sivuille. Ainoo ja uuden remiksauksen saanut Pakoon ovat t�ll� saralla t�rkeit� palasia, joiden varaan kannattaa rakentaa my�s tulevaisuutta.

Mika Roth

---

Morimus: Buried Under The Leaves When Everyone Leaves

Tieto on valtaa, mutta toisaalta mystisyyskin on usein laskettavissa musiikissa eduksi. Porvoolainen Morimus on valinnut j�lkimm�isen tien, sill� b�ndist� ei l�ydy tietoa oikein mill��n. Saatekirjeen noin kolme rivi�k��n eiv�t varsinaisesti avaa tiedon aarrearkkuja. Usvaista, elektronista ja toisinaan folkahtavaakin indiepoprockia soittava yhtye muistuttaa kuulemma et�isesti �jopa Radioheadia� ja sen riveiss� soittaa kaksi kotimaisen studiolegendan poikaa.

Musiikki siis puhukoon, ja aloitetaan viimesyksyisest� debyyttisinkusta Memento Vivere. Rullaavan biisin kulku on kiistatta erinomainen, akustisen kitaran kutoessa pintaa ja bassolinjan svengatessa alla ilman sen kummempaa kiirett�. Kerrostetut vokaalit ja tekstin sukkulointi unten sek� haaveiden maailmassa luovat suorastaan aavemaisen tunnelman. Marraskuinen kolmossinkku Vanishing on my�s kelpo piste aloittaa tutustuminen b�ndin tekemisiin. Soundeiltaan ja rakenteeltaan kokeellisempi biisi hy�tyy koskettimista, sek� avarasta ��nimaisemasta, mutta esimerkiksi Aftermathia nostava tarttuvuus hukkuu nyt jonnekin usvien sekaan. Avausraita Buried Under avaa linjoja isomminkin soivan dreampopin kamareihin, mutta t�t�k��n korttia ei pelata loppuun niin biisill� kuin levyll� yleens�k��n.

Sinkkubiisi In a Car on malliesimerkki siit�, ett� reippaampi askellus ja kirkkaampi horisontti toimivat, mutta tunnelmallisuudellekin on aikansa. Verkkaisuus voi olla supervoima, kunhan palat ovat kohdillaan. Where We Go menett�� ehk� liikevoimaansa kuuden minuutin mittaan, eik� Hid Myself v�ltt�m�tt� hy�dy viimeisest� kolmanneksestaan, mutta osat ovat suuremman kokonaisuuden palasia. Raidat heijastavat toisia ja osin my�s t�ydent�v�t linjojaan, mik� kertoo rohkeudesta ja n�kemyksest�.

Debyyttipitk�soiton 11 raitaa ja l�hes 48 minuuttia ovat kovia lukuja, etenkin kun Morimus ei turhan usein p��st� itse��n helpommalla. Kunnianhimo on kova ja albumia on l�hdetty mielest�ni rakentamaan ehyt kokonaisuus t�ht�imess�, mutta pieni� my�nnytyksi� voisi tehd� toisinaan kaupallisuudenkin suuntaan.

Mika Roth

---

Plastic Cobra: Whatever Bloats Your Goat

Progehtavaa instrumentaalirockia soittava Plastic Cobra luikerteli viimeksi vastaan kes�ll� 2022, kun monikansallisen ryhm�n veike�sti viipottanut Tales From Under the Donkey Bridge EP ilmestyi. Ryhm�n soitossa aikakaudet vedet��n rusetille, ja selvimmin vyyhdist� erottuvat 70-luvun orgaaninen proge sek� 80-luvun hard rockimpi purenta. Kahdelta EP:lt� ei albumille ole mahtunut ainuttakaan siivua, joten t�ss� resetoitiin matkamittari parillakin eri tapaa. Mink��nlaisia saatesanoja ei albumille ole suotu, eik� siit� ly�d� rumpua verkonkaan puolella sen kummemmin. Siin� se on, ota siit� itse selv��, joten otetaan.

Nelikoksi kasvanut ja muuntunut b�ndi luottaa perustust�iss� basson sek� rumpujen yhteisty�h�n, eiv�tk� bassotaitelija Janne Mikkola ja rummuttaja Antti Hanhisalo anna nuottien lev�t�. Muunnokset, k��nn�kset, pienet fillit ja hauskat juoksutukset ovat arkea, johon on helppo tottua. Arem Ponomarovin s�hk�kitara ja Jukka Kuuselan koskettimet saavat paljon teht�v��, koska sanoja ei ole � eik� niit� toisaalta osaa t�ss� kyydiss� edes kaivata.

Levyn henki on rock ja aiemmin selv�sti erottuneet aikalinjat ovat saostuneet b�ndin omassa soundissa joksikin, jota ei en�� tuosta vain lokeroidakaan. Sinkkuja combo ei edelleenk��n suosi, mutta jos moisia pit�isi poimia niin No-Brainer olisi nimens� veroinen �ss� ja sopivan autopelim�inen laskettelu Chairman of the Bored ei ainakaan pitk�styt�. Melodiat kulkevat pinnassa, ��nimaisema on kiireinen ja silti selke�, kitaran rosoisuus tulee mukavasti iholle ja rytmivaihdoksilla saadaan vaihtuvuutta v�hint��nkin riitt�v�sti. Hartioitaan esittelev� El Nojon istuu my�s psykedeelisine viboineen kuvaan kuin kaktus aavikolle, eik� suoria huteja sakista l�ydy.

Nimipolitiikasta voi jokainen olla omaa mielt��n, mutta itse asia on Plastic Cobralla vankasti hallussa. Mik�li musiikin ja ilmaisun dogmista hieman joustaisi, olisi helpompiakin teit� olemassa, mutta moinen saattaa olla t�ss� yhteydess� zaboroneno.

Mika Roth

---

Roope Kivimaa: The Canon of All Great Escapists

Omakustanteiden puolella vapaus on avainsana. Roope Kivimaa on toden totta hy�dynt�nyt vapauttaan ja luonut t�ysin omin voimin levyn, joka on voinut synty� vain n�in. Tekstit ovat Kivimaan itsens� noin kahden vuosikymmenen ik�isi� tajunnanvirtarunoja, joihin h�n on s�velt�nyt nyt musiikin. Musiikki pyrkii p��sem��n sanojen kyytiin ja siin� onnistuakseen psykedeelinen proge ja avant-pop ovat saaneet auttaa tekij��. Lis�� l�yly� saadaan teemasta, joka k�sittelee rinnakkaistodellisuuksia, sek� yksil�n osaa arjen oravanpy�r�ss�.

Liisalla oli kaninkolonsa ja Roope on turvautunut p��osin akustiseen musiikkiin, jota kuitenkin muokataan ja vahvistetaan konevoimalla. Krediiteiss� lukee �virtuaalisoittimet�, mutta kokeellisempi elektroninen musiikki lienee osuvampi kuvaus. 60-luvun psykedeelinen rock kukkii kaikessa v�riloistossaan Kalabal?k 1993:n kaipaillessa Istanbuliin ja Telperion voisi toisaalla olla tarttuva popkaunotar. Mikroskopos puskee kokeellisuuden ��rimmilleen, soundien sinkoillessa elektronien tavoin ytimen melodian ymp�rill�. Rakenne miltei hajoaa, vaan ei kuitenkaan, jos nyt �rsykkeit� reseptoreille sateleekin.

Tarttuvimmillaan albumi on kun Ulmar Kanion t�r�htelee varhaisen Pink Floydin j�ljiss� ja orkestraatiot luovat vaihtoehtotodellisuuden Bond-tunnaria tueksi. Anna Aronpuron vokaalit nostavat biisin vaivatta valokeiloihin ja Praise hakee jotain samanlaista, katsoen viel� kauemmas ajan virran alkup��h�n. Tai ehk� todellisuuden luonnetta pohtiva Spectacle IV kertoo jo kaiken synaisen Jarre-avaruutensa keskell�?

On vaikea hahmottaa t�ysin ajatuksiaan, kun Satori/Incarnation -ankkurin pauhu viimein laantuu. Mit� kuulin, mit� kuuntelin, kuinka kuuntelin ja mihin ��net minut lopulta j�ttiv�t. Sanat ovat toisiaan peilej� ja toisinaan taas savuverhoja, mik� tietysti p�tee my�s nuotteihin ja soundeihin, tavallaan nyt ainakin. The Canon of All Great Escapists on ulottuvuuksia sekoittava lukkojen ja ovien sokkelo, jonka silkka taituruus ansaitsee huomion, sek� ehdottomasti jatkoa. En ehk� t�ysin ymm�rt�nyt, mutta rakastuin silti.

Mika Roth

---

Stuka: Electronic Body Metal

Se alkoi moottorisahan jyrin�ll� ja jatkui vain. Moni on innoittunut Warhammer 40k:n maailmasta, mutta Stuka menee pidemm�lle. Liian pitk�lle? Ehk�, mahdollisesti, mutta sekin on kaiketi tarkoituksellista. Antakaas kun selit�n. Ensin pit�� ottaa kunnon kauhallinen, tai kaksi, saksalaista EBM-jyskett�, lis�t� siihen dystooppista painajaista ja riitt�v�sti mustuutta. T�ll� levyll� teutonien industrial, amerikkalaisten loputon jano pidemm�lle ja pohjoinen pimeys ovat yht�.

Kovasti konevoimaan luottavan albumin referensseiksi tarjotaan mm. Nitzer Ebb, NIN, Front 242 ja Mortiis -nimi�, sek� tietysti Amiga musiikki. Ollaanhan t�ss� pelimaailman reunoilla, joilta on helppo livet� sy�vereihin. Teksteiss� luoti lent�� ja p��t r�j�htelev�t, kun Violence kertoo vastauksen perimm�iseen kysymykseen ja Ten Million Missiles ratkoo ongelmat taisteluk�rkien voimin. Tanssilattioille t�hd�tty Death Comes Nuclear ei pyyd� aseistariisuntaa, koska nyt ollaan maailmanlopun diskossa ja bailataan kuin vuosi olisi 40 999. Biitti takoo my�s esimerkillisesti, kun Red Planet Marches to War ja aggrotech lienee jo kelpo vertailukohta.

Vaan ei kaikki silkkaa telaketjujyskytyst� ole, sill� seassa on h�m�r�mpi�kin kolkkia. V�lisoittomainen Galaxy in Flames on kuin siirtym� t�htiportin l�vitse, rauhallisuuden peitt�ess� hetkeksi kaiken. Samoihin sf��reihin sukkulansa l�hett�� p��lle seitsenminuuttinen Eternal Fate, jota voisi kai kutsua avaruudelliseksi synaballadiksi. Kolisevampaa ja kilisev�mp�� vaihtelua koneiston rattaisiin naksuttaa Sunset of the Corrupted, jolla Stukan D�sseldorf-soundi kehittyy yhteen optimiinsa. Eik� siin� viel� kaikki, sill� samainen (?) naisvokalisti silaa eteerisell� enkeli��nell��n pinnat. Onko kyseess� Luna Wolf, ken tiet��, mutta musiikin urakoi mystinen Blackworm, kun taas tekstit on kirjoittanut p��osin 01101001 01111010 01100001, eli binaarista k��nnettyn� iza.

Sota on kaunista ja kauheinta, tuhoa tuodaan ja k�rsimykset k�rsit��n, kuten Warhammer 40k-maailmassa kuuluu tapahtua. Seuraavaksi taidankin kaivaa esiin vanhan kunnon Space Crusade -pelin.

Mika Roth

---

Tekram�tisch: Ei tartte auttaa

Onhan se komea ja eritt�in suomalainen otsikko: Ei tartte auttaa, siin� vasta tunne, joka yhdist�� kokonaista kansakuntaa. Tekram�tischin 42. tallenne on teema-albumi pulassa olevista ihmisist�. Tekram�tischmaiseen tapaan leuka saa lep�ill� ihan rauhassa rintaa vasten, kun happea haukotaan vinkuviin keuhkoihin ja ajatukset karkaavat kauas pois.

Tuttuun tapaan annos on kymmenen raidan mittainen ja Tekram�tisch-duo tutkailee auttamisen tarpeettomuutta folkahtavan kitarapoprockin lavean spektrin alla. Eli akustista lantrataan s�hk�iseen, eik� muodoilla ole aina niin v�li�, koska t�rkein on ajatus. T��ll� etel�ss�h�n terminen kev�t taisi p��st� jo irti, mutta asetetaan aivot hetkeksi talviasentoon. Jonossa pureutuu lampaan osaan, joka meille kaikille on suotu. Jonottaa saa, odottaa saa, suuttua ei saa, mik� tuodaan hienosti esiin sanak��ntein, sek� tietysti vapaan svengaavan biisin muodossa. Soundit ovat vapaat, sin� et, eik� kukaan tied� kuka olet � eik� haluakaan tiet��. Pulassa menee viel� raaemmin asiaan, kun k�velykadulla torin laidalla kertoja on karhunraudoissa ja kukaan ei huomaa h�nt�, auttamisesta nyt puhumattakaan.

Absurdit k��nteet saavat pohtimaan, josko h�t� on siirretty tilanteesta toiseen ja rooleja vaihdettu tms. Purkassa-kappaleen tulkitsen niin, ett� suojapaikkaa etsiv� sieluparka yritt�� tehd� paluun omaan leikkim�kkiins�, mutta eih�n se en�� aikuista suojele. Valtakunta on supistunut siin� miss� mielikuvituskin, joten toivo oli alun alkaenkin turhaa. Vaan voisiko n�m� tilanteet rinnastaa siirtolaisiin, kerj�l�isiin ja kodittomiin? Ajatusleikkej�h�n n�m� vain, mutta silti. Lyriikoiden ahdistus saa toistuvasti kaverin iloisista s�velist� ja rullaavista tahdeista, joka tietysti korostaa tilanteiden vinoja asetelmia.

�Pit�isk� t�st� jo nousta�, pohditaan Hoidossa-siivulla, jossa kertoja ihan itse pysyy maassa ja hakee nollapistett��n. Hukassa l�mmitt�� ankkurina akustisen kitaran ja liek� ihmissusi, joka ulkona ulvoo, mutta sek��n ei nyt niin paha juttu ole. Kai. Oliko t�m� viittaus seuraavaan osaan, Hammer-elokuvien klassisten hirvi�iden kokoukseen? Toivoa voi aina, etenkin kun Tekrat ovat peliss�.

Mika Roth