PMMP

puoli tuntia hiljaisuutta...

Ensimmäinen arviointiyritys: PMMP. Paula ja Mira. Mira ja Paula. Paulan ja Miran molemmat puolet. Kaksi tyttöä, kolme levyä, salintäysi yleisöä. Kaikki, mikä voi onnistua, onnistuu. Ilta on täydellinen.

vartti hiljaisuutta...

Toinen arviointiyritys: En yritäkään muistaa yksityiskohtia keikasta, koska niiden muisteleminen on turhaa. Sen sijaan yritän tavoittaa verbaalisesti sen tunteen, jonka PMMP:n esiintyminen sai aikaan. Siksi hiljaisuus. Näiden tyttöjen karaktäärin ja luomisvimman edessä on syytä olla nöyränä ja nauttia siitä, mitä rahvaalle tarjoillaan. Tyydyn alamaisen osaani kernaasti. Paula ja Mira, teen kaiken, mitä ikinä pyydätte.

PMMP on niitä yhtyeitä, joita olisi aina pitänyt kuunnella enemmän. Popstars-kisan jälkimainingeissa syntynyt bändi ja ensimmäinen hitti, ärsyttävyyteen asti eetterissä soinut, Rusketusraidat meni jotenkin ohitse reilut kolme vuotta sitten. Kakkoslevyn Päiväkoti liikutti radioaalloiltakin kuultuna, ja tuntui oikeasti hienolta, kun joku muisti Noitalinna huraa!n ja Pikkuveljen. Matoja rokkasi, Oo siellä jossain mun herkisti ja keikoilla kaksikko osoitti omapäisyytensä valitsemalla ohjelmistoon loistavia lainoja esimerkiksi Ypö-viideltä ja Maukka Perusjätkältä. Myöhäisherännäisyydestäni en voi soimata kuin itseäni. Vastedes olen tyttöjen ystävä.

PMMP:tä voi diggailla ihan jokainen. Yhtye on tarpeeksi poppia suurempien kansanjoukkojen suosikiksi ja sopivasti punkkia ääri-ihmistenkin pidettäväksi. Lauantaina Lutakossa nähtiinkin esitystä seuraamaan tullut varsin kirjava yleisö. Salin puolella oli kaikenmoista porukkaa pikkulapsista vanhoihin partaheeboihin ja kaikkea siltä väliltä. Yli-innokkaita teinityttöjä toki riitti ihan omiksi tarpeiksi, kiitos vaan (ja tytöt hei, jos hyppii, ei tarvitse hyppiä paikallaan seisovien sivullisten päälle). Aivan loistavaa kuitenkin, että jokin näin omintakeisesti operoiva yhtye on saavuttanut huikeaa suosiota. PMMP on kaikkien bändi, eikä indie-ihminen jaksa tästä valittaa. Tytöt ovat suosionsa ansainneet, paistatelkoot valokeilassa lopun ikäänsä.

Jyväskylän keikka osui samaan päivään kuin Paulan syntymäpäivä. Sankarille tietysti laulettiin. Yleisö näytti syövän tyttöjen kädestä, ja jokainen esitys aiheutti kirkumista katsojien puolelta. Eikä lainkaan suotta, sen verran hillitön esiintyminen Lutakossa nähtiin. Biisejä on sen kummemin hiukan turha alkaa muistelemaan. Mummola oli loistava, samoin Kovemmat kädet. Kun rokattiin, rokattiin aivan helvetisti ja vimmalla. Kun herkisteltiin, tehtiin se kauniisti ja pakahduttavasti. Eipä voinut kuin ihmetellä, miten suvereeneja esiintyjiä Paula ja Mira ovat. Syntymäpäiväsankari otti keikan alussa hieman rauhallisemmin, mutta innostui loppua kohden riekkumaan pitkin ja poikin lavaa. Tummemman osapuolen koreografiat olivat aivan upeaa katseltavaa. Kummallakin tytöllä tuntuu olevan munaa enemmän kuin tusinalla heviurpolla.

Keikan huippukohtia on hankala eritellä. Leevi & the Leavingsiä vähintäänkin lainaileva Henkilökohtaisesti oli hieno. Uudelta Leskiäidin tyttäret -levyltä myös löytyvä kannanotto Taiteilia taas oli illan hillittömintä antia. Kertosäkeessä Paula väläytteli omia taiteellisia lahjojaan, mutta kieli toki reippaasti posken puolella. Välispiikit olivat täysin arvaamattomia ja sinne tänne tempoilevia itsenäisiä taideteoksia. Minkälaisiahan tytöt mahtavat olla siviilissä? Arvaan, että ennakkoluulottomia, monenlaisista asioista innostuvia ja ympäristöään tarkkaan havainnoivia. Ainakin live-esiintymisestä sai sen kuvan, että turhia rajoitteita neitokaiset eivät jaksa itselleen asettaa. Ja samalla päämäärä taitaa kaksikolla olla aika kirkkaana mielessä.

Voisin luetella keikka-arviossani latteuksia toisensa perään, mutta en tiedä kannattaako se. Oikeasti: sanat eivät tee PMMP:n esitykselle oikeutta, se pitää nähdä itse. Itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa tuli keikan aikana mieleen, että on ihan oikeasti hienoa olla suomalainen kun meillä on PMMP. Muilla ei ole, muut jäävät paljosta paitsi. Ehkä tähän loppuun pitäisi sanoa Vittu jee!, mutten tiedä kannattaako.

Teksti: Tuomas Tiainen Kuvat: Kalle Björklid / Huumakuva.net