Hikinen iltapäivä – lyhyt oppimäärä musiikkitoimittajaksi, osa 1
15.01.2008
Kesä 2000. Tai saattoi se olla jo syksyn puolella, en muista enää tarkalleen. Muutamien sattumalta oikeaan osoitteeseen lähetettyjen sähköpostien kautta olin kuitenkin päätynyt Soundi-lehden työharjoittelijaksi/kahvinkeittäjäksi aiemmin samaana keväänä. Kun muutaman kuukauden olin hoitanut toimituksen yleishyödyllisiä juoksevia asioita, aloin saaman muutamia hajanaisia haastattelutehtäviä lehden päätoimittajalta Kanervan Timolta. Yksi ensimmäisistä - ellei jopa ensimmäinen – oli haastatella brittiläistä punk-veteraania TV Smithia, joka oli juuri saapumassa Tampereelle keikalle. Aiemmin samana vuonna Smith oli julkaissut ep:n yhdessä paikallisen Punk Lurex OK:n kanssa, joten ideana oli järjestää molempien artistien kimppahaastettelu. En tuolloin tiennyt kuka TV Smith on, mutta evästykseksi sain Soundin vanhoilta parroilta tietoa siitä, että mies oli aikoinaan luotsannut The Adverts-nimistä bändiä, jonka merkitystä punkin historialle ei tule missään nimessä väheksyä. Muistaakseni myös sana ”legenda” mainittiin tässä yhteydessä.
Haastattelun pitopaikaksi sovittiin rautatieaseman läheisyydessä sijaitseva irkkupubi, jossa tuokion saisi kyseisenä arki-iltapäivänä todennäköisesti vietyä lävitse suhteellisen kivuttomasti. Päätin lieventää orastavaa jännitystäni parilla rohkaisuryypyllä, mutta kuten käräjillä ja Alibin sivuilla usein todetaan, kiistän olleeni päihtynyt. Suurta viisautta osoittaen ajattelin, että pari drinksua samalla irrottaisi hieman ruosteessa olleen englannintaitoni ja koko sessio voitaisiin vetää läpi mukavassa laitamyötäisessä. Tapasin pubissa Punk Lurexin tyypit, joiden kanssa otimme parit oluset odottaessamme illan päähenkilöä paikalle. TV Smith saapui vihdoin paikalle yhdessä vanhan tuttunsa Jukka Junttilan kanssa. Jukka, jonka kanssa Smith oli ollut aiemminkin paljon tekemisissä, tarjosi miehelle tuliaislahjaksi nipun porkkanoita ja pullon Koskenkorvaa. Että näin meillä Suomessa.
Itse haastettelusessio meni muistikuvieni mukaan ohitse varsin mukavasti. Nautimme seurueen kesken virvokkeita koko parintuntisen ajan, mutta kukaan – ehkä allekirjoittanutta – lukuunottamatta ei tuntenut oloaan mitenkään humaltuneeksi. Muistan kuinka Junttila kehui Cucumber Farmer-yhtyeen nimeä kaikkien aikojen parhaaksi ja kuinka Smith kertoi vuolaasti omasta henkilöhistoriastaan, vaikken osannut siitä mitään kovin järkevää kysyäkään. Todellisen herrasmiehen tavoin Smith kuitenkin vastaili kaikkiin oudoimpiinkin kysymyksiin ja samaa voi sanoa Punk Lurexin tyypeistä, jotka olivat eläviä esimerkkejä todellisista musadiggareista. Muistelen että porukalla riitti turinaa musiikista sen verran runsaasti, että mukaan varaamani pari C-60-kasettia loppuivat. ”No, eipä se haittaa, tässä on materiaalin yhden sivun juttuun enemmän kuin tarpeeksi”, kuvittelin.
Haastettelun jälkeen siirryimme Punk Lurexin maanalaiseen bändikämppään jatkamaan pitkäksi venynyttä tuokiotamme. Tarkoitus oli, että Smith ja Lurex treenailevat muutamia biisejä illan tulevaa keikkaa varten ja samalla toimittaja voi ottaa pieniä maistiaisia yhteisen ep:n biiseistä livenä. Smith ja Punk Lurex tarttuivat soittimiin ja päräyttivät ilmoille klassisia Adverts-biisejä kuten One Chord Wonders ja Gary Gilmore´s Eyes. Nautiskelin suuresti kappaleista, eikä säännöllisesti naukkailtu Koskenkorvakaan pahalta maistunut. Tuolloin, likaisen bändikämpän nurkassa istuessani tajusin, että ensi kertaa elämässäni saan tehdä jotain sellaista jota olen aina halunnut – olla musiikkitoimittaja, tai ainakin sellaiseksi vähitellen tuleva. Nyt on helppo katsoa taaksepäin ja todeta, ettenhän minä tuolloin mistään mitään tietänyt. Useimpien vähän päälle parikymppisten tavoin luulin olevani kovinkin syvällä musiikin tuntemuksessa, mutta oikeasti olin monessa asiassa silkka noviisi. Tärkeimmät elementit, eli oikeanlainen into ja nöyryys oppia, olivat kuitenkin jo olemassa.
Ai niin, miten tarina sai loppunsa? No, aikani bändikämpällä hilluttuani päätin poistua paikalta. Olin kieltämättä aikamoisessa tuiskeessa, mutta pystyin toivoakseni teeskentelemään lähes selvää, enkä usko, että Smith tai Punk Lurexin tyypit kiinnittivät asiaan sen suurempaa huomiota. Moikkasin porukkaa lähtiessäni ja sanoin että palataan asiaan illan keikan yhteydessä.
Parinsadan metrin kotimatkaan kului tuona hikisenä iltapäivänä vähintään puoli tuntia. Olin pakotettu pysähtymään Tuomiokirkon puistoon pariinkin kertaan, lannoittamaan kukkapuskia sekä virtsalla että Koskenkorvan sekaisella oksennuksella. Edes tämä olotila ei himmentänyt sitä mielenriemua, jota tunsin ensimmäisellä musiikkitoimittajan keikallani. Kuten voi arvata, kotona hämmästynyt avopuolisoni ei jakanut tätä riemua, vaan patisti pahanhajuisen toimittaja-wannaben ulos koiralenkille.
TV Smithin ja Punk Lurexin haastattelu ei ikinä valmistunut. Baarin (tai pikemminkin oman pöytämme jäsenien ) möykkä oli peittänyt alleen kaiken järkevän keskustelun, ja ne kohdat joista jotain selvää sai, olivat tietenkin pelkkää ympäripyöreää jaarittelua. Kun koko tämä keskustelu oli vielä käyty oluen ja tupakan huuruttamalla englannilla, oli lopputulos lähellä nollaa. Onnekseni Soundissa ei juttuni varaan ollut laskettu juuri mitään ja sain jatkaa harjoitteluani. Haluaisinkin näin liki kahdeksan vuotta jälkikäteen pahoitella asiaa niin TV Smithille, Punk Lurexille kuin Kanervan Timollekin. Toivottavasti ymmärrätte että tein parhaani – ehkä kyseisen jutun ei vain ikinä ollut tarkoitus valmistua. Hymiö.
Epilogi:
Idean tähän juttuun sain joulukuussa lukiessani John Robbin mainiota PUNK!- Brittipunkin haastatteluhistoria-teosta. TV Smith on yksi tuon kirjan päähenkilöistä ja miehen levytysten tärkeyden tuovat vahvasti esille mm. Stone Rosesin Ian Brown ja The Clashin Mick Jones. Nyt ymmärrän täysin miksi tätä suhteellisen heikosti tunnettua miestä tituleeraataan usein legendaksi.
teksti: Jari Jokirinne
