Ajankohtaista

Omakustannealbumikooste – Elokuu 2026

28.08.2026

Armed: Destiny

Tamperelainen Armed julkaisi debyyttilevynsä heinäkuun puolivälissä ja esikoisen otsikko on kieltämättä kohtalokkaalta kuulostava. Draamaa riittää myös ronskin reippaista riffeistä sekä tarttuvista melodioista rakennetussa hard rockissa, jossa on toisinaan myös metallin pitoisuuksia lisäterää antamassa.

Korkealta ja kovaa kajahtava esikoissinkku Heartless ilmestyi vapaa vuosi sitten ja niin se, kuin neljä muutakin sinkkua ovat sopineet mukaan pitkäsoitolle. Siinä missä Heartless sijoitti bändiä vielä melometallin puolelle aitaa, on viime Halloweenina julkaistu Ghost of Ruth taas suoraa hard rockin kasarijuhlaa. Kertosäkeen melodiakulussa saattaa olla myös Rainbow’n haamua, kun taas vuoden 2025 viimeinen sinkku We Are War näki bändin seikkailevan lähempänä melodeathin kenttiä. Näiden kolmen pisteen väliin sijoittuvat osapuilleen muut biisit, eli spektri on esikoiselle ominaisesti lavea.

Albumin avaava Phoenix on satunnaiselle kuulijalle suora joko/tai -piste. Bändi näet levittää sankarillisen rockmetallinsa sanomaa nopeasti laukaten ja isoon kertosäkeeseen äijäkuoroineen kaikkineen luottaen. Tyystin toisenlainen testi on sen sijaan albumin ankkuriksi sijoitettu Destiny, jonka teatraalisissa kattokaarissa riittää niin korkeutta, leveyttä kuin majesteetillisuutta. Isolla pianolla ryyditetty iso mahtiballadi kantaa kuitenkin massansa ja täyttää avaruutensa, jykevän kertosäkeen iskiessä viimeisen ässän pöytään. Muodosta ja tyylistä voi olla mitä mieltä tahansa, mutta laadun saralla Armed edustaa terävää päätä.

Destiny on rohkean perinteinen albumi, joka ei kuitenkaan rakenna kaikkea vain menneisiin tuuliin. Yhtye ymmärtää nostalgian voiman, mutta tuotantonsa puolesta esikoinen on puhtaasti uuden vuosituhannen tuotos. Nostaisin jopa pari sinfonisempaa orkesteria ainakin puolittaisiksi verrokeiksi, eli alkuhan on jo kerrassaan lupaavalla mallilla.

Mika Roth

Khatsaturjan: Monologue of Chronos

Khatsaturjan on vantaalainen yhtye, joka julkaisi kesähelteillä ensimmäisen albuminsa yli vuosikymmeneen. Monologue of Chronos on sarjassa neljäs pitkäsoitto, jota on kuuleman mukaan työstetty ja kypsytelty vailla kiirettä. Khatsaturjan soittaa musiikkia, jossa on vaikutteita sinfonisen progen perinteestä progemetallin kautta aina 70-lukulaiseen futuristisiin äänimaisemiin saakka. Äänillä on siis tilaa ja seitsemän raitaa lohkaisee reilut kolme varttia itselleen.

Trion kaikki jäsenet osallistuvat vokaaleihin ja lauluharmonioissa lepää eittämättä vahvuus, jota olisi voinut mielestäni hyödyntää huomattavasti rohkeamminkin. What Was True nojaa selvästi 70-luvun progejättien perintöön, miksei korttia siis pelattu pidäkkeettömästi kunnolla loppuun asti? Ovelasti popimpaa soundia luotaileva The Keepers of Philosopher’s Stone kuulostaa yhtäältä Yesin kultakaudelle, vaikka rakentaa samalla uudemman progerockin jalustalle. Samoilla linjoilla hivenen nostattavammin operoi Lessons (Of Human Oscolenscence), joka sai kirjaamaan ylös myös Sgt. Pepper -nimen. Tämä kertonee jotain bändin melodioista parhaina hetkinä.

Melodisuus kukkii runsaana halki albumin ja vaikka draaman kaaret ovat hetkittäin huiman kokoisia, osaa trio pitää ilmaisunsa raikkaan ilmavana. DID Memoir on huima taidonnäyte tuolta saralta, kun päälle seitsenminuuttinen jätti tuntuu keijukaisen kevyeltä. Toveriaan kauemmas ja korkeammalle yltää päätöksenä soiva Mundus Meus (This World of Mine), jolla studiobändinä operoiva Khatsaturjan antaa itselleen täysin vapaat kädet. Vaikeahan näitä rakenteita olisi kolmestaan toistaa livetilanteessa, mutta kessu pippurin hengessä moista ei tarvitse edes pohtia.

Khatsaturjanin neljäs kiekko sai tutustumaan myös bändin varhaisempaan tuotantoon, joka ilmestyi vielä ranskalaisen levy-yhtiön alaisuudessa. Liekö taustalla vapaus vai aika, mutta Monologue of Chronos vaikuttaa edeltäjiään vapaammalta ja rajattomammalta.

Mika Roth

Laine: Electric Laine

Maailmaa muuttuu, eikä mikään pysy edes pakottamalla täysin ennallaan. Tässä hengessä Mikko Laineen kipparoiman Laine-yhtyeen siirtyminen sähköisemmän folkkipoppibluesin puolelle on nähtävissä luontaisena kehityksenä. Ennen tehtiin juttuja hiukan eri tavoin, nyt ilmassa on reilummin sähköä. Electric Laine on näin mitä kuvaavin otsikko.

Hetki ennen koronaa julkaistu Onnekas paskiainen on kirjoissani yhä ansiokas albumi, joka yhdisti onnistuneesti suomirockin ja amerikkalaisen bluessoundin. Uusi albumi käsissäni muistelin kieltämättä ensin menneitä aikoja, eivätkä nekään ole mihinkään kadonneet. Electric Laine on pintansa alla suoraa jatkoa jo kuullulle, kasvaen samalla sopivasti uusiin suuntiin. Sähkö rätisee ja särisee, mutta soundit ovat silti tyynen kauniita. Pienenpieni soi syvän kumisevana ja sinkuksikin nostettu Herättäkää mut tömistelee alkuvoimaisesti, mutta isoja valleja trio ei tarvitse.

Ensimmäisenä sinkkuna maaliskuussa ilmestynyt Ysikuus veivailee väkevässä hengessä, kuin tien omaan Woodstockiinsa viimein löytänyt sähköhippi. Jokaista potentiaalista kuulijaa bluesrockin perustoista kumpuava jytä ei taatusti miellytä, mutta kuulen alkuvoiman puhtaan räväkässä tuokiossa. Samaisilla klassisen rock’n’rollin lähteillä vettä hörppii myös Sun silmät, jolla trion svengi kipuaa uusille tikkaille. Tämä ei todellakaan ole rakettitiedettä, mutta se saattaa nostaa kuulijansa tähtien tasolle vintage-keinoin.

Electric Laine on hienosyisesti koottu kymmenen raidan paketti, jolla trio tavallaan keksii itsensä uudelleen ja nojaa silti samoihin vanhoihin vahvuuksiin. Sävy on erilainen, mutta tekstien tunteet vaativatkin nyt tuhdimpia raameja ympärilleen. Päätösraita Näpit irti ei voisi soida missään muualla, eikä levy täyttyisi ilman sitä.Jjuuri ankkurin myötä huomaan ajatusteni karkaavan kerran toisensa jälkeen kaukaisiin paikkoihin. Hyviin paikkoihin ja takaisin oleellisen ääreen, joten kiitos Laine. Toivottavasti tarina jatkuu albumimitassa.

Mika Roth

Mikko H. Haapoja: Unheard Landscapes II

Reilu kolme vuotta sitten sain ilokseni tutustua Mikko H. Haapojan persoonalliseen musiikkiin/äänitaiteeseen, kun käsiini päätyi erittäin kokeellinen Unheard Landscapes -albumi. En normaalisti innostu jatko-osista musiikin(kaan) saralla, mutta ensimmäisen osan perusteella halusin ehdottomasti tutustua Haapojan uuteen levyyn. Elektroakustista jouhikkomusiikkia on jälleen rikastettu eri tavoin, kun mm. ihmisäänet, avainviulut, preparoitu kontrabasso ja alttoviulu ovat osasia äänikuvastosta.

Kokonaisuus pelaa musiikillisten elementtien luomilla mielikuvilla, joten tulkinnoille jää runsaasti tilaa. Joukon lyhin ja tavallaan elokuvamaisin hetki on Sammalvoima, joka rakentuu matalien äänten hiljaisesta jyrinästä ja niiden päälle kasautuvista paloista. Henki on samaan aikaan ikiaikainen ja modernin ajaton. Ella Isotalon alttoviulu ja Nathan Riki Thomsonin preparoitu kontrabasso luovat magiikkaa Havunneulasten tanssin kierrellessä ja kaarrellessa verkalleen kehissä. Lähes kuusi minuuttia kuluu periaatteessa hyvin rajatulla alueella, ja silti päästään kauas. Samaisten vierailijoiden vahvistama päätösraita Hyhmä on hajanaisempi teos, pulppuilevien nuottien leikkiessä veden lailla.

Levyllä on myös mystisempi puolensa, tai niin tulkitsen Mesimaanitus-raitaa. Luonnon taika elää yhä keskellämme, suurkaupunkien puistoissa ja luonnon valtaamissa urbaaneissa kolkissa. Jouhikon väkevä sointi ja äänet jostain syvempää värittävät myös Urbaani solmu -kappaletta, jonka sirpalemaisista sävyistä ja vääristyneistä äänistä olin kuulevinani jopa Stalker-elokuvan kaikuja. Kuten todettua: näin avarat ja vapaat äänikentät suorastaan houkuttelevat mielikuvitusta liitelemään.

Unheard Landscapes II ei ollut ihan sitä mitä odotin, mutta jo muutaman soittokerran jälkeen ymmärsin saaneeni jopa enemmän. Tunne on aina tärkeää musiikissa, eikä monikaan levy – jos yksikään – ole saanut minua tuntemaan juuri näin. Juuri nyt haluaisin mennä vaeltelemaan hetkeksi alkusyksyiseen metsään.

Mika Roth

MonDeGos: Trickster

Tummasävyistä ja menevän rokahtavaa materiaalia isoin kaarin takova helsinkiläinen MonDeGos on julkaissut peräti kahdentoista raidan mittaisen debyyttialbumin. Debytanteille tuttuun tapaan monet kipaleet ovat aiemmilta pienjulkaisuilta tuttuja, joten avainkysymys kuuluu: kuinka ainekset pelittävät yhdessä?

Avausraidaksi on poimittu aiemmin tänä vuonna ilmestynyt Paradise-sinkku, joka reivaa bändin soundia asteen popimpaan suuntaan mitään oleellista silti prosessissa rikkomatta. Perään kuullaan nopeasti kolme muuta sinkkua, eli albumi on ehdottoman etupainoinen. Valtavirtaa siis kutitellaan, mutta mistään simppelistä poprockista on turha puhua, sillä vaanivammin kääntyilevä Saints ja raukeasti rullaava Mindless Pictures saavuttavat viiden minuutin rajapyykin. Biiseissä on myös havaittavaa grungeista jälkimakua, joka lisää kummasti massaa ja vääntöä.

Parin vuoden takaisen Bridges EP:n Fear erottuu yhä edukseen ja yhdessä viimevuotisen Authority EP:n Reason-raidan kanssa biisiparista kasvaa albumin jälkimmäisen puoliskon hyrräävä dynamo. Tuiki tärkeä osanen isommassa kuvassa on myös näitä edeltävä Joker, joka dramaattisuudessaan luo keskelle levyä irrallisen tilan. MonDeGosin todellinen supervoima onkin juuri tuo näennäisen pienillä vaihdoksilla pelaaminen, jotka kääntävät useampaan otteeseen albumin henkeä ja suuntaa.

Trickster ei pidä sisällään otsikkonsa mukaista raitaa, mutta se osoittaa bändin temppujen riittävän jo albumimitassa. Ankkurina soiva Walk tipauttaa rohkeasti vauhtia ja painoa, olematta silti ’se pakollinen balladi’. Ennemminkin kyseessä on onnistunut viimeinen loikka vielä yhteen uuteen suuntaan. Sisusta on ehkä arvattava, mutta kasaan on saatu riittävän ehyt albumi, jolla bändi uskaltaa myös avata soundiaan uusiin suuntiin. Eipä esikoiselta juuri enempää voisikaan vaatia.

Mika Roth

PASKAMYRSKY: Moraalikato

Negatiivisuus voi olla suunnaton positiivinen voimavara, tapasi eräs entinen työkaverini muinoin todeta. PASKAMYRSKY tuli puolitoista vuotta sitten ja antoi itsensä mukaan nimetyllä EP:llä ravisuttavan punkgaragegrungemyrskyn huuhdella liat pois. Pikkukiekko mielessä pistin debyyttialbumin soimaan ja sain juuri sitä mitä kuvittelenkin tilanneeni.

Moni asia on maailmassa pielessä. Niinhän ne ovat aina olleet, toteaa varmaan moni moisen kuullessaan, mutta se ei ole mikään syy hiljaiseen myöntymiseen. Moraalikato on tusinan raidan paketti, jolla maailman isoja ja pieniä kipupisteitä nostetaan pöydälle. Kipuilun vastapainoksi sekaan mahtuu tosin rennompaakin laskettelua, etteivät otsarypyt liian syviksi pääse. Itse asiassa keskellä kiekkoa kajahtava KOREE Meno! on tilaansa täydellinen hassuttelu svengaavan soundin ja koiramaisten tekstiensä kanssa, minkä lisäksi keikkojen loppuralliksi syntynyt Lopputekstit summaa albumin päätöksen hilpeällä tavalla.

Hilpeys on sen sijaan kaukana, kun Sätkynuket sätkivät ja suomitrumpit melskaavat omaa rooliaan edes täysin ymmärtämättä. Samoilla linjoilla räyhää myös Syyllinen syytön, joka vie kyynisten sanojen rinnalla bändin soundia lähemmäs Motörheadin jyrää – mikä on kirjoissani tuottoisin mahdollinen liike. Henkilökohtaisempaa helvettiä ruotiva Lihatiski tarttuu kuin baarin lattia kengänpohjaan, bändin puskiessa punkkiaan ylivaihteelle. Ironiaa ja sarkasmia ei annostella pikkulusikalla, kun Muotisairaus tulee ja Kello käy, mutta bändi ei kompuroi juoniinsa.

Moraalikato on kova levy, jota Ninan asenteikas laulu vuorollaan jyrkentää ja loiventaa. Sanat ovat yksiä luettuina, mutta monesti ne löytävät todellisen luonteensa vasta lausuttuina. Toisinaan ihan rautalangastakin väännettyinä. Periaatteessa Moraalikato menee rajoista yli muutamaan otteeseen, vaan sekin on osa isompaa kokemusta, väittäisin.

Mika Roth

Supsista Haatana!: Onhan se nyt siistiä

Kansanmusiikista on moneksi, sehän tiedetään, mutta onko siitä bilekansan musiikiksi? Tämä mieltä on Supsista Haatana!, joka todisteeksi lyö pöytään kymmenen kappaleen mittaisen Onhan se nyt siistiä -albumin. Suurin osa kuultavasta on instrumentaalimusiikkia, joka on luotu kolmen viulun ja citternin voimin. Onko otsikko osuva? Otetaan selvää.

Musiikki on vuorovaikuttamista, jossa äänet puhuttelevat ja mielikuvia syntyy parhaimmillaan solkenaan. Supsista Haatana! luottaa välittömyyteen, tai siltä kuultu kaikkine sivupuheineen, huutoinen ja jalkojen tömistelyineen vaikuttaa. Soitossa on särmää, eivätkä nuotit välttämättä läpäise korkeimpia hygieniatasoja, mutta vastavuoroisesti ilmaisussa on tunnetta. Voin kirjaimellisesti tuntea pelimannit ympärilläni, kun he polkevat vieressä lattiaa ja kuinka ollakaan: omatkin jalat tuntuvat jotenkin levottomilta. Tanhuvakka & Arvon lopetus on typerryttävää nuottirallia ja (Instru)mental lyö vain lisää löylyä kiukaalle.

Eikä kaikki silkkaa nuottiravia suinkaan ole. Nimiraita kaartelee ja välillä puhellaan miltei kuulumattomissa, kunnes taas annetaan äänten kohota. Tunnelmasta toiseen tuntui alkuun harha-askeleelta, vaan tuokin luku on pitkässä pelissä tarpeen. Musiikki rynnii aina eteenpäin, jopa seesteisissä osissa, ja vasta muutaman kierroksen jälkeen koko leveyden alkaa ymmärtämään. En tiedä miten Triolipolskan matalat äänet on edes tehty, eikä minun tarvitsekaan. Korvat kyllä tietävät mistä ne pitävät. Lopun piiloraidan joulutervehdyskin sai nauramaan yksin huoneessa, mistä lisäpisteet.

Supsista Haatana! rikkoo ehkä karmit ja tärvelee muotit, luoden siinä samalla kuitenkin jotain erilaista. Tämä on ilohenkistä mellastusta ja kansanmusiikkikiihotusta, jota ilman elämä olisi monta astetta harmaampaa. Kiitos tästä oudosta levystä, joka eräänä onnekkaana päivänä saapui postilaatikkoon. Onhan se nyt siistiä.

Mika Roth

Vapausaste: Tässä vaiheessa elämää

Turkulaisen indierockryhmä Vapausasteen esikoisalbumi ilmestyi jo heinäkuussa, tosin Olet ihminen / Jonossa -tuplasinkun aikoihin esikoisen piti ilmestyä huomattavasti aiemmin. Eli hiukan myöhässä ollaan eri suunnilla ja eri tavoin. Mukana on kappaleita kolmelta eri tuplasinkulta, eli tähänastista matkaa summataan esikoisille ominaisesti.

Debyyttisinkun Voikukkapoika tuo esiin popeinta puolta huilun kaarrellessa soundin sieluna, mutta ilmavassa biisissä on myös rankempi ja kovempi tasonsa. Soitossa eri linjat ja aikakaudet rypyttyvät, mikä luo toisinaan huomattavia jännitteitä rakenteisiin. Jännitteet ovat kuitenkin hyödynnettävää energiaa ja Ylisukupolvinen trauma ajaa tuon ajatuksen äärimmilleen. Olet ihminen -raita nousee myös selkeästi eturintamaan, eikä edes neljän ja puolen minuutin mitta tuota ongelmia, sillä yhtye kehittää kappaleitaan aina alusta viimesekunteihin saakka.

Toisinaan kovaksikin äityvässä ilmaisussa huomio kiinnittyy helposti teksteihin, joissa elämän kipupisteitä ja risteyskohtia ruoditaan armotta. Tähän ei kuitenkaan tarvita rumia sanoja, mikä vain tavallaan koventaa joitain kohtia. Musiikin juuret ulottuvat eri suuntiin, aina 70-luvun folkrockista modernin indierockin varjoihin, mutta tälläkin saralla linjat limittyvät ja kenttien luonteet hämärtyvät herkullisesti. Tässä vaiheessa elämää velloo aaltomaisesti kohtalon vuoksen kiskoessa kertojaa eri suuntiin, eivätkä teatraaliset taiderockin karmit jätä haaleudelle sijaa. Avausraita Metsänpeittoon on lähes seitsemän minuutin mitassaan periaatteessa mahdoton ykkösraita, mutta niin vain tuostakin irtoaa bändille voitto.

Pinnoiltaan seesteisin Karheat kädet ei pysy rajojen sisällä ja kaikkea leimaa lievä paikoiltaan oleminen. Mutta se on hyvä tunne ja positiiviseksi ärsytykseksi kääntyvä elementti, jota ilman kasassa olisi kenties aivan liian ’tavallinen’ albumi. Rohkea ja ansiokas esikoinen.

Mika Roth

Lukukertoja: 68