Raskaampi albumikooste – Elokuu 2026
DreamSpy: The Dance of Illusions
Kolmesta vuodesta tuntuu löytyneen rytmi, jolla laulaja-basisti Anssi Tammisen sooloprojekti DreamSpy osuu kohdilleni. Vuonna 2023 Out Of This World -albumi henki elektronisesti sävytetyn rockmetallin voimaa. Säröinen ja eri tavoin efektoitu pystybasso on edelleen keskiössä ja kitarat loistavat poissaolollaan. Rytmeissä orgaaninen kohtaa digitaalisen, eikä rajoja ole edes tarpeen osoitella.
Kolmas pitkäsoitto saa lentävän lähdön Glow In The Darkin tuodessa mieleen vuosikymmenten takaisen Nine Inch Nailsin, sielunsa puolesta nyt ainakin. Toisena soiva Neon Dream keventää soundia ja kappaleen häpeilemätön flirtti popahtavamman äänimaailman kanssa tuottaa toisen jättipotin. Napakan alun jälkeen meno tasaantuu sävyjen lisääntyessä ja tekstien teemojen laventuessa. Kahdeksan biisin joukko jakaantuu luontaisesti kahtia, etenkin kun kuvitteellisen B-puolen avaa svengillään miltei takalaittomaksi pamahtava Poison Girl.
Leijonanosa projektin vetovoimasta rakentuu Tammisen kokeiluhenkisyyteen. On käsittelyssä sitten muokattu bassoääni, softapohjaiset rytmit tai vokaalit, puskee artisti reunoja kauemmas. Dance of Illusions nousee kehittyvillä soundeilla uudelle tasolle ja Alone But Connected saa voimaa sirpaloitumisen partaalta, kun alla virtaavat voimat miltei työntävät kaiken sijoiltaan. Tuo miellyttävän epämiellyttävä kaaoksen läheisyys on sitä, mistä Reznor löysi aikoinaan voimaa ja mihin cEvin Key perusti työtään. Vaatii tarkkaa vainua, jotta osaa pitää repiviä voimia riittävästi kurissa, mutta jopa Where Is Your Saviour Now pysyy Tammisella lapasessa.
Pidän napakkuutta lähtökohtaisesti etuna ja The Dance of Illusions -kiekolla ainoastaan loistelias avausraita ylittää neljän minuutin mitan. Tavallaan on kuitenkin sääli, että DreamSpyn albumi on ’vain’ kahdeksan raidan ja rahdun alle puolen tunnin mittainen. Vastahan tässä ehdittiin lämmitellä.
Mika Roth
Dying Reverie: Embrace Of The Black Water
Pari vuotta sitten perustettu
Dying Reverie on uusimaalainen melodista death metalia soittava orkesteri, jolta ehti viime vuonna ilmestyä jo esikois-EP. Debyytin kolmesta kappaleesta ainuttakaan ei ole kelpuutettu esikoispitkäsoitolle, mitä voi pitää rohkeana ja taatusti myös alleviivaavana vetona. Yhtye ei taustapeileihin katsele, vaan pitää silmänsä tiukasti tulevan horisontissa.
Albumia pohjustettiin kahdella sinkulla, joista toinen avaa ja toinen vastavuoroisesti päättää kiekon. Huhtikuinen
Lamentation sulkee matkan sellaisella terämyllyllä, etteivät asiat jää ainakaan epäselviksi. Osin eeppisiäkin siipiä sivuilleen saava raita on kummallinen sekoitus brutaalia hyökkäystä ja osin jopa progehtaviksi äityviä rakenteita. Dying Reverie ei päästä missään vaiheessa deathista irti, mutta kappaleissa tapahtuu alati kaikenlaista, ja vieläpä useammalla eri tasolla. Avauksena soiva uudempi sinkku
Diversion pelaa hetken elektroefektipeliään, mutta paljastaa pian deathin toisenlaisen puolen.
Päätyjen väliin jäävät seitsemän muuta raitaa, joilla bändi kalistelee deathin eri nurkkia.
What’s Left of Me rullaa ruotsalaisemmalla pikamelodeathin kaistalla modernimmin, kun taas plus seitsenminuuttinen
Kharon rakentaa metallikatedraaliaan melodisemmin ja astetta doomahtavammin. Yhdessä perään soivan nimiraidan kanssa kaksikosta kasvaa albumin mustempi ja synkempi napa, jolla on näennäisesti kovin vähän tekemistä
I Witherin terhakasti tempovan pikadeathin kanssa.
Embrace Of The Black Water on albumi kattava ja laaja, kenties liiankin laaja – tai sitten olisi kannattanut kasvattaa annoskokoa kerrasta vielä tupla-albumiksi. Esikoinen saattaa lievällä hajanaisuudellaan hämmentää, mutta pintojen alla on tiukkaa laatua ja kovaa näkemystä. Parempi kuitenkin omata mieluummin liikaa suuntia, kuin liian niukasti, joten nyt vain rohkeasti eteenpäin, kauemmas ja korkeammalle.
Mika Roth
Enemies Everywhere: Enemies Everywhere
Ranka Kustannus
Kotimaisen äärimetallin tuoretta terävää päätä edustava
Enemies Everywhere on nostanut nopeasti profiiliaan. Syksyn 2024
Endless Discord esikois-EP oli ensimmäinen suurempi julkaisu sankan sinkkuputken jälkeen. Seuraavat kolme sinkkua ovat nyt johtaneet debyyttipitkäsoittoon, jolle ei ole mahtunut enää EP:tä edeltäneitä kappaleita.
Simppelisti orkesterin mukaan nimetty albumi onkin melkoista äärideathin ja superraskaan metallin turpasaunaa, jossa ei turhia taukoja tarjoilla. Painavinta vasaraa on vaikea nimetä, mutta yhtyeen ja levyn nimibiisi
Enemies Everywhere saa puntarin naksahtelemaan jo uhkaavasti. Pinnalta supermoderni äärimetalli perustuu vanhaan kunnon rämemaiden death metaliin, jossa on persoonallista groovea, mutta joka on samalla ammuttu seuraavalle tasolle – tai oikeammin avaruuteen asti. Nostan valokeilaan myös
The Odyssey -raidan, jonka brutaali ehdottomuus ja hyinen kylmyys saavuttivat luiden ytimet.
Perinteisempää ja klassisempaa deathjyrää löytyy myös ja jo alkurähinöissä kuultava
My Vengeance kaahaa mutkat läpi suorempina. Junttaavampi ja tempovampi
Ghost saa keikoilla taatusti aikaiseksi pittimäistä toimintaa ja kuvitteellisen A-puolen sulkeva rypistely uskaltaa myös avata soundikenttäänsä asteen eeppisempään suuntaan. Ei mitenkään osoittelevasti, mutta uudet näkymät paljastuvat kuitenkin. Äärimetalli tuntuu tietysti äärimmäiseltä vain kun sitä voi verrata johonkin tai jokin tauottaa menoa edes hetken. Välisoittomainen
Interwine With Twilight on selvin erottaja, mutta kaasua osataan himmata myös kesken kappaleiden hetkittäin, mikä luo elintärkeitä siirtymätiloja.
Enemies Everywhere on kaikessa massiivisuudessaan ja energisyydessään huimaa luokkaa. Johtaako tämä jo isompiin aaltoihin kansainvälisesti? Ken tietää, mutta ainakaan musiikista ja voimasta ei pitäisi jäädä enää tämän jälkeen kiinni. Vakuuttavaa.
Mika Roth
Frostbite Terror: Into The Frozen Depths
Turkulainen melodista death metallia soittava
Frostbite Terror avasi levytysuransa vajaa kolme vuotta sitten, julkaisemalla terhakkaasti kuolottavan
Tracks On The Snow -sinkun. Tuon jälkeen on ilmestynyt sinkku vuotta kohden ja nyt ne kaikki on koottu yhteen debyyttipitkäsoitolle. Näin pitkähkön intron ja yhden minuutin mittaisen välisoiton kavereiksi on saatu kahdeksan oikeaa biisiä, kun
Happy Ox -bonusraita lasketaan mukaan.
Ja miksi härkämäistä hard rock -vetoa ei toisaalta laskettaisi mukaan, sillä levyn sulkeva vetäisy painaa kieltä sopivasti poskeen ja avaa lopussa positiivisella tavalla pellit sepposen selälleen. Erilaista lähestymistapaa hyödyntää myös ainoa suomeksi esitetty raita, eli uusin sinkku
Maan multa, joka poikkeuksellisesta muodostaan huolimatta – tai ehkäpä juuri sen ansiosta – kiilaa itsensä kiekon kärkijoukkoon. Levyn vahvaa ja värikästä keskivaihetta rikastaa entisestään
Gehenna, joka vastavuoroisesti mäjähtää deathmetalin Florida-laitaan ja on jälleen uusi rintamalinjan avaus.
Into The Frozen Depths saa pohtimaan, kuinka monta ovea ja ikkunaa kannattaa yhden albumin aikana avata. Turkulaiset kyllä hallitsevat kiitettävällä prosentilla tekemisiään, mutta kovinkaan johdonmukaisesti ja ehyesti kiekko ei etene. Tässä sirkuksessa
Into The Depths -instrumentaaliväliosa on jopa kaivattu pilliin viheltäjä, jonka aikana voi koota ajatuksiaan. Näin heti perään kajahtava
The Hero (Has Fallen) pääsee puremaan menevän rullaavalla metallillaan taas huomattavasti syvemmältä.
Enemmän on enemmän, tavataan sanoa, eikä yhtään ovea kannata jättää potkimatta auki. Frostbite Terror kuumentaa ainakin death-saunansa riittäviin lämpötiloihin, kunhan nyt koko sauna ei vain menisi samalla roihahtamaan. Jään silti mielenkiinnolla odottamaan mahdollista jatkoa pakkasseikkailulle.
Mika Roth
Le Zok: Yksäs
Secret Enterntainment
Jokainen musiikillinen tarina on joltain kantiltaan kummallinen, mutta tämän koosteen outouskisan voittaa kiistatta psykedeelisen garagerockin ja happoprogerockin taitava
Le Zok. Soiton seassa on myös outorockin ja suomirockin klimppejä makua antamassa. Yksäs julkaistiin maaliskuussa, mutta se ilmestyi Desibeli.netin tutkaruuduille vasta loppukesästä. Syy moiseen jääköön sivuun, sillä mitä, miten ja minkälaista ovat hauskempia sanoja.
Musiikki on aina trippi ja tälle matkalle Le Zok on pakannut mukaan monenlaista tarpeellista. Vajaa vuosi sitten ensimmäisenä sinkkuna ilmestynyt
Shamaani on nimensä mukaisesti shamanistinen kokemus ja alati kiihtyvä rockmessu kiertyy kuin boa kuulijan ympärille, kunnes koittaa yllättävä groovekäänne. Maalin yläkulmaan uppoaa myös
Kärpäsvaikutus, joka vangitsee häiritsevän pörriäisen elon ja rakentaa siitä ehkä sillan tarkkailijaansa. Kuka lopulta katsoi ja ketä?
Juoksuhiekka on tarina kömpelöstä rakkaudesta, jonka korventavat liekit loimottavat kiihkeinä 70-lukulaisissa polaroidväreissä.
Outous on kiikkerä keinu, jolta moni tipahtaa heikoin tyylipistein tantereeseen. Le Zokin tapauksessa pitkän kiekon jälkimmäisellä puoliskolla alkavat vähintäänkin puolittaiset haasteet. Simppeliin kiertoon nojaava
Kauppa on auki ei vain lopu, eikä
Freestyler-laina tai alkubluesin mutaisilla rannoilla rypevä
Löysää göysiin tuota lyhyitä hörähdyksiä kummempaa. Nuorta
Röyhkää taiten kopioiva
Nuuksio katkaisee syöksyn viime tingassa ja
Tatu ei suosittele vetää esiripun eteen tyylillä.
Yksästä moni rakastaa ja moni myös taatusti inhoaa. Omat tuntoni ovat yllättävän sekavat, sillä yhtye osuu hetkessä häränsilmään ja toisessa ei edes ladon seinään. Ärsytys on taatusti tahallista ainakin joiltain osin, mikä muukaan selittäisi puolivillaista
Pastoria tai em. Freestyler-murjontaa.
Frank Zappan henki lienee silti tyytyväinen, eikä
Syd Barrettkaan murjota. Luulisin ainakin.
Mika Roth
Rough Grind: Neverending Night
Koin ahaa-elämyksen, kun
Rough Grind ja alkuvuodesta 2022 ilmestynyt
Hardened-albumi linkittyivät toisiinsa. Tyyliin: tämä on siis
se yhtye, ja Neverending Night on siis jatkoa tuolle mainiolle heavy rockin ja alkuvoimaisen hard rockin mehiläispesälle. Eihän Hardened murtanut muureja tai muotteja, mutta toimivia palasia oli tarpeettoman sekavassa myllyssä huomionarvoisia määriä.
Neverending Night ei sekään varsinaisesti järjestä vallankumousta heavy rockin kivilinnoissa, mutta yhtye osuu taas useampaan otteeseen maalitaulu(je)n keskiöön. Yllätyksiä koetaan monenlaisia,
Crazy Rodeo kipuaa heppansa selkään pienen pienellä outlaw-countryn mausteella, kun taas
The Great Divide julkeaa pelata kasarisen tukkahevin kanssa – eikä tupeeraus lässähdä edes ison kertsin kanssa.
Quietus on tyylipuhdas mahtiballadi, elokuvamaisine synamattoineen kaikkineen. Eihän moista voi enää tehdä – paitsi että voi, ja vieläpä maksimeja hipovin tyylipistein.
Sinkkuna julkaistu
Shotgun Bride ampuu täyteisillä kasarin synasilattua hard rockia suoraan keskiöön, kun taas
Shining Car lipuu huomattavasti hillitymmin rantabulevardin reunaa. Massaa on kummassakin raidassa runsaasti, mutta Rough Grind osoittaa olevansa etenkin tunnelmien ja vivahteiden parissa mestari. Biisin alussa ei osaa monesti arvailla mihin se tulee lopulta päättymään, ja minkä kaikkien pisteiden kautta matka tehtiinkään.
Yllätyksellisyys on vaarallinen elementti ylikäytettynä ja saatoin jo alitajuisesti valmistella itseäni tulevaan vuoristorataan, kun oivalsin alussa pisteiden yhteyden. Ehkä niin ei olisi pitänyt tapahtua, mutta joka tapauksessa Rough Grind teki sen taas. Periaatteessa koko albumin ajan käsiini lykättiin tiiliskiviä, joilla viskoa bändiä, mutta lopussa ojensin sen sijaan kukkapuskan ja halusin onnitella esimerkillisestä työstä.
Mika Roth
Soulgrind: Ad Pulchram Mortem
Soulgrindin mustat juuret ulottuvat aina 90-luvulle asti. Gootahtavaa ja eri tavoin tummaa metallia työstävä yhtye osui kohdalleni ensi kertaa
Elixir Mystica -albumilla, mistä on kulunut jo 25 vuotta. Nykyisessä ryhmässä ovat edelleen samat keskushahmot, eli perustaja
Lord Heikkinen, vokalisti
Tanya Lilith ja kosketinsoittaja/vokalisti
Azhemin, joiden rinnalla soittaa kolme muuta musikanttia.
Ad Pulchram Mortem on ymmärtääkseni ensimmäinen Soulgrind-albumi kuuteentoista vuoteen. Ajat muuttuvat, bändin tummuutta yhä tyylillä suosiva musiikki ei niinkään. Suomalaisista juurista ja synkistä vesistä on näin uusikin albumi taottu, eikä reilusti päälle tunnin mittainen kolossi jätä kylmäksi. En tiedä kuullaanko levyllä jopa aitoa kanteletta, mutta soundit ja mielleyhtymät ovat säröisten kitaroiden ja ryskyvien tahtien välillä selkeät. Ensimmäisenä levyn sinkkuna jo yli vuosi sitten julkaistu
Jylhä Metsämies murisee suomeksi, vaikka levyn yleinen kieli englanti onkin. Sittemmin sinkkuja on ilmestynyt kolme lisää ja niistä jokainen edustaa rikkaan albumin eri puolia.
A Whispered Curse Upon the Gale on levyn ärhäkintä ja aggressiivisinta laitaa, kun taas
Dark Water Wide sukeltaa blackin mustiin vesiin aivan doomimmasta päästä lampea. Konkarit osaavat myös annostella tummia sävyjä siten, ettei ähky tai iskuhumala pääse vesittämään vaikutuksia. Mustuus on kuitenkin vain niin mustaa kuin ympäristö, joten muillekin sävyille kannattaa antaa sijaa, minkä niin ikään sinkkuna ilmestynyt
Tears of The Earth onnistuneesti keskelle raskaita keskityksiä tekee.
Soulgrind on palannut voimalla, eikä tässä maailmanajassa ole montaa Ad Pulchram Mortemin veroista metallilevyä. Toki omaksuttavaa riittää, kun albumin raidoista puolet ylittää kuuden minuutin rajan, mutta mihinkäs sitä toisaalta hitaasti palavassa maailmassa olisi kiire. Viimeinen mustuus odottaa lopulta jokaista meistä, mistä otsikkokin suoraan muistuttaa.
Mika Roth
Status Abnormis: Perihelion
Siitä on aikaa, kun
Status Abnormis sattui viimeksi osumaan kohdalleni.
Huntress-EP ilmestyi vuonna 2018, eikä ryhmä ole sittemmin julkaissut kuin yhden sinkun. Hiljaiselon viime vuonna katkaissut
I Am Your Arrow on muuten uuden levyn lyhin raita, kellottaen vain muutaman sekunnin päälle kuuden minuutin. Enemmän on siis enemmän Perihelionin sijoittuessa superraskaaseen sarjaan.
Pähkäilin jo Huntressin kolossaalisten mittakaavojen kohdalla, että mihin yhtyeen ilmaisu voi enää kasvaa. Tässä vastaus: Perihelion vastaa huutoon vieläkin massiivisemmalla ja totaalisemmalla metallilla, joka samaan aikaan vielä kehittyy uusiin suuntiin. Massalla on vaaransa, pystyyhän kuka tahansa latomaan raitaa ja kerrosta toisensa päälle. Uhka on olemassa, mutta Status Abnormis operoi vakuuttavalla varmuudella. Superraivoisa
Mea Maxima Culpa antaa julman kauniiden äänimaisemien ja brutaalien metallivyöryjen vuorotella, eikä biisin hypnoottista voimaa käy kiistäminen. Tämäkään rakennelma ei kuitenkaan kaadu mahdottomuuteensa, vaan nousee muun levyn tavoin osiensa summien yläpuolelle.
Sinkkuraita I Am Your Arrow on joukon rivakoin death-hetki, jonka voimaa vain ankkuri
Perihelion haastaa, jälkimmäisen nojatessa tosin perinteisempään metalliin. Ratkaisu on sekä yllättävä että toimiva. Ensimmäisellä pyöräytyksellä albumin rajoja ja teemoja oli vielä haastavaa hahmottaa, niin suurista ja monitahoisista rakenteista sekä teemoista on kyse.
Lunar Principlen taivaankansia hipova trippi ei tahdo mahtua edes vajaaseen kymmeneen minuuttiin, kun maailmoiden kokoista taustatarinaa hiljalleen avataan. Linjat jotka
Unsheathed alussa avaa sulkeutuvat kuitenkin 39 minuutin matkalla.
Kuten todettua, Perihelion on superraskasta metallia, jota ei juuri viiden raidan annosta enempää pystyisikään kerrasta nauttimaan. Upean jylhää ja ehdottomuudessaan typerryttävää, nyt pitää hetkeksi istahtaa alas ja henkäistä. Huh.
Mika Roth
Lukukertoja: 34
