24.01.2008
Everett True on useilla tahoilla kunnostautunut toimittaja. Miehen Melody Makeriin ja Voxiin aikoinaan kirjoittamat artikkelit ovat ansaitusti noteerattu korkealle ja saman tason ovat onnistuneet tavoittamaan Truen tuoreemmat kirjat Ramonesista ja The White Stripesista. Asiantuntemuksen lisäksi Truella on ollut harvinaislaatuinen kyky ”uida haastateltavien liiveihin” ja jopa ystävystyä heidän kanssaan tavalla, joka yleensä karttaa perinteistä artisti-haastattelija-suhdetta. Toisin sanoen, True on usein tavoittanut jutuissaan sellaisia syvyyksiä joista perinteisemmät kirjoittajat vain haaveilevat.
True oli aikoinaan myös ensimmäinen toimittaja, joka nosti esille Yhdysvaltojen luoteisrannikon orastavan skenen, josta myöhemmin muovautui se massaliike jonka me tunnemme grungena. Yleisesti tunnetun Seattlen ja Sub Pop -levy-yhtiön lisäksi True tuo esille muita, hieman pienemmälle huomiolle jääneitä, mutta grungen merkityksen kannalta aivan yhtä tärkeitä pesäkkeitä, kuten Olympian kaupungin tienoilla majaansa pitävän K-levy-yhtiön ja sen karismaattisen johtajan Calvin Johnsonin. Hieman kärjistetysti voisikin sanoa, että Truen kirja ei aivan suoranaisesti ja yksipuolisesti käsittele vain Nirvanaa, vaan koko luoteisrannikon indie-musiikkia – sen taustoja, kasvua, huippuvuosia, laskuja ja paluuta takaisin marginaaliin.
Nirvanaa True käsittelee, kuten yhtyettä lähellä olleen henkilön tuleekin. Liialliseen hehkutukseen mies ei juuri sorru, vaan kertoo asiansa kriittisen painokkaasti ja turhia kaunistelematta. Paikoin mies kuitenkin jättää fiksusti jotain mehukkaita yksityiskohtia kertomatta, joka pohjimmiltaan kertoo kirjoittajan aidosta kunnioituksesta haastateltaviaan kohtaan. Lähes poikkeuksetta nämä aiheet liittyvät seksiin ja/tai huumeisiin.
Kurt Cobainista kirja maalaa lukijoilleen aivan uudenlaisen kuvan. Truen – ja monen muun kirjassa ääneen pääsevät henkilön – mukaan Cobain ei suinkaan ollut itsetuhoon ja synkistelyyn taipuvainen addikti, vaan kujeileva, mutta hieman ujo ja piilevää aggressiivisuutta sisällään pitänyt nuorukainen. Masentuneeksi itsemurhakandidaatiksi Cobainin ajoi ennen kaikkea vasta n. vuosien 1991-1992 tienoilla alkanut heroiinin käyttö, sekä samaan ajanjaksoon osunut Nirvanan kansainvälinen breikkaus. Kun päälle lisätään se, että Nirvanan kiertueet olivat uskomattoman raskaita, bändin manageri-osasto ei juuri muusikoita säälinyt ja että Cobainin vaimona sattui olemaan Courtney Loven kaltainen aikapommi, ei tarinan tulos juuri yllätä. Viimeksi mainitusta True tajuaa olla tosin varsin hiljakseen, sillä Nirvanan leirissä mies tunnettiin ennen kaikkea Loven ystävänä (ja jossain vaiheessa tähän epätoivoisesti rakastuneena toimittajana), vaikka mies oli kiistämättä läheinen myös Cobainille. True itse väittää että hän esitteli ensi kertaa Cobainin ja Loven toisilleen, mutta tämän ympärikännisen seikkailun todenperäisyyttä voi jokainen lukija itsekseen miettiä.
Vaikka elossa olevat Nirvanan jäsenet, basisti Krist Novoselic ja rumpali Dave Grohl, eivät kirjaan tekoon ole osallistuneet, on ainakin ensiksi mainittu antanut teokselle siunauksensa. Tämä pieni yksityiskohta saattaa tuntua merkityksettömältä, mutta kun huomioon otetaan, että Nirvanasta on kirjoitettu hämäriä rahastusjuttuja maailman sivu, tekee se Truen kirjasta yhden uskottavimmista Nirvana-kirjoista tähän mennessä. Ainoat, jotka sen aseman voinevat syrjäyttää, ovat Grohl ja Novoselic – jos he jonain päivänä haluavat oman versionsa tarinasta tuoda julki.
Jari Jokirinne
